Teollisen tuotteen kehittäminen, sivu 3:

Synteesit tuotekehityksessä

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Analyysi-synteesi-arviointiTuotteen suunnittelun päämääristä ja lopputuloksesta riippumatta työn järjestely muodostuu varsin erilaiseksi siitä riippuen, tehdäänkö se yhteisvastuullisesti ryhmätyönä jossa mukana on tuotteen tulevia käyttäjiä, vaiko ammattisuunnittelijan toimesta, joka vastaa yksinään suunnitelmaehdotuksen laatimisesta (vaikkakin sen lopuksi hyväksyy jokin muu osapuoli). Viimeksimainittu on tottunut analysoimaan erillisinä tuotteen eri ominaisuuksia, ja hän osaa myös käyttää hyväkseen tuotteiden teoriaa. Normaali tuotteen käyttäjä puolestaan on harvoin tullut pohtineeksi tuotteen yksittäisiä ominaisuuksia, vaan hän yleensä mieluummin ottaa kantaa tuotteeseen kokonaisuutena eli holistisesti. Suunnittelun teoria on hänelle vaikeatajuista, helposti ymmärrettäviä sen sijaan ovat esimerkit aiemmista vastaavista tuotteista, sekä uusien tuotteiden realistiset prototyypit. Tämä täytyy ottaa huomioon silloin, jos käyttäjien halutaan tehokkaasti osallistuvan suunnitteluun.

Ammattisuunnittelijan menetelmät

Teollisuuden joukkotuotannossa tavallisin menetelmä on se, että suunnittelija (tai näiden ryhmä) työskentelee erillään suunnitelmien käyttäjistä, valmistelee tuote-ehdotuksen saamiensa tavoitteiden pohjalta, ja esittää sen sitten mielestään valmiina muiden osapuolten hyväksyttäväksi.

Kun suunnittelija tässä työtavassa työskentelee pitkään yksinään, tulee tarpeelliseksi varmistaa riittävät yhteydet hankkeen eri osapuolten välille. Se tehdään tavallisesti sopimalla määräaikaisista neuvotteluista, joissa käsitellään työn tilanne ja suunnitelman viimeisin luonnos. Luonnoksia uusitaan niin kauan, kunnes muilla osapuolilla ei enää ole niihin muistuttamista.

Suunnittelussa on joka tapauksessa viimeisenä kritiikkivaihe. Sen menetelmät tulevat puheeksi jäljempänä, sivulla Arvioinnit tuotekehityksessä.

Minkä logiikan mukaan suunnittelijan työ etenee, tai miten sen pitäisi edetä, lähtökohdista lopputulokseensa, sitä on paljonkin tutkittu, mutta lähellekään yksimielisyyttä parhaasta tai edes yleisimmästä suunnittelun logiikasta ei ole päästy.

Tutkijat ovat ensinnäkin empiirisesti selvittäneet yleisesti käytössä olevia (tai erityisesti maineikkaimpien mestarien käyttämiä) suunnittelutapoja. Toisaalta on koetettu ratkaista, mikä näistä olisi kulloinkin paras tai olisiko mahdollista teoreettisesti muodostella kokonaan uusia tehokkaan suunnitteluprosessin malleja.

Niin empiirisissä kuin teoreettisissakin selvityksissä on löytynyt useita varsin erilaista suunnittelun metodiikkoja, joiden periaatteet ja työnkulut poikkeavat suuresti toisistaan, joskin kokenut suunnittelija yleensä hallitsee useita työtapoja ja osaa soveltaa niistä mitä tahansa tilanteen mukaan. Seuraavassa selostetaan niistä neljää ehkä tunnetuinta.

1. Loogisesti päättelevä suunnittelumenetelmä yrittää muodostaa lopullisen ratkaisun suoraan työn tavoitteista ja reunaehdoista. Nämä on tällöin tunnettava varsin täsmällisesti, kuten myös tavoitteiden, tulosten ja rajoitusten keskinäiset riippuvuudet. Lisäehtona on vielä se, ettei näistä asioista ole kovin suuria mielipide-eroja tulosten käyttäjien välillä.

Loogisesti päättelevän suunnittelun eli ns. "rationaalisen suunnittelun" teoreettinen ihannemalli sisältää seuraavat työvaiheet:

  1. nykytilanteen kuvaaminen,
  2. toivotun tilan kuvaaminen,
  3. toimintatavoitteen määrittely ( = toivotun ja nykytilan erotus),
  4. toimintavaihtoehtojen kehittäminen,
  5. toimintavaihtoehtojen seurausten ennustaminen,
  6. seurausten arvostaminen, ja
  7. toimintavaihtoehdon valitseminen.

Prosessin kolme alkuvaihetta on tavallisesti mahdollista toteuttaa varsin luotettavasti käyttäen tavanomaisia toteavan tutkimuksen menetelmiä. Vaiheet 4 ja 5 ovat normaalia suunnittelijan työtä, ja joillakin tekniikan aloilla ovat myös käytettävissä tutkijoiden etukäteen kehittämät eksaktit laskentakaavat (algoritmit), joiden avulla on helposti tehtävissä optimaalinen tai ainakin pätevä suunnitelma. Nykyisin tällaisesta suunnittelun teoriasta saadaan esimerkiksi johtoverkoille ja siltojen rakenteille sopiva mitoitus, ja osia siitä on jopa ohjelmoitu tietokoneavusteisen suunnittelun (cad) ohjelman automaattisesti suoritettavaksi.

Mallin heikoin kohta on sen arvostamis- ja päätösvaiheissa (6 ja 7) joissa on otettava huomioon lukuisia asioita: ihmisten tuotteille ja ympäristöille asettamat vaatimukset, muuttuvat elintavat, tuotannon kehittyvä tekniikka ja talouden suhdanteet. Ellei näitä voida täsmällisesti mitata ja verrata keskenään, rationaalinen suunnittelu voi toteutua vain likimäärin. Näinhän monesti käy silloin, kun muotoillaan ihmisten käyttöön tulevia esineitä, joiden eri ominaisuuksia eri asiakkaat arvostavat ja painottavat eri tavoin.

Useat muotoilun menetelmien tutkijat ovat ehdottaneet monimutkaisten suunnittelumenetelmien käsittelemiseen Descartesin metodin sääntöjä numero 2 ja 3 kirjassa Metodin esitys (1637): hankala ongelma on jaettava "käsiteltävissä oleviin osiin" ja sitten nämä on ratkaistava yksi kerrallaan, helpoimmista alkaen. Niinpä Christopher Alexander kirjassa Notes on the synthesis of form (1964, s.94) havainnollistaa tätä menetelmää kahden loogisen puun avulla (alla). Vasemmanpuoleinen kuvaa ongelman analyysiä, jossa tuotteelle asetetut vaatimukset jaetaan alkutekijöihinsä. Toinen puu esittää synteesiä, jossa ratkaistut ongelmat kaavioiden muodossa jälleen liitetään toisiinsa. "Huipulle tulee sitten viimeinen kaavio, joka sisältää ongelman kaikki puolet (implications) ja se on siksi etsityn muodon täydellinen kaavio" sanoo Alexander. Käytännössä toimivat arkkitehdit ja muotoilijat kylläkin pian totesivat, että on vain harvoin mahdollista jaotella suunnittelun ongelmia niin itsenäisiin osiin, että ne voitaisiin erillisinä ratkaista ja sitten yhdistää onnistuneesti. Toisin sanoen, muotoilun viisasten kiveä ei tällä tavalla löydy.

Alexanderin metodi

2. Iteroivassa menetelmässä suunnitelma laaditaan peräkkäin useana versiona, joista ensimmäisen version ei oletetakaan vielä olevan paras mahdollinen. Tämän jälkeen suunnitelmaa parannellaan pienin asteittaisin muutoksin, (engl. "increment", pieni lisäys) minkä johdosta tätä metodia sanotaan myös "inkrementaaliseksi" (engl. "incremental"). Parantelua jatketaan, kunnes suunnitelma lopulta saavuttaa "tyydyttävän" (engl. "satisfying") tason.

Iteroivista menetelmistä yksinkertaisin on vanha käsityöläis-menetelmä, jossa ei erillistä suunnitelmaa tehdä lainkaan, ainakaan paperille, vaan käsityöläinen muuntelee aikaisempaa perinnettä. Tämä ei nyky-yhteiskunnassa enää oikein toimi muuta kuin joissakin tapauksissa suunnitteluperinteen muodossa. Ammattimainen suunnittelija näet pystyy kokemuksensa avulla arvioimaan, mitkä osat suunnitteluperinteestä soveltuvat käytettäväksi uuden tuotteen suunnittelun lähtökohtana. Reima Pietilä (1985, 25) on kuvaillut tätä prosessia seuraavasti:

"Harvoin rakennusajatus ... tulee kuin tyhjästä. Jotain yhteyksiä on aina kuitenkin ollut ennen tehdyn työn ja uuden välillä. Joskus teen kirjallista työtä esityöksi arkkitehtuuriprojektille. Tai teen teorianäyttelyä. Tavallisesti kuitenkin joku aiempi projekti on ollut myöhemmän esivaihe. Jokin siinä ollut tulee uuden ydinaiheeksi."

Iteroinnissa, suunnitelman asteittaisessa parantelussa, lähtökohdaksi siis tarvitaan jonkinlainen alustava suunnitelma. Se voidaan tuottaa millä tavalla tahansa, taikka jos suunniteltavasta tuotteesta on olemassa jokin aiempi versio, sekin sopii lähtökohdaksi.

Sitten kun alustava suunnitelma on hankittu, iteroinnissa toistetaan seuraavaa kierrosta:

  1. alustavan ehdotuksen heikkouksien toteaminen
  2. parannetun ratkaisun tuottaminen
  3. arviointi: onko ratkaisu aiempaa parempi?

Iteroivalla suunnittelumenetelmällä on se heikkous, että jos vaihtoehdot poikkeavat toisistaan useammassa kuin yhdessä suhteessa, niitä on vaikea panna paremmuusjärjestykseen, ja iterointi voi antaa väärän tuloksen.

Iteroiminen Toinen heikkous on, että iterointi tosin yleensä löytää jonkin vanhaa ratkaisua paremman mallin, mutta se ei välttämättä löydä parasta vaihtoehtoa. Esimerkki tästä nähdään kuvassa vasemmalla: jos vaihtoehtojen hakeminen lähtee liikkeelle vaihtoehdosta G, iterointi tulee ajan mittaan päätymään optimitulokseen C. Tämä on kuitenkin vain osittaisoptimi: se on lähimpiä vaihtoehtoja parempi, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisi aivan toisesta paikasta löytyvä absoluuttinen optimiratkaisu S.

Iterointimenettely soveltuu erinomaisesti otettavaksi käyttöön tuotteen suunnitteluprosessin loppuvaiheissa, kun vähintään yksi mahdollinen ratkaisu on ensin saatu aikaan jollakin muulla menetelmällä ja näyttää luultavalta että se ei vielä ole paras mahdollinen.

3. Sokean kanan menetelmä. Sokeakin kana löytää jyvän, kun kyllin kauan yrittää. Toisin sanoen, jos kasvatetaan toisistaan poikkeavien vaihtoehtojen lukumäärää, se todennäköisyys kasvaa, että niiden joukossa on myös jokin käyttökelpoinen vaihtoehto. Tämä pätee, vaikka vaihtoehtojen keskimääräinen käyttökelpoisuus olisi heikkokin, ja vieläpä silloinkin, kun vaihtoehdot on kehitetty jollakin satunnaisella menetelmällä, joka ei edes tähtää samoihin päämääriin kuin mitä käytetään parasta vaihtoehtoa valittaessa. Itse asiassa juuri viimeksimainittu logiikka on se, joka Charles Darwinin mukaan selittää uuden kasvi- tai eläinlajin syntymisen.

Ideoita haravoitaessa joudutaan tarkastelemaan suurta määrää vaihtoehtoja, ehkäpä useita satoja, ja niiden täytyy olla riittävän erilaisia, jotta niiden joukosta voisi löytyä hyväksyttävä - tai edes mahdollisesti kehityskelpoinen - vaihtoehto. Huomattakoon, ettei ole tarpeen heti löytää valmista ratkaisua, vaan toistaiseksi paras tai muutamia sellaisia yleensä riittää, sillä niiden puutteet usein voidaan myöhemmin korjata iteroimalla. Vaihtoehtoja ei siis pidä arvioida sellaisinaan, vaan on nähtävä niissä piilevät mahdollisuudet. Tämä asettaa arvioijalle suuret vaatimukset.

Suuren vaihtoehtomäärän kehittämiseksi on kaksi metodia:

Luontevalta voisi tuntua ottaa lähtökohdaksi jokin nykyinen tuote, joskin tässä piilee se vaara, että ehdotukset pyrkivät jäämään kovin lähelle lähtökohtaansa ja todella uusia vaihtoehtoja syntyy niukasti. Suurempaan vaihtoehtojen hajontaan voidaan tietoisesti pyrkiä muuntelemalla hullun rohkeasti vanhaa tuoteideaa esimerkiksi joillakin seuraavilla tavoilla:

Muunnoksia kehitettäessä ei pidä arvostella niitä eikä kiinnittää huomiota niiden käytännön toteuttamismahdollisuuksiin, sillä siihen kuluisi paljon aikaa ja ideain syntyminen voisi ehtyä. Käytännön rajoituksia ja mahdollisuuksia on parempi pohtia myöhemmin, parhaita ehdotuksia valittaessa ja edelleen kehitettäessä.

Toinen tapa vaihtoehtojen kehittämiseen perustuu satunnaisuuteen esimerkiksi sillä tavalla, että häytetään apuna "kaukaisia ajatusmalleja" jotka ehkä poimitaan esivalmistetusta kuvakorttien valikoimasta satunnaisesti. Niiden ei tarvitse mitenkään liittyä tutkittavaan ongelmaan, mutta joskus ne auttavat tuottamaan analogian kautta "hullun mielekkäitä" uusia ideoita.

Sitten kun yksi tai useampia lupaavia vaihtoehtoja on löytynyt, varsin usein käy ilmi, että niissä on vielä paljon korjattavaa. Näiden parannusten täsmentämiseen iterointi on usein sopiva metodi.

4. Alitajuisesti kypsyttelevä ja innovoiva menetelmä. Kaikki yllä luetellut metodit on tarkoitettu muotoilijan käytettäväksi tietoisesti ja suunnitellusti, mutta toinen mahdollisuus on antaa muotoilijan alitajunnan työskennellä omalla tavallaan. Se ehkä soveltaa joitakin osasia yllä kuvatuista loogisista päättelyistä, mutta myös muita työtapoja joita emme vielä ole saaneet selville.

Alitajuista kypsyttelyä soveltavassa tuotteiden muotoilussa pohdiskellaan analyysivaiheessa määriteltyjä työn tavoitteita sekä tietoisesti että alitajuisesti niin pitkään, että vaatimukset täyttävä ratkaisu lopulta leimahtaa tietoisuuteen. Tätä oivalluksen onnellista hetkeä ovat monet eri alojen taiteilijat kuvailleet varsin samaan tapaan, esimerkiksi Mika Waltari:

"Ennen tätä leimahdusta olin jo suunnitellut hyvin paljon ja kaikki oli tuntunut turhalta ... Tuo varsinainen oivallus on jonkinlainen mystiseen kokemukseen rinnastuva tila ja kestää hyvin lyhyen ajan. Sen jälkeen tulee sen ymmärtäminen, tajuaminen, selvittäminen itselle. Ja sitten tulee uusi, toiselta pohjalta lähtevä aineiston kerääminen ja keskittyminen..." (Kirjailijan muistelmia s.398...400.)

Waltari sanoo nimenomaan, että teosta luotaessa paras ratkaisu syntyy alitajunnassa, ei tietoisesti paperilla, vaikka se pohjautuisikin laajaan koottuun aineistoon:

"Jos tietomäärä on liian selvästi muistiinmerkittynä, siitä voi muodostua tavaton painolasti... Oikeastaan työtapani on sellainen, että tuo tiedon painolasti vajoaa salatajuntaan, ja silloin kun olen todella vireessä, tarvitsemani asiat tulevat ikään kuin itsestään selvinä tajuntaan. Jos unohdan jotakin, olen nöyrästi tullut siihen tulokseen, että juuri se asia ei sitten ollutkaan niin kauhean tärkeä. ... Jos [ennen aikojaan] kirjoittaisin pitempiä jaksoja muistiin, itse asia saisi jo sellaisen kiinteän hahmon, että se tavallaan kuolisi minulta." (Kirjailijan muistelmia s.406.)

Useat luovat taiteilijat ovat varoittaneet häiritsemästä ja kiirehtimästä alitajunnan työskentelyä. Ei pidä liian varhain yrittää täsmentää kehittymässä olevaa ratkaisua paperille. Reima Pietilä (1985) on todennut, että uusi idean raakile herkästi haihtuu, jos sen annetaan liian pikaisesti jähmettyä valmiin ratkaisun muottiin:

"Luovuudessa on kysymys ongelman lavastuksista sellaisiksi kuvitteellisiksi puitteiksi, että niissä alkaa tapahtua, ilmetä, liikkua. Jokin todellistuva on jo siellä, tulee näkyvämmäksi, uskottavammaksi. Mutta se voi olla huonosti kiinni; karkaa, jos sitä nyt lähestyy." (Modernin arkkitehtuurin välimaastoissa s. 24.)

Miten alitajunta innovaatioon päätyy, siitä tiedetään tuskin mitään. Näyttää siltä, että aivot tarvitsevat loogisten perusteiden lisäksi myös muuta signaaliainesta, jota hermoston ydinosa yleensäkin tuottaa koko ajan. Se ei mitenkään liity tietoisesti pohdittavana olevaan ongelmaan, ja kun emme tunne sen rakennetta, se näyttää meistä satunnaiselta. Näiden kahden signaaliaineksen (siis loogisen ja satunnaisen) yhteistuloksena aivot sitten tuottavat peräkkäin ongelmaan yhä uusia mahdollisia ratkaisuja, joita sitten arvioidaan tietoisessa tajunnassa, ikään kuin mutaatiosta syntyneitä uusia eliöitä luonnollisen valinnan prosessissa. Lopulta niistä yksi alkaa näyttää elinkelpoiselta, ja sitä aletaan tietoisesti kehitellä eteenpäin (Bergstöm s. 159).

Vaikkei siis innovaation syntymisestä paljoa tiedetä, on kuitenkin huomattu, että sitä voidaan tietoisesti helpottaa tai edistää. Ns. ideointitekniikat toimivat tosin parhaiten ryhmätyössä, mutta muutamia voi käyttää myös yksinään työskentelevä suunnittelija. Tavallisimpia ovat:

Kaikille näille menetelmille yhteisiä periaatteita ovat:

Ideointia estäviä asenteita taas ovat (Johnssonin ja Varjorannan, 50, mukaan):

Osallistuva suunnittelu

Edellä selostetut menetelmät soveltuvat teolliseen joukkotuotantoon, jossa tuotteen tulevia käyttäjiä ei vielä tunneta eivätkä he siis voi olla mukana suunnittelun prosessissa. On kuitenkin esimerkkejä myös sellaisista tuotteen suunnitteluprosesseista, joissa tulevat käyttäjät ovat tiedossa ja mukana hyvinkin aktiivisesti. Tuotteen käyttäjien osallistumisella suunnitteluun onkin paljon etuja:

Osallistuvan menetelmän huono puoli on se, että paljon aikaa kuluu kokouksiin. Aikaa tarvitaan käyttäjien erimielisyyksien ratkaisemiseen, etenkin jos näitä on monia, sekä muotoilijan ehdotusten selittämiseen. Suunnitelmat lisäksi joudutaan esittämään kalliiden prototyyppien muodossa, sillä kaikki käyttäjät eivät ymmärrä teoreettisia käsitteitä, vaan tahtovat keskustella todellisista tuotteista tai todenmukaista malleista.

Muotoilijan ja käyttäjän yhteistyön juuret ovat muinaisessa käsityöläismestarin työtavassa, ja vielä nykyäänkin sitä paljon käytetään muodossa tai toisessa. Alla selostetaan muutamia erilaisia tapoja sen järjestämiseen.

Konsulttisuunnittelu "räätälintyönä" on tavallinen järjestely silloin, kun halutaan tehdä yksilöllinen kertatuote kuten juhlapuku tai asuintalo ja tuotteella on vain yksi käyttäjä tai pieni käyttäjien ryhmä kuten perhe, kaikki käyttäjät ja muotoilijat mahtuvat yhden pöydän ympärille toimimaan työryhmänä ja kokoontumaan vaikkapa viikoittain pohtimaan suunnitelman ongelmia. Ratkaisut usein keksitään yhdessä, mutta muotoilijan asiana on selostaa ratkaisua rajoittavia teknisiä reunaehtoja sekä tuottaa vaihtoehtoja joko välittömästi ryhmän kokouksessa taikka seuraavaan kokoukseen mennessä esimerkiksi ylempänä selostetuilla ammattisuunnittelijan menetelmillä. Muotoilija toimii tässä mallissa käyttäjän palkkaamana konsulttina.

Jos tuotteen kehittämiseen halukkaita ihmisiä on tiedossa suurehko mutta organisoitumaton joukko, sopivia yhteistoiminnan metodeja saattaa löytyä yhteissuunnittelun eli itsesuunnittelun nimikkeen alta, jota tapaa on toisinaan käytetty pientä asuntoaluetta suunniteltaessa (Suomessa etenkin Heikki Kukkonen), tosin harvoin, mutta metodi lienee tutkimuksen ja demokratian kannalta kiinnostava.

Yhteissuunnittelussa useinkin kymmeniä, jopa satoja käyttäjiä osallistuu suunnittelijan kanssa harvakseen pidettäviin kokouksiin, joissa yhteisesti hyväksytään ensin suunnitelman tavoitteet ja sitten vähitellen täsmentyvät ehdotukset. Käyttäjien suuren määrän johdosta näiden välille usein syntyy vaikeasti ratkaistavia mielipide-eroja. Sovittelussa tarvittavien keskustelujen vauhdittamiseksi on usein käytännöllistä organisoida osanottajat jonkinlaisiksi tilapäisiksi "eturyhmiksi". Lisäksi tutkimuksen ja suunnittelun ammattilaisista muodostetaan ns. teknikkoryhmä, joka päätoimisesti valmistelee vaihtoehtoisia suunnitelmia käsiteltäväksi esimerkiksi viikoittaisissa kaikkien yhteisissä kokouksissa.

Yhteissuunnittelua käyttävän projektin tyypilliset vaiheet ovat:

  1. Eturyhmien muodostaminen. Teknikkoryhmä tai muu osapuoli selvittää alustavasti eri intressiryhmät.
  2. Analyysivaihe. Eri eturyhmät selventävät tavoitteitaan aluksi itselleen. Teknikkoryhmä avustaa laatimalla vaihtoehtoisia periaateratkaisuja, joita ei vielä ole tarkoitettu toteutettavaksi vaan ainoastaan valaisemaan ongelmakenttää.
  3. Suunnittelu ja neuvottelu (negotiation). Tavoitteena on kehittää yhteisesti hyväksyttävissä oleva suunnitelma ja ehdotus kompensaatioista niille, jotka joutuvat kärsimään suunnitelman toteuttamisesta.
  4. Vahvistaminen (ratification) mieluimmin kaikkien yhteisenä päätöksenä. Ellei yksimielisyyteen päästä, suunnittelija esittää oman ehdotuksensa ratkaisuksi. Vaiheet tarkemmin.

Tutkijoiden erityinen tehtävä kaikissa osallistuvissa menettelyissä on huolehtia siitä, että kaikki osapuolet käyttävät yhteistä "suunnittelukieltä", joka takaa sen, että teknisesti kouluttamattomat asukkaat pystyvät kuvailemaan suunnitelmilta odottamiaan asioita ja toisaalta ymmärtävät suunnittelijoiden ehdotuksia. Esimerkiksi Kukkosen vetämässä asuntojen yhteissuunnitteluhankkeessa arkkitehti kehitti asunnon sisätilojen suunnittelua varten erityisen pienoismallijärjestelmän mittakaavassa 1:15, jossa käytettiin hyväksi kaupasta saatavia nukkekodin kalusteita (kuva).

Yona Friedman on kirjassaan Toward a Scientific Architecture (1975 A) pohtinut niitä tapoja, joilla suunnittelija vuoropuhelussa esittää omat asiantuntijan näkökohtansa ja ehdotuksensa. Hän ehdottaa, että suunnittelija valmistelee jokaisen yhteisneuvottelun pohjaksi valikon (repertoire) josta käyttäjä voi nähdä kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot. Lisäksi valikosta tulee ilmetä kunkin vaihtoehdon valitsemisesta koituvat seuraukset (warnings), esimerkiksi niiden hyödyt, haitat ja kustannukset. Sen sijaan suunnittelijan asiana ei ole arvostella käyttäjän valintoja enempää kuin ravintolan hovimestari arvostelee asiakkaansa valitsemaa ruokalajiyhdistelmää.

Tunnettu ehdotus yhteissuunnittelun pohjaksi tarkoitetuksi teoria-aineistoksi on Christopher Alexanderin et al. kehittämä A Pattern Language (1977). Se sisälsi 253 rakennusmuotoa, joista jokainen noudattaa samaa kaavaa: ensiksi on kuvana arkkityyppimäinen esimerkki sekä lyhyt luettelo niistä muista muodoista, joihin se liittyy. Seuraavaksi tulee "otsaketeksti" joka selvittää mistä tässä muodossa on kysymys. Tämän jälkeen selostetaan muotoa koskeva empiirinen tietous ja sen soveltamisen variaatioita. Lopuksi on kyseistä muotoa selventävä piirros, katso esimerkkiä tästä. Yhteissuunnittelussa käytetty metodi puolestaan selvitetään kirjassa The Oregon Experiment, Alexander et al. (1975).

Nykyisin on joitakin tuotteita tutkittu niin paljon ja niiden suunnittelua varten on niin paljon teoriaa, että tuotteiden suunnittelu on varsin helppoa. Muutamat tutkijat, ensimmäisinä Yona Friedman (1975 B) ja Nicholas Negroponte ovat jopa esittäneet, että tällaisen teorian - siis laskukaavojen, esikuvien ja muunnossääntöjen - pohjalta olisi mahdollista rakentaa suunnitteluautomaatti eli laitteisto tai ohjelmisto, jonka menu-valikkoon tuotteen tulevat käyttäjät voivat ilmoittaa toivomuksensa, ja automaatti sitten kokoaisi näitä lähinnä vastaavan suunnitelman. Hyötynä voisi olla suunnittelun nopeutuminen ja se, että tuotteen tilaajan valinnan mahdollisuudet ehkä kasvavat.

Tällaiset automaatit ovat tosin todellisuudessa perin harvinaisia, mutta ne saattavat ajan mittaan lisääntyä. Tutkijoiden kannalta ajatus on kiinnostava, tuleehan siinä käyttöä tutkimuksen kautta kehitetylle tuotteiden teorialle. Koneen valikot näet joudutaan ohjelmoimaan teoriaa hyväksikäyttäen siten, että tilaaja saa niistä tietoonsa kunkin vaihtoehdon valitsemisen seuraukset, vähintäänkin hinnan, ja vankka teoria tarvitaan myös sitten asiakkaan tilaaman suunnitelman kokoamiseen.

Suunnitteluautomaatti on helpointa saada aikaan silloin, kun tuote koostuu useista esivalmistetuista osista, ja asiakas lähinnä vain valitsee mieleisensä osien yhdistelmän siten kuin nykyisin kahviautomaatissa, keittiökalustekaupassa ja tietokonekaupassa internetin välityksellä.

Seuraavana vaiheena voisi olla valinnan mahdollisuuksien laajentaminen myös tuotteiden mitoitukseen, väreihin, jopa muotoihin, sekä suunnitelmien toteutuksen automatisointi kytkemällä suunnittelu tuotteiden valmistuksen ohjaukseen (CAM, computer-assisted manufacture).

Muotoilu tutkimuksen loppuvaiheena. Tavallisesti aloite osallistuvaan muotoiluun tulee ihmisiltä, jotka uutta tuotetta tarvitsevat, mutta joskus myös tutkija tekee aloitteen tutkimuksen ja muotoilun yhdistämiseksi esimerkiksi siten, että toteavalla tyylillä tutkittu kohde lopuksi suunnitellaan saatujen tietojen pohjalta uudelleen.

Oivallinen esimerkki tutkimuksen ja suunnittelun yhdistämisestä on Sirkka-Liisa Keiskin (1998) projekti uuden, myös liikuntarajoitteisille vanhuksille soveltuvan keittiötyypin kehittämiseksi. Siinä tutkija ensin haastatteli ja havainnoi vanhuksia keittiöissään, sitten rakensi tämän pohjalta keittiön prototyypin, ja tätä sitten yhdessä paranneltiin. Osallistuvilla vanhuksilla oli "nopea ja täsmällinen mielipide tarjottavana heti, kun tilanne on käsillä... Kukaan vanhuksista ei sano missään vaiheessa: 'En minä tiedä' tai 'En osaa ottaa kantaa'. He tiedostavat omat rajoituksensa toiminnoissaan..." "Jos [vanhusten] ryhmää luonnehtisi jollakin kuvailevalla nimityksellä, se olisi lähinnä asiantuntijat" (Keittiö vanhuksen kokemana, 183-4). Kuva lopputuloksesta.

Teollisen tuotteen kehittämistä selostavat www-sivut:

  1. Tuotekehityksen logiikka
  2. Analyysit tuotekehityksessä
  3. Synteesit tuotekehityksessä (tämä sivu)
  4. Arvioinnit tuotekehityksessä

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi