Tuotteiden teoria

  1. Tuotetieteen lähestymistapoja
  2. Suunnitteluteorian esitystapoja
  3. Suunnitteluteorian paradigmat
  4. Tuotetieteen historiallinen kehitys
  In English   En
Español   Sisällysluettelosivulle

Tuotetieteen lähestymistapoja

[Tuote eli artefakti on ihmisen tekemä esine tai palvelu, kuten taideteos, rakennus, työkalu, ohjelma tai esitys. Tutkimustoiminnasta tuotteiden parissa on luontevaa käyttää nimeä tuotetiede, engl. arteology.

On käytännöllistä tehdä ero toteavan ja ohjaavan tuotteiden tutkimuksen välillä. Viimeksi mainittu on tavallisempaa, sillä se pyrkii ohjaamaan tuotteiden syntymistä niin, että jokin päämäärä toteutuu niissä, ja melkein kaikki tuotteet tosiaan nimenomaan tähtäävät johonkin päämäärään, joka leimaa niiden koko syntyprosessia. On toki mahdollista myös tutkia tuotteita toteavaan tyyliin siten, ettei tutkimushanke suoraan palvele mitään tuotteiden päämäärää.

Toinen hyödyllinen erottelu koskee tutkittujen kohteiden määrää ja siis myös tulosten pätevyysalaa. Vaihtoehtoina tässä ovat yleispätevyyteen tähtäävä tutkimus ja tapaustutkimus. Tieto-opillisesti niiden välillä tosin ei ole suurta eroa, mutta tutkimuksen menetelmät muodostuvat varsin erilaisiksi.

Yhdistämällä nämä dikotomiat toteava/ohjaava sekä tapaustutkimus/yleinen tutkimus syntyy seuraava nelikenttä. Sen etuna on, että saman jaottelun mukaan jakautuvat myös tutkimusten tyypilliset lähestymistavat ja metodit.

  Toteavat tutkimukset Ohjaavat tutkimukset
Yleispätevät eli nomoteettiset tutkimukset Tuotelajia koskevat tutkimukset. Usein niissä on historiallinen perspektiivi, katso Kehityksen analysoiminen. Käytännön teorian (theory of practice) kehittäminen jotakin toimintaa varten, tai suunnitteluteorian kehittäminen yhtä tuotelajia varten. Esimerkki: Arkkitehtuurin teoria.
Tapaus-
tutkimukset eli idiografiset tutkimukset
Tutkimukset merkittävistä yksittäisistä tuotteista. Poikittaistutkimus, katso Tapaustutkimus ; pitkäikäisen tuotteen pitkittäistutkimus, katso Kehityksen kuvaaminen Tutkimukset, jotka tehdään yhtä tuotekehityshanketta varten, taikka pitkäikäisen tuotteen kuten rakennuksen korjaamista varten. Tällaisia tutkimuksia ei aina julkaista, vrt. Tapauskohtainen ohjaava raportti.

Yllä luetellut neljä tutkimuksen tyyliä, ja niistä syntyvät teoriat, liittyvät toisiinsa tavalla, joka esitetään kuvassa alla. Siinä nuolien kuvaamat tietovirrat alkavat toteavista tutkimuksista, joista käy ilmi tutkittujen tuotteiden nykyinen tila.

Yhdistämällä yleispätevällä tasolla toteavaan teoriaan ohjaavien tutkimusten tuloksia, joista selviävät tuotteiden käyttäjien toiveet ja tarpeet, saadaan aikaan yleispätevää tuotteiden suunnitteluteoriaa. Tätä puolestaan sitten voidaan soveltaa uusien tuotteiden suunnitteluun (tai olevien parantamiseen).

Yleispätevä suunnittelun teoria ei sisällä kaikkia niitä tapauskohtaisia tietoja, joita suunnittelija tarvitsee työtään varten, vaan sen täydennykseksi tarvitaan hankekohtaisia selvityksiä kuten markkinatutkimusta, jotka toteutetaan tuotekehityshankkeen puitteissa.

Yllä esitetty tutkimustoiminnan jaottelu on tarkoitettu yleispäteväksi malliksi, jonka mukaan käytännössä rakennetaan kullekin eri tuotelajille oma suunnittelun teoria. Tällä tavoin voidaan määritellä sarja käytännön teoriaa (theory of practice) kehittäviä tieteenaloja, joista jokainen keskittyy yhteen ammattitoiminnan tai tuotteiden ryhmään:

Tuotetieteen kohteena ovat... tuotteet
Lääketieteen kohteena ovat... lääkkeet
Lakitieteen kohteena ovat... lait
Valtiotieteen kohteena on... valtio
Musiikkitieteen kohteena on... musiikki
jne.  

Suunnitteluteorian esitystapoja

Suunnitteluteoria on kokoelma tietoa, käytettäväksi ei vain yhden tuotteen, vaan monien samantapaisten tuotteiden suunnittelussa. Tämä tietoaineisto on koottu lukuisissa erillisissä tutkimushankkeissa, ja se voidaan jakaa kahteen tyyppiin, jotka vastaavat tutkimuksissa yleisesti käytettyä kahta lähestymistapaa:

  1. Nomoteettinen eli yleispätevä tietous, joka on koottu monia erilaisia tuotteita tutkimalla. Tähän ryhmään kuuluvat:
  2. Idiografinen tietous, joka tosin alunperin koskee vain yksittäisiä tuotteita, mutta on silti jossakin määrin yleistettävissä muihinkin tuotteisiin:

Monilla muilla tieteenaloilla kylläkin katsotaan, ettei yksittäistapauksia koskevia tietoja pitäisi nimittää teoriaksi. Näin tässä yhteydessä tehdään siksi, että suunnittelutyötä varten ei aina ole saatavissa yleistä teoriaa ja suunnittelijat silloin yleisesti käyttävät teorian korvikkeena yksittäistapauksia koskevia tietoja.

Säädökset ovat keino, jolla yhteiskunta eli käytännössä jokin viranomainen varmistaa, että tuotteissa toteutuu jokin sellainen tärkeä laatuominaisuus, joka ilman valvontaa voisi jäädä toteutumatta. Jotta säätely ei tarpeettomasti haittaisi teollisuuden toimintaa, säädöksissä tavallisesti vain määrätään ominaisuudelle vähimmäisvaatimus, joko minimi tai maksimi, mutta ei muuten rajoiteta tuotteen muotoilua.

Nykyisin useimpien maiden hallitukset enimmäkseen katsovat tärkeiksi säädeltäviksi asioiksi tuotteiden turvallisuuden ja terveellisyyden. Esimerkiksi käsityökalu saa tuottaa enintään tietyn määrän melua, haitallista pakokaasua tai säteilyä. Kauneusarvoja säädellään harvemmin, lähinnä kaupunkien asemakaavamääräyksissä, joskin muutama vuosisata sitten monetkin Euroopan monarkit pitivät tarpeellisena säännöstellä alamaistensa pukujen loistokkuutta. Tänä päivänä pinnalle nousevat pikemminkin ympäristökysymykset, kuten tuotteiden valmistuksesta, käytöstä ja hylkäämisestä aiheutuvat jätteet.

Standardi (engl. standard, saks. Norm) on toinen tavallinen suunnitteluteorian esitystapa. Monestihan teolliset tuotteet muistuttavat melko lailla toisiaan, ja niiden suunnittelussa ratkaistavat ongelmat ovat eri tuotteissa suurelta osin samoja. Niinpä ei olisi järkevää, jos jokainen suunnittelija käyttäisi paljon aikaa ongelmaan, jonka pätevä ratkaisu on jo aiemmin löydetty. Vakioratkaisu usein säästää aikaa niin suunnittelussa kuin valmistuksessakin, joskus myös tuotteen käytössä, huollossa ja korjaamisessa. Lisäksi voi säästyä raaka-ainetta, ja kaikki tämä vaikuttaa lopulta kustannuksiin.

Standardeja laaditaan yleisimmin seuraavista asioista:

Standardit ovat yleensä vapaaehtoisesti noudatettavia, mutta ne voidaan myös määrätä pakollisiksi esimerkiksi jonkin viranomaisen, tehtaan johdon tai muun sellaisen osapuolen toimesta, joka pitää sitä tarpeellisena ja jolla on siihen valta. Standardeja laativat tähän erikoistuneet tutkimusyksiköt. Näitä ovat perustaneet useat tahot:

Tuotteiden käyttäjien edustus standardointiorganisaatioissa ei ole voimakas. Kuluttajan näkökulma on toki tullut standardoinnissa epäsuorasti esiin, suunnitellaanhan tuotteet aina periaatteessa ostajia silmälläpitäen. Kuluttajat ovat täten pääasiassa hyötyneet standardoinnista, sillä se on auttanut alentamaan tuotteiden hintoja. Ainoa standardoinnin aiheuttama haitta keskimääräiselle asiakkaalle on ehkä ollut tuotevalikoiman supistuminen.

Huonommin on asia keskimääräisestä poikkeavan kuluttajan kohdalla. Jos standardeissa on pidetty silmällä pelkästään keskimääräisiä kuluttajia, niissä on ilmeisesti unohdettu lapset, ikääntyneet, heikkonäköiset ja -kuuloiset ja eri tavoin vammautuneet. Näitä keskiarvoista poikkeavia yksilöitä on yhteiskunnassa lukuisasti, yhteenlaskettuna ehkä jopa väestön enemmistö, eivätkä heille monesti lainkaan sovi tuotteet, jotka on suunniteltu keskimääräiselle kuluttajalle.

Esimerkiksi voidaan ottaa standardikeittiö. Se on monesti varsin hankala työskentelypaikka yksinään asuvalle vanhukselle, jonka liikuntakyky on alentunut. Asiaa on tutkinut Sirkka-Liisa Keiski (1998 s. 241):

"Ympäristön suunnittelulliset lähtökohdat ja toteutus lepäävät niin vankalla pohjalla, että asukkaille, suunnittelijoille ja asukkaita avustaville asiantuntijoille ei jää mitään mahdollisuuksia saada [vanhukselle paremmin soveltuvia] vaihtoehtoisia ratkaisuja aikaan. Tästä pitävät huolen standardit, joita noudattamalla teollisuus valmistaa tuotteensa ja tietää olevansa 'oikeassa'."

Tutkijan vastuulle tulee siis laatia standardit niin, että ne voivat palvella mahdollisimman monia käyttäjiä. Yksi askel tähän suuntaan on se, ettei tuotteiden käyttäjiä määritellä ahtaasti absoluuttisina arvoina, vaan pikemminkin annetaan ne vaihteluvälit (määrälliset tai laadulliset) joista löytyvät mahdolliset käyttäjät, ja määritellään nämä vaihteluvälit niin avariksi että niihin saadaan mahtumaan niin lukuisa kuluttajien joukko kuin on kulloinkin käytännöllistä.

Patentit ovat suunnitteluratkaisuja, jotka on virallisesti rekisteröity jonkin oikeushenkilön omistukseen, ja omistaja käyttää tai myy niitä käytettäväksi tuotteiden suunnittelussa.

Suunnittelun apuneuvot koostuvat sellaisista välineistä kuten laskukaavat, taulukot, diagrammit, neuvot ja muistisäännöt, joita löytyy lukuisasti suunnittelun käsikirjoista. Uudempi tapa niiden esittämiseen on sisällyttää niitä suunnittelijoiden cad-ohjelmiin. Tällöin tietokone voi automaattisesti hoitaa yksinkertaisimmat suunnittelun detaljit, ja suunnittelija säästää aikaansa vaikeampiin tehtäviin.

Tekniikan suunnitteluteoria sisältää pääasiassa eksakteja malleja, standardeja ja laskukaavoja, jotka välittömästi toteuttavat kulloinkin halutut tuotteen ominaisuudet. Taiteellista muotoilua vaativilla aloilla eksaktit säännöt ovat harvoin mahdollisia, sillä teoksia ei voida luoda konemaisesti etenemällä vaan pikemminkin intuitiivisesti pohtimalla ja kypsyttelemällä. Taiteiden alaltakin kyllä löytyy koko joukko nyrkkisääntöjä, joita taiteilijamestarit ovat sukupolvesta toiseen neuvoneet oppilailleen, ja jotka koskevat sellaisia asioita kuin tasapaino, rytmi, yksityiskohtien toisto tai variointi, hallitsevan elementin sijoitus, mittasuhteet, harmonia, kontrasti tai dramaattinen jännite. Näitä nyrkkisääntöjä ei ole tarkoitettu orjallisesti noudatettaviksi - päinvastoin mestarin merkki on se, että hän osaa rikkoa sääntöjä oikeissa kohdissa - vaan ne ovat pikemminkin hyödyllisiä ja hyviksi koettuja suosituksia, jotka kannattaa painaa mieleen ja luovuttaa seuraavankin taiteilijain sukupolven käyttöön. Tällä tavoin ne toimivat periaatteessa samoin kuin teoria toimii tekniikassa.

Taiteen nyrkkisäännöt ovat harvoin kovinkaan eksaktisti muotoiltuja, päinvastoin ne suurelta osin toimivat hiljaisen tiedon muodossa. Tämä johtuu siitä, että sääntö on usein itse asiassa aika monimutkainen, siihen kuuluu lukuisia poikkeuksia, säännön tunteva mestari ei halua tai osaa sitä muotoilla täsmällisesti, ja ammattikunnan ulkopuolelta tuleva tutkija ei sitä pysty ymmärtämään oikein. Kaikista näistä syistä johtuen kirjoitettujen nyrkkisääntöjen määrä on varsin suppea useimmilla taiteen aloilla.

Esikuvat ovat aiemmin tuotettuja ansiokkaita teoksia tai niiden yksityiskohtia. Niitä julkaistaan alan ammattilehdissä ja näyttelyissä ja käytetään myös apuna tähän ammattiin johtavassa koulutuksessa. Ne ovat tärkeä teorian täydennys taiteissa ja taiteellisessa muotoilussa, sillä näille aloille on vaikea kehittää täsmällisempää ohjeaineistoa, ja suuri osa alan tietoudesta on vain hiljaisen tiedon muodossa etenkin tyyli- ja makukysymyksissä. Esikuvat tarjoavat hyödyllisiä viitekohteita erityisesti tuotekehityshankkeen alkuvaiheissa, jolloin tuleva tuote on vasta hämärä idea ja sille on vaikea löytää kuvaustapoja.

Esikuvien valitsijana on usein toimikunta, kuten näyttelyjury tai alan ammattilehden toimituskunta, johon on kutsuttu ammattikunnan arvostetuimpia jäseniä. Esikuvissa eivät täten kyseisten tuotteiden käyttäjien mielipiteet paljoakaan näy. Lisäksi niiden valintaa usein hämmentää ammattikunnan jäsenten kesken vallitseva kilpailu arvovallasta, vrt. Bourdieu (1984), mikä ei myöskään edistä käyttäjien näkökulman esiintuloa.

Huomattakoon, että ammattilaiset kyllä yleensä hyvin tuntevat tuotteiden käyttäjien tarpeet ja toiveet, mutta heille ovat myös tärkeitä monet kyseisen taiteen alan sisäiset näkökohdat, kuten tuotteen 'omaleimaisuus', 'uutuus', 'fiksu poikkeaminen perinteistä', 'rohkeus', 'oivallus' jne.

Esivalmistetut osat, niille tuotteille joille niitä löytyy, on usein suunniteltu tutkimusten pohjalta ja tällöin niiden voidaan sanoa "sisältävän" teoreettista tietoutta joka saattaa olla olennaista lopullisen tuotteen toiminnalle.

Kun esimerkiksi aletaan suunnitella uutta tietokonemallia, lähtökohtana usein ovat ne ohjelmat joita on tarkoitus käyttää, ja ne chipsetit eli sirusarjat jotka hoitavat tiedostojen muunnokset muodosta toiseen (kuten kuviksi, ääniksi, viesteiksi verkossa ja tallenteiksi). Tietokoneen valmistaja useimmiten hankkii nämä komponentit muilta valmistajilta, jotka puolestaan ovat niiden suunnittelussa lähteneet asiakkaiden tarpeista, ja komponenttien suorituskyky ja vaatimukset sitten antavat omat lähtökohtansa näin syntyvän tietokoneen suunnittelulle melko lailla samaan tapaan kuin tietotekniikan yleinen teoria antaa.

Talonrakennus on toinen tekniikan ala, jossa on jo kauan käytetty varsin pitkälle kehitettyjä valmisosia. Esimerkiksi betonielementit välipohjia varten on lujuusopin teorian avulla tarkoin optimoitu kullekin rakennustyypille sopiviksi (teollisuusrakennuksiin raskaat elementit, asuntoihin kevyet). Sitten kun kantavat elementit on valittu, ne puolestaan antavat arkkitehdille tarkemman suunnittelun lähtökohdat. Muita rakennusten esivalmisteisia osia ovat pintarakenteet, lattianpäällysteet, kevyet väliseinät, ikkunat, ovet ja sisustukset kuten keittiökalusteet, joista kaikista suurin osa on suunniteltu tutkimusta ja standardointia hyväksikäyttäen.

Valmistusteknologia ja koneet, jotka ovat aiotussa tuotantolaitoksessa ennestään käytössä, ohjaavat tuotteiden suunnittelua samaan tapaan kuin esivalmistetut osatkin, ja toimivat täten teoriatietouden täydentäjinä. Suunnittelijan ei ehkä ole aivan pakko niihin sopeutua, mutta tuotannon taloudellisuutta se kyllä useimmiten parantaa huomattavasti. Katso myös Tuotannon teorioita.

Suunnitteluteorian paradigmat

Tuotelaji: Tutkimuksen ja suunnittelu-
teorian paradigmoja:
Taideteokset,
esim. maalaukset
Värioppi, suhdeteoria, ilmaisun
ja symboliikan teoriat jne.
Vaatteet Pukusuunnitteluoppi,
ergonomia, valmistustekniikka,
teollisuustalous jne.
Sisustukset,
huonekalut
Ergonomia, tuotantotekniikka ym.
Ks. Huonekalujen teoria
Rakennukset Ergonomia, suhdeoppi,
rakennus- ja lämmitystekniikka jne.
Ks. Arkkitehtuurin teoria
jne. ...
Tuotesuunnittelun teoria koostuu lukuisten eri tutkimusten tuloksista, ja useimmat näistä tutkimuksista koskevat vain jotakin tiettyä tuotteiden lajia (esim. vaatteita, huonekaluja tai autoja). Tuotelajit ovat erilaisia ja siksi näin syntyvä suunnitteluteoria jakautuu varsin itsenäisiin tuotelajikohtaisiin osateorioihin, joista voitaisiin myös käyttää nimeä tuotelajikohtaiset tutkimusparadigmat (eli tutkimusperinteet, eli diskurssit). Esimerkkejä niistä on taulussa oikealla.

Toisaalta mitä tahansa tuotetta voidaan tutkia useista vaihtoehtoisista näkökulmista (kuten käytettävyys, kauneus, viesti, ekologisuus, taloudellisuus ja turvallisuus). Kullakin näistä näkökulmista on sille ominainen lähestymistapa ja metodiikka, jota yleensä käytetään olipa tutkittavana mikä tahansa tuote. Tällaisista tutkimuksen lähestymistavoista voidaan käyttää nimeä päämääräkohtaiset tutkimusparadigmat (eli diskurssit).

Tuote-
laji
(esi-
merkkejä)
Näkökulma:
Taideteokset x xx xx . . x
Vaatteet xx xx xx x x xx
Huonekalut xx xx x x x xx
Rakennukset xx x x xx x xx
jne. ... ... ... ... ... ...
Paradigmojen kaksinkertainen verkko on hyödyksi tutkimuksessa, sillä se auttaa ymmärtämään ja jäsentämään tuotteita koskevaa nykyisin valtavaa tietojen määrää. Yllä lueteltujen osateorioita yhdistävien tekijöiden ansiosta eri tuotelajeja koskevien osateorioiden keskinäinen yhteensopivuus on varsin hyvä, osateoriat liittyvät toisiinsa ja tukevat toisiaan. Taulukko oikealla osoittaa, miten päämääräkohtaiset paradigmat (sarakkeissa) toimivat linkkeinä tuotekohtaisten teorioiden (riveinä) välillä. Kirjaimet x tarkoittavat yksittäisiä tutkimusraportteja.

Vaikka yllä on esitetty taitotiedon teorialle varsin selkeä looginen rakenne, ei silti voida väittää etteikö tähän rakenteeseen kuuluvien yksittäisten tutkimustulosten välillä olisi myös ristiriitoja. Niitä ei voida täysin välttää, sillä suunnittelun teoriaan kuuluvat myös suunnittelun tavoitteet, ja niistä on ihmisillä lähes aina erimielisyyttä. Poikkeuksena ovat vain sellaiset tuotteet kuten rakennusten osat, joiden kohdalla tuotteiden käyttäjien arvostukset eivät juurikaan vaihtele, tai joissa jokin päämäärä on muita paljon painavampi (kuten rakennusosissa lujuus).

Sellaisissa tuotelajeissa, joiden täytyy toteuttaa useita erisuuntaisia päämääriä, on yritetty sovittaa näitä yhteen erilaisilla menetelmillä. Ensinnäkin on koetettu kehittää "metateoriaa" eli korkeamman tason ajatusrakennelmaa, joka sisältäisi kaikki ristiriitaisilta näyttävät päämäärät. Nämä siis olisivatkin vain keinoja joilla tavoitellaan jotakin "korkeampaa" yhteistä päämäärää, joka sitten puolestaan ratkaisisi alempien päämäärien välisen painotuksen. Tällaiseksi kaikenkattavaksi näkökulmaksi on ehdotettu mm. uskontoa, etiikkaa tai yhteiskunnan päämääriä. Yritykset ovat kuitenkin aina kaatuneet siihen, ettei ylimmästä päämäärästä tai sen vaikutuksesta alempien välisiin suhteisiin ole päästy yksimielisyyteen. Yhteenveto ylläkuvatuista yrityksistä arkkitehtuurin teorian tutkimuksessa löytyy luvusta Arkkitehtonisen synteesin teoriat.

Toisella tavalla on päämäärien yhdistämistä haettu siten, että on laskettu keskiarvoja yleisölle tehtyjen laajojen kyselyjen tuloksista. Tämä on sinänsä helppoa, mutta saatujen keskiarvojen käyttökelpoisuus on jäänyt vähäiseksi, sillä jos tuotteet suunniteltaisiin tarkoin niiden mukaan niin niistä lopulta hyötyisivät vain muutamat harvat, riittävän "keskiarvoiset" ihmiset.

Suunnittelutieteessä voidaan eri päämääriä yhdistäväksi metateoriaksi lähinnä katsoa se metodiikka, jonka avulla tuotteen suunnitteluvaiheessa saavutetaan konsensus tai kompromissi ristiriitaisten päämäärien kesken. Näitä metodiikkoja selostetaan luvussa Synteesit tuotekehityksessä.

  In English   En
Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi