Reima Pietilä: Hajavaikutelmia

Sisällysluettelosivulle
[Reima Pietilä kommentoi useastikin metodikirjojani. Näistä kirjeistä kaikkein seikkaperäisin ja kaunein on tämä, jonka virikkeenä oli Oulun yliopistossa 7.4.1987 pitämäni luentosarja tutkimuksen metodiikasta. Noiden luentojen sisältö oli suunnilleen sama kuin kirjan Tuote ja tieto 1. painoksessa, eli ne olivat tämän "Taito-opin" esivaihe. - P.R.]
18.4.1987, pääsiäisenä
Lis. Pentti Routio
Kulosaari

Hei,
Kiitos postistasi.
Oulu-luentosi arkkitehtuurin tutkimisesta on tärkein valmistava hanke juuri nyt ja tässä tilanteessa kun vuosituhattaite jo putoaa päähän kuin tulevaisuus-oven liian matala kamana ja sen takaisuuteen kurkisteleminen on niin hankalaa kuin lämpiävään savusaunaan vasiten -- kisua ja savua siinä on ilmassa ja vesi tirisee silmistä.

Nykyhetki on ovena käydä sisälle aikakausiin, tulevaan, aukeavaan, tai päättyvään, sulkeutuvaan. Nykyhetki on kuin liukumisia molempiin suuntiin oman maagisen kulkutien kynnyskamanan yli. Emme voi jäädä entisyyksiin kuin hetken ajaksi ja tulevaisuus on kuin lämpiävä savusauna jossa sankat pilvet tuokioksi luovat valokiilalle tilaa kartoittaa mikä kohta jo huomenna on käsillä -- vain lähitulevasta voimme olettaa jotain luotettavaa.

- Mitä luotettavaa on vuoden 2000 tulevasta arkkitehtuurista tiedossamme?

- Miten ja mitä teemme tänään kun hahmottelemme tuota huomista rakennusmuotoon, teemme omaa muistiotamme ikäänkuin itse eläisimme ikuisesti, mutta luottaen siihen että ihmisen kulttuuri on ihmistä itseään ikuisempi -- uskomme ennusteisiimme toimintojen jatkumisesta -- emme usko että meidän ajatuksemme arkkitehtuurista / rakennetusta ympäristöstä kelpaisi jälkeen tuleville. (Ei ole kaanonia tai tyyliä joka viestisi muotokielemme yleisestä ymmärrettävyydestä, arkkitehtuurirationalismimme oli rationalismia meille ja meistä, mutta tuskin sitä enempää. Siegfrid Giedion sanoi jo 50-luvulla että funktionalismi ei ole tyyli. Ymmärrän tänään hänen sanansa näin. Giedion tarkoitti että tietty muodon vaihdunta on riippumaton käytännöllisyydestä, kirjastotaloa ei arkkitehtuurinsa kokonaisuudessa sanele enää tuo kirjavarastofunktio. Kirjasto ei jäljittele tukkukaupan keskusvaraston arkipäiväistä säilytyshyllystötilaa -- ei enää tai ei nyt enää, koska olemme jäljitelleet itsemme väsyksiin saakka. Olemme kuvitelleet että tuo kuutiotalo jättiläismäinen huonekuutiokennokko olisi arkkitehtuuria -- ei, eihän se ole muu kuin kennokko jota peittävät julkisivuelementtien nauhasto-ruudustokuvioinnit.)

Tutkimuksesi/luentosi sivu 1, Määritelmiä, kiinnosti. Sen mukaan huomaan, että toimin eniten (luovana suunnittelijana kun toimin) suunnittelu: 1 ja 2 -alalla.

[Selitys: "Suunnittelu 1 ja 2" viittaavat Nykysuomen sanakirjan määritelmiin käsitteelle "suunnittelu":
- 1. Aikomus, ajattelu, tuumailu, harkinta.
- 2. Jonkin hankkeen tai tehtävän luonnostelu, valmistelu tai ohjelmointi (usein kirjallisena)
- P.R.].

Ajattelen ja aprikoin, millaista modernismia voisimme luoda jos käyttäisimme koko luovaa rekisteriämme. Arvasin ja koin jo 50-luvun alussa että me arkkitehdit olemme valinneet valiomuotomme erityisen kapea-alaisesti -- laveampi moderni morfologia tosin oli esim. Aallon ja Scharounin tai Mendelssohnin käsissä mutta nuo yritykset laventaa rekisteriä tulkittiin (ei tutkittu) silloin subjektiivisiksi. Suora kulma oli rationaali, muut kulmat irrationaaleja. Ajatus että tuli käyttää kulmaa vapaasti siihen kuin se parhaiten kävi oli kielletty asia. Tehtiin tasakatto näyttämään tasolta ja luotiin kuutiotyyli jota ei saanut todeta formalismiksi -- syntyi jokin monimodaalisen sekoilun katekismus.

Onko suunnittelu jonkin tapahtuvan kuvailua -- sitä myöten kuin tapahtuma etenee.

Tapahtuma on alkanut joskus aiemmin -- sitten se ehkä hajosi-tyrehtyi, mutta nyt se suunnittelutapahtuman eloon herättämänä liikkuu jälleen (kuin postmodernit valveunet).

On kuin platonilaisen luolan syvyyden tummat unet tanssisivat nykymuodon hahmottajien harmiksi, heidän tabula rasa taulullaan -- modernistien harmiksi kuollut muistuma elää muotokirjona, todistuksena entisyyden kulttuurisesta katoamattomuudesta.

Miksei Heidegger voinut elää nähdäkseen nykypäivän varjokuvain kavalkaadit?

Etsiessään uutta modernia muotoa suomalainen arkkitehtuuri hiihtää Hiiden hirviään. -- Jos ja kun se haluaa saaliinsa nyt ja tässä-heti-hätäilevänä olisi opittava opettamaan väijynnän jalo taito uudelle metsästäjäin polvelle. Minun on opittava olemaan ampumatta kaikkea liikkuvaa-elollista. Annettava arkkitehtuurihirven mennä menojaan -- enhän voi kuitenkaan käyttää koko nykyaikaamme -- sen koko syvyyksien salaisuuksia yhdessä vuosisadassa loppuun.

(Routio sivu 15:) Onko Heidegger olemismuotojen moneuden ennakoitsija. Hänen ensi löytönsä ei saisi iskostua mieleemme minään lopullisena asiana -- onpa se kuin alkuluonnos joksikin josta myöhemmin tulee rikkaampi kudos.

Heidegger-sitaattisi jossa "ihminen projisioi olemassaolonsa kohti mahdollisuuksia..." (s. 15 Oulun luentosi). Se on niin sopiva kuvaamaan tilannetta jossa suunnittelija on luonnosajattelussaan. Mutta miten hän on? Hän on aina jossain "välikentässä" Esim. alussa:

Rationaalin ja irrationaalin välissä

Eli teoriana, tilanne etenee ja on viestimistä: välikenttäilmiön muodostuessa voidaan saada yhteys rationaalista irrationaaliseen. Mutta millainen yhteys? Sellainen jonka kuvallisuus ja hahmomaisuus häivyttää epäyhteensopivuudet tilannetekijöistä. Tiedän tai tunnen toimivani ei-yhteensopivin komponentein mutta en hermoile siitä enempiä, katson että jokin "kokonaisuudellinen" syntyy ja kasvaa noista irrelevansseista piittaamatta. Tietty kokemiskokonaisuus edistyy vaikka osat sekoilevat.

Käytät lainaussuomennoksessasi termiä "tulkinta" kun heideggeriläisesti alamme tiedostaa mahdollisuuksiamme luoda se jokin rakennukseksi. Heideggerin tuntemukset ovat tietenkin hänen omiaan -- mutta sillä perustalla ei kykene sanomaan juuri mitään niiden "subjektisuudesta" saati "subjektiivisuudesta". Jos joku ihan itsenäisesti keksii että kolmio on arkkitehtuurin peruskuvio ja jokainen neliö on kahden kolmion summakuvio -- niin tullaan tietysti ns. lävistäjätietoiseen sommitteluun ja tilahahmotukseen. (Esim. Mäntyniemen projektissa näin todella ajatellaan sommittelullisesti.)

Olen lakannut näkemästä suorakaiteita ja siirtynyt näkemään kolmioilla ja "kolmisivukkailla" eli kielellisesti olen siirtynyt sivukkaiden pariin (on kaksisivukas ja on yksisivukaskin eli aika redusoitunut ilmiö, kuvioksi sen toki nimesin.) Sanoin että "nimeistän" kohtaamiani ilmiöitä arkkitehtuurin maailmassa, joka on kuin luontomaisemien abstrakti vastaavuus, mutta eksistentiaalisesti avoin sikäli että se ja sitä on olemassa mikäli me ihmiset niin haluamme. Todellisuuden sanallinen ja käsitteinen vastinmuoto on meidän luomuksemme, eli voimme lisätä tai vähentää arkkitehtuuritodellisuuttamme halumme mukaan.

Muun muassa voimme keksiä useita modernistisia kulttuuripohjia ja niitä vastaavia tilakieliä. Ehkä viime vuosikymmenien kuohunta, mm. postmodernismi, on merkki tällaisesta omaehtoisesta kulttuurikasvusta.

Heideggerin alulle panema tilan uusi valloittaminen kulttuurin sisäisesti on suurenmoinen lähtö avaruuteen, joka on rakennusten ja rakennuskulttuurin synnyttämä välitysvyöhyke. Eli voimassa on kolmisuhde:

Luonto - arkkitehtuuri - kolmas todellisen ajatus

Immanenttina ihminen on tuolloin ohjaaja, valjakon ohjastaja. Suonet anteeksi, että vedän langat kasaan heti kättelyksi, koska tämä 4-tekijäisyys on jo aikamoinen moneus. Transkendenttia todellisuutta ei ole syytä tässä olettaa. Koetamme ratkoa arkkitehtuurin arvoituksen omissa sisäpiireissämme. Tällöin ajatus abstraktioista on sekoiltu. Kaikki abstraktiomme ovat suunnittelussamme muuttujia, vain esineisyydet voivat olla muuttumatta kauan aikaa (geologista aikaansa). (Mukanaolijan, tekojensa kohteena olijan eli immanentin idea on lähellä käyttäjä-funktionalismiasi.)

Kohdassa 1, etsinnän ja vaiston yhtyessä, epäharkinnan ja harkinnan toimiessa yhdessä kuin kahtena eri oppaana, hapuilu ja harkinta vuorottelevat, mutta tietoisuutemme liikkuu tavoiteohjautuvasti. Ajatuksemme kohteen luonteesta edistyy, vaikka intuitiiviset alkukoostunnat hajoilevat, yhdistyvät kuin jäätyvä saaristomeri, jonka tuulet pakottavat yhä uudelleen rakentamaan ulappaa umpeen.

Ahtojäät kasautuvat

Näkisin kuvallisesti suunnittelun alkavan näin, "Jos vastassa on jotain".

Pohdin jatkuvasti tuota alkutapahtumaa; mm sanan osuutta siinä. Mielestäni sanallistuminen tai kuvallistuminen, tilallistuminen, esineistys ovat rinnan toimivia tuulensuuntia. Ja niiden yleis- ja yhteisvaikutus koostaa ja kasauttaa aiheet ja niiden ainekset -- ei vielä juuri muuta. Luovan valinnan ja järjestelemisen on tultava nyt apuun; aiheisuus alkaa jäsentyä vasta jos on tuo jäsentämisen saarivyö. Ajatus luodoista jotka kalastavat ahtojäitä kuin nuottaansa -- pysäyttävät liikkeen -- jäädyttävät kuviojäähän, luovat tuon "luettavuuden" jota nimitämme järjestykseksi luonnonmuodoissa.

Koko tämä tapahtumasuma on jonkun uuden tutkimuksen työkohde. Monisuuntainen, teliytynyt, alkamaton. Mutta uskoakseni, modernismin meren tuulet keräsivät ne jäät joista nykyarkkitehtuurin jääröykkiöt, kulttuurimme ahtojää sai alkunsa. Helpompi on nyt päätyä tähän sanakuvaan kuin jatkaa tuntemattomiin.

Toivon etten ikävystytä sinua tällä pitkällä kommentoinnilla. Ja tunnustan että yritys lähestyä arkkitehtuurin irrationaalisia ahtojäitä ja kiintojäiden reunaa, on toivottoman vaikeaa. Metodisesti emme ole keksineet sopivaa kalustoa siihen tehtävään -- joka on kuin Gramskin öljylautan kerääminen jääsohjun seasta -- onko siis odotettava jotain kevätilmaa? -- onko jatkettava vasta kun arkkitehtuurin teoriat eheytyvät kattamaan koko rakentavan hahmotuksen tehtävällisenä kokonaisuutena.

[Selitys: Antonio Gramsci -niminen rahtilaiva oli vähän aikaisemmin Suomenlahdella vahingoittunut ahtojäissä. Polttoöljyä oli levinnyt jäiden joukkoon, josta sitä turhaan yritettiin koota. - P.R.]

Onko nykyarkkitehtuuri olemassa omana ja uutena ilmiönä joka repeää irti koko tähänastisesta historiallisesta kehityksestä, vai palautuuko se kuitenkin jonkin yleisen kehitysperusteensa takia sittenkin osaksi eurooppalaisuuden kuvaa ja nykyajan maailmanhistoriaa -- se selvinnee jatkossa.

Itse työkohteesi, suunnittelutiede ja rakennusala, lienee jokin koalitioilmiö -- ahtojäiden tapainen ajelehtiva kenttä, jonka muodostusta ja muodon syntyä voimme seurata, mutta jonka kehitys ja häviäminen ei ole säädeltävissämme.

Heidegger ehkä uskoi ilmiön olevan rationaalimpi mitä se olikaan; minä koen suunnittelun omana elämistapahtumanani kuin sirkuspellen jäsennukke kokee -- narut nykivät minua enkä minä naruja. Ja nuo katsojalurtit, ne nauravat kun temppuilen -- "heille". He luulevat että olen heidän maksamansa ohjelman osa -- minä rakennustaiteen hymyttömyysperinteen jatkumisen takuu-mies!

Koetan maalailla sanoilla kuvan arkkitehtuuristamme ja sen toiseen potenssiin ehtineestä merkityssekoilusta. Tunnen joutuvani ahtojään puristukseen. Koetan itse välttää merkitysten moneutumista, potensoitumista, mutta en tahdo yliyksinkertaistaa ongelmiani. Historiasta tiedetään että uskonnollinen kuvittelu on luonut "tuulien temppeleitä", luonnon moneudellisen voiman näyttöpäätteinä, muuntajina, joilla transkendenssit ilmentyvät immanensseiksi ja päinvastoin. Jos voisimme puhutella noita Heideggerin olennoitumia, kysyisimme No miltä, veikko, tuntuu tuo ahtojäänä olo tänä talvena kun Gramskikin on noin tuhmana. Ja itkun kuultuamme lohduttelumme -- Älä sure, sinusta on vaikka hienoimman arktisen arkkitehtuurin malliksi, mutta asian arkaluontoisuuden tiedät ja myös mistä puhun. Ahtojää rusahtaa luottamuksellisesti. Olemme yhtä, luontomme ja me suomalaiset, samalla puolella jotain -- tuota joka peloittaa-uhkaa tuhota meidät yhdessä: olemassaolomme on siis sekä syy että seuraus synteesinä.

Reima


Sisällysluettelosivulle

[Seuraava kirje on päivätty 6-8.12.1985. Siinä Pietilä kommentoi käsikirjoitusta kirjaani "Asuntotutkimus ja suunnittelun teoria", jonka keskeisiä teemoja selostetaan kohdassa Arkkitehtuurin teoria.]

Reima Pietilä:

Hajavaikutelmia Roution Asuntotutkimus-kirjan luonnoksesta

Sisällyksen silmäilyllä näen seuraavat teemat haastavina:

Haastavina - miksi? Siksi, että niihin kaikkiin liittyy ongelmallisuutta monessakin mielessä; tuo monimielisyys herättää pohdinnan halun. Esim. modernissa rakennusmuodossa jopa epäsäännöllinen ja muuttuva voi olla kauniin ilmenemisen laji.

Kauniin jätän pois laskuistani, koska en tarvitse sen ominaistamista. Design-työskentely sujuu ilman kauneutta aivan hyvin muilla modernismin keinoilla.

Suunnittelutietämys ja tieto muuttuvat kohdakkoin ja pala palalta tiiviimpään muotoon eli tieteeksi. Tämä tiede on tosin kompleksisempaa kuin tiedeihanne ennen edellytti, mutta kun tietokoneella homma hoituu, niin siitä se lähtee.

Suunnittelutieteen aika alkanee tosin vasta ensi vuosituhannen alkukymmenellä - niin uskon - mutta tietysti on tehtävä huomattava perustava työ jo nyt. On Suomen kulttuuriasemaa arkkitehtuurimaana vahvistavaa, jos juuri meillä ollaan vauhdittamassa tuota perustyötä.

Tämä tutkimustyö on merkittävä siksi, että se kokoaa erään keskusaineiston samaan polttopisteeseen; järjestää ja tulkitsee sen suomenkielellä. Jo sanastollisesti kysymyksessä on ladun avaajan tehtävissä oleminen.

Postmodernistisen vuosikymmenen jälkeen odottaisi, että herää keskustelu modernista arkkitehtuurista, pitkän odottelun jälkeen. Tuo otsikko, jossa "mahdollinen" on kysymysmerkillä varustettu, panee ajattelemaan, että tehtävä olisi erinomaisen vaikea. Oletan kuitenkin, että arkkitehtuurin symbolisuus on sidoksissa siihen tilanteeseen, jossa rakennus koetaan, ja myös kokijan valmiuteen mieltää näkemänsä symbolisena. Mutta jos arkkitehtuurin muotokielellä on välitettävä yksiselitteinen viesti, tuo "mahdollinen" muuttuu mahdottomaksi!

Klassisten tyylimuotojen symbolifunktioista lienee olemassa tietty konsensusten varanto; mutta koko modernismi vuodesta 1925 -- miten on asiat? Ehkä kuitenkin tämän takia sukupolvellamme on haastava tehtävä vedettävänään.

50-luvulla oivalsin, että arkkitehtuuri on ilmiöalue, jossa näitä teorioita voisi soveltaa käytäntöön. Koska varsinainen teorian pohdinta ei 30 vuotta sitten ollut mahdollista Suomessa olojemme teoriavihamielisyyden tähden, olen tyytynyt pienimuotoiseen "koerakentamiseen", Dipolin, Kalevan kirkon ja viimeksi Tampereen pääkirjaston sallimissa rajoissa. Ne tarjoavat tilaisuuksia jälkeenpäin tehdä havaintoja ja pohtia, miten holistiset, gestaltistiset ja fenomenologiset ideat ovat itäneet.

Yllä olevan kirjoitin selventääkseni, että käsitykseni mukaan ns. intuitiivinen psykologia viime vuosisadalla synnytti jälkikasvuna joukon teorioita modernissa filosofiassa, ja näistä voi arkkitehtoninen ym. taidevaikutteinen soveltava käyttösuunnittelukin hyödyntää.

Eli: Asia on kaikkea muuta kuin yleisesti tunnettu. Toistaiseksi se on "yksityisen hypoteesin kaltainen" ja vain harvojen tutkivien arkkitehtien asiana; kokonaisuudellisuuksien (sanahirviö) teoria on kuitenkin jo idullaan.

Intuitiivinen metodi on kokonaishahmojen muodostamista ja niillä operoimista arkkitehtonisesti, tavotteisesti. (Tavotteisesti, so. konvergointia samaa loppupistettä kohden.) ...

Reima

[lopuksi Pietilä kommentoi Heideggerin ja muiden tutkijoiden tapoja käyttää "intuition" käsitettä; omaa määritelmäänsä hän ei kuitenkaan enempää selvennä -- P.R.]

Sisällysluettelosivulle

25.10.1996
Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi