Ohjaavan teorian kehitys

  1. Luonnollisen kehityksen logiikka
  2. Tietoisen kehittämisen logiikka
  3. Ohjaavan tieteen itseohjaavuus
  4. Vallankumoukset ohjaavissa tieteissä
  In English   En
Español   Sisällysluettelosivulle

Luonnollisen kehityksen logiikka

Jotta olisi helpompi ymmärtää käytännön teorian merkitys nykyaikaisessa ammattitoiminnassa, tarkastelen seuraavassa ensin lyhyesti varhempia, ei-tietoisia mekanismeja ammatin harjoittamisessa ilman kirjoitettua teoriaa.

Kokemuksesta oppiminen Ryhmässä tai yksin toimivat käytännön ihmiset ovat kai aina osanneet muuttaa toimintatapojaan muuttuvan ympäristön vaatimusten mukaan, ilman mitään erityisiä tutkimuksen tai kehittämistoiminnan järjestelyjä. Ihminen on ehkä tehnyt tarvittavat muutokset melkeinpä vaistomaisesti, sanattoman kokemustietonsa varassa. Mutta suuri apu on varmasti ollut siitä, että yhteisössä elävällä ihmisellä on ollut tukenaan yhteisön vanhemmilta jäseniltä välittyvä perinne (kuva oik).

Perinne ei välttämättä ollut jäykkä pakkokaava, vaan yleensä se kykeni tarpeen mukaan joustamaan ja kehittymään. Christopher Alexander (1964 s.46) on kauniisti kuvannut tällaista perinteen elävää kehittymistä:

Kun olosuhteiden muututtua vanha traditio todetaan epäkäytännölliseksi, joku ennen pitkää kokeilee poikkeamista traditiosta jossakin yksityiskohdassa. Muutos ei tietenkään aina ensi yrityksellä onnistu: se saattaa hyvinkin tuoda mukanaan arvaamattomia, haitallisia seurauksia. Onneksi kokeilun tulos on selvästi nähtävissä, olihan vain yksi kohta muutettu. Ellei tulos tyydytä, joku toinen yrittäjä voi seuraavalla kerralla kokeilla tätä yksityiskohtaa toisella tavalla. Ennemmin tai myöhemmin hyvä ja tasapainoinen kokonaisuus varmasti löytyy, ja se tulee vuorollaan perinteeksi yhteisössä, toteaa Alexander.

Tradition kehittyminen tapahtuu siis "inkrementaalisesti" eli pienin asteittaisin muutoksin, joista jokaisen jälkeen tarkistetaan onko ratkaisu aikaisempaa parempi. Tätä vielä nykyisinkin käytettyä menettelyä sanotaan iteroimiseksi (lat. iterum, "toistamiseen").

IteroiminenIteroivalla kehittämisen menetelmällä on kuitenkin heikkouksia. Ensinnäkin se tosin yleensä löytää jonkin vanhaa ratkaisua paremman mallin, mutta se ei välttämättä löydä parasta vaihtoehtoa. Niinpä, jos kuvassa vasemmalla vaihtoehtojen hakeminen lähtee liikkeelle esimerkiksi vaihtoehdosta A, iterointi tulee ajan mittaan päätymään optimitulokseen C. Tämä on kuitenkin vain osittaisoptimi: se on lähimpiä vaihtoehtoja parempi, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisi aivan toisesta paikasta löytyvä absoluuttinen optimiratkaisu S.

Toinen iteroinnin heikkous on, että sen avulla arvioitavat vaihtoehdot saavat poiketa toisistaan vain yhden ominaisuuden osalta. Jos eroja vaihtoehtojen välillä on useampia, vaihtoehtoja on vaikea panna paremmuusjärjestykseen, ja iterointi voi antaa väärän tuloksen.

Tradition kehittäminen iteroimalla saattaa siis onnistua vain niin kauan kuin ongelman poistamiseen riittää jokin pieni inkrementaalinen muutos. Lisäksi on ehtona, ettei yhdellä kertaa tarvita useita muutoksia. Ylläkuvattu perinteen kehitysmekanismi näet pystyy sulattamaan vain yhden muutoksen kerrallaan, ja tämäkin prosessi vie runsaasti aikaa. Tämä johtuu siitä, että perinteisen yhteisön jäsenet eivät yleensä osaa arvioida mitään muutettua detaljia analyyttisesti, kokonaisuudesta irrallaan. Onnistumista osataan arvioida vain toteutettuna, eli vasta sitten kun uusi ratkaisu ensin on saatu kokonaan valmiiksi ja käyttöön, mikä vie aikaa.

Lisäksi aikaa ehkä tarvitaan siihen, että tehty muutos ei onnistukaan, vaan pitää yrittää uudestaan. Lopulta aikaa menee myös siihen, että kehitetty uusi ja toimiva malli ennättää vakiintua käyttöön yhteisössä. Vasta tällaisen pitkän prosessin jälkeen voidaan vallitsevaan perinteeseen ryhtyä tekemään seuraavaa korjausta. Jos yritetään tehdä perinteeseen yhdellä kertaa useita muutoksia, tuloksen arvioiminen tulee ylivoimaiseksi teoreettisiin keskusteluihin tottumattomalle yhteisölle. Traditio siis saattaa tällä tavalla uudistua vain sellaisessa yhteisössä, jonka muutoksen tahti on verkkainen, mikä on harvinaista nykymaailmassa.

Vaikka siis tavallinen nyky-yhteiskunnan käsityöläinen ei enää kykene suunnittelemaan tuotteita pelkän tradition pohjalta, ammattimainen suunnittelija saattaa silti käyttää oman ammattikuntansa traditioita hyväkseen. Nykyinen koulutettu suunnittelija näet on tottunut pohdiskelemaan teoreettisesti suunnittelun osatekijöitä ja hän osaa siis poimia suunnitteluperinteestä vain ne osaset, jotka soveltuvat käytettäväksi uuden tuotteen suunnittelun lähtökohtana.

Mestarilta oppiminenTradition opettamisesta esikuvien avulla "oppimestarityylillä" antaa Yona Friedman hauskan kuvauksen:

"Se tietous tai ammattitaito, joka on opetettava, on kyllä oppimestarin hallussa, mutta vaikka mestari osaa sitä käyttää ja soveltaa, hän ei osaa pukea sitä sanoiksi. Niinpä oppilaiden on vain istuttava mestarin ympärillä, parhaansa mukaan matkittava tämän työtapaa ja toivottava että he vähitellen omaksuvat mestarin oikeat "otteet" (touch).
Ylläkuvattuja tiedon ja taidon aloja nimitän "harjoiteltaviksi" oppialoiksi (prenticeable disciplines).

Tietoisen kehittämisen logiikka

Friedman asettaa perinteisen harjoittelemalla oppimisen vastakohdaksi "tieteellisen oppimisen", kuva oikealla:

Tieteen avulla oppiminen "Mutta on myös toisia tiedon ja taidon aloja (joita usein kutsutaan tieteiksi) joissa ... koulujen hallussa on suuri määrä sääntöjä, joihin kuka tahansa saa tutustua. ... Se, joka nämä säännöt opettelee ja ymmärtää, osaa myös itse soveltaa niitä, tarvitsematta mennä matkimaan oppimestareita; ja kun hän on nuo säännöt ymmärtänyt, hän voi myös opettaa ne kenelle tahansa. Säännöt on myös kirjoitettu niin, että niistä on helppo nähdä milloin niitä voi soveltaa ja milloin ei.
Näitä tiedon aloja nimitän opetettaviksi (teachable)."

Oppimisen kehä Perinteisessä inkrementaalisessa kehityksessä ei tunnettu hyppäyksiä radikaalisti uusiin ratkaisuihin, sillä niiden aikaansaamiseksi olisi pitänyt kyetä keksimään ja pohtimaan ei vain nykymallia lähimpiä vaihtoehtoja, vaan myös muita, mahdollisia ratkaisuja. Näitä taas on vaikea keksiä, ellei suunnittelun ja keskustelun pohjaksi ole käytettävissä toiminnan tai tuotteen käsitteellistä mallia. Kehittämiseen olisi siis tarpeen liittää käsitteellistä eli teoreettista pohdiskelua, kuva oikealla.

Mallien ja teorian soveltamisen ja kehittämisen spesialisteja puolestaan ovat tutkijat, ja näiden mukaantulo muutosprosessiin tietää sitä, että muutos organisoituu erityiseksi kehittämishankkeeksi.

Aiemmin yliopistolliset tutkijat usein väheksyivät kehittämistyön tieteellistä arvoa. Sitä ei luettu oikeaksi tutkimukseksi eikä edes "soveltavaksi" tieteeksi, vaan jonkinlaiseksi käytännön työelämän aputoiminnoksi. Käytännön työt taas usein katsottiin jotenkin vähemmän arvokkaiksi kuin "puhdas" mietiskely. Tämä arvojärjestys periytyy antiikista, jossa ruumiillinen työ kuului orjille. Niinpä Aristoteles katsoi, että tieteitä olisi kahta lajia: korkeammat, totuutta etsivät teoreettiset tieteet, ja toimintaa ohjaavat käytännölliset tieteet; näistä Aristoteles mainitsi etiikan, politiikan ja taloustieteen.

Itse asiassa jo antiikissa kylläkin oli muutamia hyvinkin tehokkaasti edistyviä "käytännön tieteiden" aloja, kuten Hippokrateen nimissä kulkeva lääketiede, Arkhimedeen mekaniikka ja Vitruviuksen rakennusoppi. Näiden kehityksen logiikka ei kuitenkaan näy suuremmin kiinnostaneen sen ajan filosofeja; vielä vähemmän huomiota sai heiltä käsityöläisten ammattitaito. Muutamat näistä käytännön ammattimiehistä sentään pystyivät omin voimin kirjoittamaan yhteenvetoja oman ammattinsa sisällöstä. Näissä on yleensä selvästi ohjaava sisältö, koten nähdään vaikkapa Vitruviuksen I kirjan johdannosta, joka on omistettu keisari Augustukselle:

"Olen laatinut tarkat säännöt, joiden mukaan sinä, Caesar, voit itse arvioida niin olevia rakennuksia kuin suunnitelmiakin."

Ilman filosofien apuakin toki eri ammateissa tarvittava tieto ja ammattitaito säilyi ja kehittyi keskiajalla ammattikuntien piirissä, useinkin tosin vain suullisena tai "hiljaisen tiedon" ja käden taitojen tasolla, harvat mestarit näet osasivat kirjoittaa. Silti täysinoppineella mestarilla oli aihetta ylpeillä tietämyksellään, siihen tapaan kuin arkkitehti Jean Mignot vuonna 1400 tervehti Milanon katedraalin muurareita, kun hänet oli kutsuttu työmaalle antamaan neuvoja sen halkeilevien muurien korjaamiseksi:

Ars sine scientia nihil est. "Taito ilman tietoa ei ole mitään".

Silloin harvoin kun kirjoitettua teoriaa pystyttiin julkaisemaan, ohjaava tarkoitus ilmenee varsin usein jo ensimmäisistä sanoista. Esimerkkejä on siteerattu sivulla Arkkitehtuurin teoria.

Useat teoriakirjat olivat - tai sanoivat olevansa - lähinnä vain ammattikunnan tradition dokumentointia. Hippokrates pani kirjansa nimeksi vaatimattomasti "Vanhasta lääkintätaidosta" vaikka se näyttää sisältävän hänen omiakin havaintojaan. Samoin 1400-luvulla rakennusmestari Hanns Schmuttermayer opaskirjassaan katedraalin fiaalien eli koristetornien (kuva oikealla) tekemisestä todisti nöyrästi:

"Eivätkä nämä ole mitään omia keksintöjäni, vaan kaikki on peräisin suuremmilta, maineikkailta mestareilta..."

Renessanssin aikoihin kuitenkin maailma oli alkanut muuttua niin nopeaa vaihtia, etteivät perinteet mitenkään enää riittäneet eri ammattien perustaksi eivätkä myöskään tyydyttäneet asiakkaiden vaatimuksia. Tarvittiin myös uutta tutkimusta suoraan sen hetken empiriasta. Francis Bacon (1561 - 1626) ja Galileo Galilei (1564 - 1642) olivat ensimmäiset, jotka vakavasti pohtivat "käytännöllisten" tieteiden logiikkaa. Vähitellen tutkijoille selveni, että tutkimuksen avulla voidaan pyrkiä kahdenlaisiin päämääriin:

Deskriptiivisen tutkimuksen tuloksista ei suoraan voida johtaa ohjaavia normeja. Tämän toteaa "Humen giljotiinin" nimellä tunnettu lause: "Siitä mikä on, ei voida päätellä, miten pitäisi olla". (David Hume, 1711 - 1776.) Deskription ja normin välivaiheena tarvitaan ihmisen harkinta ja arvostus, joka voi eri ihmisten tekemänä johtaa jonkin verran erilaisiin normatiivisiin suosituksiin.

Filosofeilta meni kuitenkin vielä pitkään toteavan ja ohjaavan tutkimuksen välisten suhteiden selvittämisessä. Auguste Comte (1798 - 1857) näytti tietä kokoamalla tieteen päämäärät yhteen lauseeseen savoir pour prévoir pour pouvoir - tieto auttaa meitä ennustamaan, jotta voisimme vaikuttaa. 1900-luvulla oli varsin suosittu se käsitys, että erityyppiset tutkimushankkeet muodostaisivat ketjuja, joissa tieto siirtyisi vaiheittain kohti käytännön soveltamista seuraavaan tapaan:

  1. perustutkimus, joka hankkii "vain tietoa" tähtäämättä mihinkään käytännön sovelluksiin (esimerkiksi lääketieteessä se tutkisi eri aineiden vaikutuksia ihmiseen)
  2. soveltava tutkimus näyttää, miten perustutkimuksen tuloksista voidaan kehittää hyödyllisiä "sovelluksia" (esimerkiksi tiettyyn tautiin uusia lääkkeitä)
  3. kehittämistyö, joka toteuttaa käytännössä yllämainitut "sovellukset" (esimerkiksi järjestämällä uuden lääkkeen teollisen tuotannon).

Perustutkimuksen hanke Soveltava tutkimushanke Kehittämishanke

Ajateltiin siis, että perus- ja soveltava tutkimus ja kehittämistyö yhdessä muodostaisivat "soveltamisen ketjun", jossa perustutkimus ikäänkuin omalla painollaan johtaisi soveltamiseen ja tuotantoon.

Kun asiaa on omana aikanamme alettu tutkia empiirisesti selvittämällä, mitä keskusteluja ja vuorovaikutuksia tutkijoiden, rahoittajien ja teollisuuden välillä tapahtuu todellisissa tutkimus- ja kehittämishankkeissa, on käynyt ilmi, että perustutkimuksesta lähtevät kehittämisen ketjut ovat todellisuudessa perin harvinaisia. Useimmat teolliset uudistukset lähtevät liikkeelle pikemminkin käytännön markkinoinnissa tai tuotannossa tunnetusta tarpeesta tai tehdystä innovaatiosta, jota tukemaan sitten ehkä organisoidaan tarvittava määrä teoreettista tutkimusta. Teknologian kehitys on siis monimutkainen verkko, jonka selkärankana ei niinkään ole tiedon ja teorian kehitys, vaan pikemminkin teollisuuden organisaatiot, niihin kertyneet suunnittelun, valmistuksen ja markkinoinnin perinteet, kanavat ja ammattitaidot. Teorian kehittämiseen tähtäävä tutkimus lähinnä avustaa tätä kehitystä, mutta ei juurikaan ohjaa sitä.

Innovaatioiden syntymisen ja teollisen kehityksen normaalimallin selvittämiseksi on tutkittu erityisesti nykyajan edistyksen esikuvaa, tekniikan tiedettä eli teknologiaa. 1965 de Solla Price julkaisi kirjoituksen Is Technology Historically Independent of Science?, 1966 ilmestyi useiden maineikkaiden filosofien yhteisjulkaisu aiheesta Towards a Philosophy of Technology; 1969 Herbert A.Simon julkaisi tärkeän kirjan The Sciences of the Artificial, ja siitä lähtien tutkimusta ja tutkijoiden seminaareja on ollut jotensakin jatkuvasti.

Suomessa mielenkiinto suunnittelun ja tekniikan tieteisiin ilmeni mm. 1984 Taideteollisen korkeakoulun Designforschung -seminaarina, ja 1990 Suomen Filosofisen Yhdistyksen kollokviona aiheesta Taito (ks. saman niminen kirja 1992). Tässä teoksessa (s. 53) Ilkka Niiniluoto määritteli käsitteen taitotieto (engl. "knowhow", vanhempi nimitys oli "tietotaito"): "taitoa koskeva tieto, kykyjen ja taitamisen takana oleva tietäminen, joka mahdollistaa tai tehostaa taitojen harjoitusta". Suurin piirtein samassa merkityksessä ja sanan "teknologia" sananmukaisena käännöksenä Niiniluoto sitten mainitsi myös käsitteen "taito-oppi".

Yllä on lyhyt selonteko niiden tärkeimpien filosofien pohdiskeluista, joihin pohjautuu nyt käsillä oleva esitys käytännön teoriasta ja tuotetieteestä, ja tämän esityksen kokoamisen vaiheet puolestaan on selostettu sivulla Ammattien tiede -aineiston syntyhistoria.

Nykyisen käsityksen mukaan vanha jaottelu perus- ja soveltavaan tutkimukseen ja kehittämistyöhön ei jäsennä hedelmällisesti teollisuuden tai ammattitoimintojen tutkimuksen kokonaisuutta. Osuvampi jaotus, jota tässä ammattien käytännön teorian esityksessä kauttaaltaan myös sovelletaan, perustuu toisaalta tutkimuksen päämäärään, toisaalta sen yleispätevyyden asteeseen:

Toiminnan teoria

Ohjaavan tieteen itseohjaavuus

Tieteenalan kehittyminen riippuu suuresti siitä, miten hyvin tämä tieteenala pystyy vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan odotuksiin, eli miten se sisäisesti kykenee aistimaan ulkoisia tarpeita ja ongelmia ja ohjaamaan omaa toimintaansa. Tämän mekanismit toimivat varsin eri tavoin toteavilla ja ohjaavilla tutkimuksen aloilla.

Perinteiseen toteavan tieteen itsekorjaavuuden mekanismiin kuuluu julkaistujen tutkimustulosten totuudellisuuden kollektiivinen kritiikki, jota antavat tieteenalan toiset tutkijat, katso Teoreettisten tulosten arvioiminen.

Toisin kuin toteavassa tutkimuksessa, ohjaavan tieteen edistymisen ohjausmekanismissa päämääränä on tutkimushankkeen hyödyllisyys. Tämän tutkimustyylin läheinen liittyminen käytäntöön ohjaa tutkimusta niihin ongelmiin, jotka ympäröivä yhteiskunta katsoo tärkeiksi, ja se myös testaa jokaisen tutkimushankkeen tulosten ja niiden soveltamisen hyödyllisyyden eli utiliteettiarvon, katso Ehdotusten arvioiminen. Utiliteetti sisältää toiminnan tai tuotteen kaikki toivottavat ominaisuudet kuten käytettävyyden, kauneuden, viestin, ympäristövaikutukset ja taloudelliset arvot. Se sisältää teorian soveltamisesta odotettavat käytännön seuraukset ja ennen kaikkea sen, miten nämä seuraukset missäkin yhteisössä ja kulloinkin arvostetaan. Erityisen voimakkaaksi arviointikriteeriksi hyötyarvo tietenkin nousee niissä tutkimushankkeissa, jotka teollisuus suoraan rahoittaa.

Nyt olisi tarpeen huomata, etteivät totuudellisuuden ja hyödyllisyyden arvioinnit mitenkään sulje toisiaan pois. Toteavaan tutkimushankkeeseen voi aivan hyvin lisätä työvaiheen, jossa hankkeen tavoitteita ja/tai tuloksia arvioidaan niiden hyödyllisyyden kannalta. Jos arviointi tehdään jo hanketta suunniteltaessa, se auttaa ohjaamaan hankkeen tavoitteita ja sen koko sisältöä sellaiseksi, että se kiinnostaa ihmisiä myös tutkijoiden yhteisön ulkopuolella.

Vallankumoukset ohjaavissa tieteissä

Seuraavassa tarkastellaan ohjaavien tieteiden esimerkkinä tuotteiden suunnitteluteoriaa, sillä sen kehitys on etenkin arkkitehtuurin suunnitteluteorian osalta hyvin dokumentoitu jo antiikista lähtien.

Ohjaavan suunnitteluteorian sisältö vaihtelee ajan ja ympäröivän yhteisön mukaan, ja se heijastuu nopeasti myös niihin tuotteisiin, joissa teoriaa sovelletaan. Kun samaa teoriaa yleensä sovelletaan moniin tuotteisiin, tämä vaikutus myös näkyy suunnilleen samanlaisena kaikissa näissä tuotteissa, jolloin katsoja yleensä aistii sen eri tuotteissa toistuvana muotopiirteenä eli tyylinä.

Tyylinä aistittavan muutoksen syntymiseksi ei suinkaan tarvita suunnitteluteorian kaikkien tai edes useimpien kohtien muuttamista. Näkyvän tyylin näet useimmiten ratkaisee yksi ainoa keskeinen valinta: mikä on suunnittelun tärkein päämäärä (tai mikä päämäärä halutaan esittää muita tärkeämpänä). Tämä preferenssi näkyy suunnittelun teoriassa esimerkiksi siinä, että tätä päämäärää käsitellään ensimmäisenä tai muita perusteellisemmin. Ellei asiaa ole selvästi kirjattu teoriaan, preferenssi voi ilmetä myös siinä, miten suunnittelijoilla on tapana soveltaa teoriaa.

Rakentamisen
ja sen teorian
ylin päämäärä:
Teorian
paradigman
perustaja:
Vallitseva
arkkitehtuurin
tyyli:
Käytettävyys,
lujuus ja kauneus
Vitruvius Doorilainen,
joonialainen ja
korinttilainen tyyli
Uskonnollinen
pelastus
(Teoriaa ei ole säilynyt) Gotiikka
Palattiin
Vitruviuksen
päämääriin
L.B.Alberti Renessanssi,
barokki, rokokoo,
uusklassinen tyyli
Yksilöllisyys Viollet-le-Duc Jugend ja arkkitehtien
henkilökohtaiset
tyylit, esim. Gaudi
Hyödyllisyys Le Corbusier Funktionalismi
Rakentamisen
tuottavuus
F.W.Taylor Laatikkoarkkitehtuuri
Hyvä esimerkki suunnitteluteorian paradigman vallankumouksista, joihin on liittynyt suunnittelutyylin paradigman vaihtuminen, on saatavissa arkkitehtuurista. Taulussa oikealla nähdään kuusi peräkkäistä aikakautta, joiden arkkitehtuurityylit poikkeavat toisistaan suuresti, ja myös vallitsevat suunnitteluteoriat ovat täysin yhteen sopimattomat (lukuunottamatta sitä että renessanssi otti uudelleen käyttöön osan antiikin paradigmasta). Kaikki viisi paradigman vaihdosta ovat aiheutuneet siitä, että yhteiskunnassa vallitsevat näkemykset rakentamisen olennaisista päämääristä ovat vaihtuneet.

Vaikka ylläoleva taulu osoittaa peräti viittä vallankumousta arkkitehtuurin teoriassa, täytyy muistaa, että tämän kehityksen aikajänne on kaksi vuosituhatta. Vallankumous on siis tapahtunut kerran 400 vuodessa - ei kovinkaan usein verrattuna vaikkapa puhelintekniikan vallankumoukseen vain sadan vuoden aikana.

Vapaissa taiteissa, kuten romaani- ja kuvataiteissa, tyylit ja muodit vaihtuvat useamminkin kuin kerran vuosisadassa, ja tämä tapahtuu monesti ilman vastaavaa teorian tarkistamista. Joskus teoria taas tarkistetaan vasta tyylin muutoksen jälkeen. Vaikka tekniikassa yleensä on vaikea ajatella mitään suunnittelua ilman teoriaa, taiteellisen muotoilun alalla niiden yhteys ei ole näin kiinteä. On näet tuotteita, joiden suunnittelun voi tehdä muutamassa tunnissa, kun taas kuukausia helposti kuluu näiden tuotteiden käyttäjien muuttuneiden tarpeiden kunnolliseen selvittämiseen tutkimuksen avulla. Niinpä onkin tavallista, että yhteiskunnan muuttuessa tutkijat jäävät junasta eivätkä saa ajoissa aikaan teoriaa, jonka pohjalta uudet teokset voitaisiin luoda.

Kun ei ole ajan tasalla olevaa ohjaavaa teoriaa, kehityksen johtoon useinkin astuu sen sijaan taiteilija joka luo tarvittavan tuotteen intuitionsa voimalla. Tästä uudesta tuotteesta tulee sitten se esikuva joka ohjaa uutta muotoilua siihen saakka, kunnes tutkimukseen pohjautuva teoria saadaan aikaan.

Taiteen kehitys

Kuviossa vasemmalla punaiset pisteet kuvaavat esikuvia, jotka näyttävät tietä myöhemmille, tavanomaisemmille teoksille (mustat pisteet) jotka määrittävät tyylin trendin ja ajan mittaan myös suunnittelun teorian päälinjan. Kuten kuvio näyttää, esikuvat ovat usein hieman, mutta ei liikaa, sivussa kehityksen yleisestä linjasta. Niiden lisäksi on yleensä muutamia äärivallankumouksellisia taiteilijoita töineen (siniset pisteet) joita ei ymmärretä eivätkä ne saa osakseen tunnustusta, jääden täten vain historiallisiksi kuriositeeteiksi. (Kuvio yksinkertaistettu; todellisessa selvityksessä voi dimensioksi x valita jonkin kyseisessä tyylimuutoksessa olennaisen teosten ominaisuuden.)

Kun tarkastellaan tieteenalan kehittymistä hyvin pitkällä aikavälillä, käy ilmi etteivät tieteen vallankumous ja normaalitieteen ole vastakohtia, sillä kummassakin teoria muuttuu, vallankumouksessa vain nopeammin ja enemmän kerrallaan. Tieteen kehittymistä voisikin verrata mannerlaattojen jatkuvaan liikkeeseen - ellei sitä estetä se tapahtuu huomaamatta, mutta jos kova kallio jossakin estää liikkeen, paine kasvaa kunnes jonakin päivänä seurauksena on maanjäristys.

Muotoilun tyylit varmastikin uudistuvat yhä tiheämmin välein niin kauan kuin teollisuudella on varaa palkata uusia muotoilijoita ja johtajilla on uskoa siihen, että asiakkaat vaativat yhä uusia malleja. Teorian kehityksen osalta sen sijaan näyttää rauhallinen vaihtoehto varsin luultavalta juuri siksi, että nykyisin tutkimustoiminta on vilkasta lähes kaikilla aloilla. Mikä tahansa suunnitteluun ulkopuolelta vaikuttava ongelma tulee täten todennäköisesti pian selvitetyksi, ja siihen kehitetty uusi ratkaisu myös leviää pikaisesti laajaan käyttöön, nykyisen hyvän tiedonkulun ansiosta. Ratkaisemattomat ongelmat eivät täten jää kasaantumaan isoksi sotkuiseksi ongelmakimpuksi, jota ei enää kävisi selvittäminen vähemmällä kuin vallankumouksen keinoin. Tilanne ei siis enää kehity sellaiseksi kuin se oli vaikkapa Alberti'n tai Viollet-le-Duc'in aikaan (ks. yllä), joiden oli pakko ottaa kantaa koko teorian laajuudelta juuri sen takia, että ennen heitä oli ollut usean sukupolven mittainen kausi kokonaan ilman kunnollista tutkimusta.

Teorian vallankumouksia torjuu lisäksi se, että nykyisen tuotetieteen osa-alueet kytkeytyvät varsin hyvin toisiinsa ja täten auttavat sovittelemaan aina esiintyviä ristiriitoja eri ihmisten arvostuksissa ja toivomuksissa tuotteiden suhteen. Yhdyssiteinä palvelevat seuraavat yhteiset tekijät:

Tuote-
laji
(esi-
merkkejä)
Näkökulma:
Taideteokset x xx xx . . x
Vaatteet xx xx xx x x xx
Huonekalut xx xx x x x xx
Rakennukset xx x x xx x xx
jne. ... ... ... ... ... ...
Nämä päämääräkohtaiset teoriat sitovat yhteen tuotetieteen koko teoria-aineiston, joka muuten hajoaisi sadoiksi tuotelajikohtaisiksi teorioiksi, kuten vaatteiden teoria, huonekalujen teoria, rakennusten teoria jne.

Tärkeimpien päämääräkohtaisten teorioiden aiheina ovat tuotteiden käytettävyys, kauneus, viesti, turvallisuus, ekologisuus ja taloudellisuus. Jokainen niistä on nykyisin vilkkaan tutkimuksen kohteena, minkä voidaan odottaa johtavan tasaiseen teorian kasvuun ja torjuvan tarpeen ehdottaa suurempia tieteen vallankumouksia kohdallaan.

Vielä yksi ongelmien kasaantumista torjuva tekijä on nykyinen mainio tiedonvälitysjärjestelmä, joka nopeasti välittää kaikkialle tutkimuksissa löydettyjä ongelmien ratkaisuja.

  In English   En
Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi