Arkkitehtuurin teoriat Sivu 2:

Teemalliset arkkitehtuurin suunnitteluteoriat

  In
English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Teemalliset teoriat keskittyvät kukin vain yhden tietyn suunnittelutavoitteen toteuttamiseen, jättäen huomiotta muut tavoitteet. Tavoitteiden yhdistämiseen tähtääviä teorioita käsitellään sivulla Arkkitehtonisen synteesin teoriat.

Arkkitehtuurin paradigma: Sen teorian esitys:
Doorilainen, joonialainen ja korinttilainen tyyli antiikin Kreikassa ja Roomassa Vitruvius: De Architectura libri decem. Se oli pääosin aikaisemman arkkitehtuuriperinteen dokumentointia.
Romaaninen ja goottilainen tyyli. Keskiajan anonyymistä ammattikuntaperinteestä on säilynyt vain pari vähäistä fragmenttia: Villard de Honnecourt ja Schmuttermayer.
Renessanssi, barokki, rokokoo, empire. Alberti: De re Aedificatoria. Serlio, Vignola, Palladio...
Insinöörirakenteet: sillat ja hallit. "Konstruktivistinen" arkkitehtuuri. Galilei: Discorsi. Hooke, Bernoulli, Euler...
Jugend. Yksittäisten arkkitehtinerojen erillistyylit: Gaudi, Le Corbusier, Pietilät... Viollet-le-Duc: Entretiens sur l'Architecture antoi loogiset perusteet uusille muotokielille, mutta ei vielä luonut niitä. Suuntaa näyttivät myös Owen Jones ja John Ruskin.
Funktionalismi. Gropius ja Bauhausin opetus. Adolf Loos. Neufert: Bauentwurfslehre
Järjestelmärakentaminen esivalmisteisista osista Etenkin Mies van der Rohen antamat esikuvat ja luennot. Habraken.
Ekologinen rakentaminen (vinot lämpöä keräävät pinnat, luukut jne). Eräs suuntaa näyttävistä teoksista oli Skolimowski: Eko-filosofia.
Symbolinen (viestivä) arkkitehtuuri. Norberg-Schulz: Intentions in Architecture, Jencks ym.
Postmodernismi ja dekonstruktio. Robert Venturi: Complexity and Contradiction in Architecture

Vitruvius

Riemukaari RoomassaVanhimman meille säilyneen varsinaisen tutkimuksen tekijä rakennustaiteen alalta on keisari Augustuksen aikana elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hän kirjoitti laajan yhteenvedon kaikesta siihen mennessä kertyneestä rakentamisen teoriasta: Kymmenen kirjaa rakentamisesta (De architectura libri decem).
Vitruvius näyttää olleen oppinut mies, ja hän tunsi perusteellisesti aikaisemmat kreikkalaiset ja roomalaiset alan kirjoitukset, joihin hän myös monesti viittaa. Näistä nyt hävinneistä teoksista on VII kirjan johdannossa luettelo; useimmat selostivat jotakin temppeliä. Kaksi kirjoitusta oli proportioista, ja peräti yhdeksän kirjoittajaa käsitteli "symmetrian lakeja", mikä nykykielellä tarkoittaa lähinnä moduulimitoituksen järjestelmiä.

Vitruviuksen kirja on lähes pelkästään normatiivista suunnitteluteoriaa. Sääntöjen perusteluna ovat useimmiten käytännön seikat tai järkeily; joskus myös historiallinen deskriptio: näin on aina aikaisemmin tehty.

Vitruviuksen teos ei suinkaan ole mikään "yhden päämäärän teoria" vaan sen eri luvuissa käsitellään hyvinkin moninaisia rakentamisen käytännön tavoitteita. Se on lähinnä kokoelma yhden näkökulman teorioita, sillä Vitruvius ei kerro, kuinka pitäisi sovittaa yhteen nämä eri tavoitteet, joista hän esittää usein siteeratun luettelon (I:3:2):

Tämä teorian rakenne jäi esikuvaksi lähes kaikelle myöhemmälle arkkitehtuurin tutkimukselle: rakennuksia tutkitaan lähinnä ominaisuuksien yhdistelminä, ei niinkään holistisina kokonaisuuksina. Ajan mittaan kullekin ominaisuuksien ryhmälle myös kehittyi oma melko itsenäinen teoriansa, kuten nähdään jäljempänä.

Vitruviuksen "osateorioista" ehkä eniten vaikutti myöhempään kehitykseen hänen muoto-oppinsa. Siinä Vitruvius nojautui kreikkalaiseen rakentamisperinteeseen, mutta myös Pythagoraan (n. 532 eKr) oppeihin, joiden mukaan harmonia syntyy soveltamalla pienten kokonaislukujen suhteita. Tämä perustui aikaisempiin havaintoihin soittimien viritetyistä kielistä sekä myös ihmisruumiin proportioista, ja Vitruvius halusi nyt soveltaa samoja mittasuhteita myös talojen suunnitteluun. Ylin kriteeri kuitenkin on teoksen katselijan arvio. Rakennus on kaunis, jos sen ulkonäkö on miellyttävä, se tyydyttää hyvää makua, ja sen osat noudattavat sopusuhtaisuutta (lat. proportio) sekä mittojen sopusointua (symmetria) (I:III:2). -- Vitruviuksen omia suunnitelmia tai rakennuksia ei ole säilynyt, mutta esimerkiksi yllä olevan kuvan riemukaari on tehty hänen ohjeittensa mukaan.

Keskiaika

Munkit arkkitehteina Keskiajalta säilynyt kirjallinen aineisto liittyy suurelta osin luostarilaitokseen. Luostarit olivat tärkeitä rakennuttajia (myös maallisissa kohteissa, kuva Rickenin kirjasta Der Architect, kuninkaan linnan työmaa) ja luostarien arkistoista löytyy lukuisasti mm. urakkasopimuksia, joissa useinkin sovitaan talo tehtäväksi "vanhan mallin" mukaan. Sensijaan yleisempiä, teoreettisempia kirjoituksia rakentamisesta ei näytä juuri lainkaan laaditun. Yleensäkin harrastus maallisten arvojen kuten arkkitehtuurin tutkimukseen oli vähäistä. "Makuasioista ja väreistä ei kannata keskustella" (lat. de gustibus et coloribus non disputandum) oli skolastikkojen nyrkkisääntönä, joka ei suinkaan edistänyt taiteiden teorian kehittymistä (ks. kuitenkin esim. Augustinus). Onneksi luostarien kirjastot sentään edes säilyttivät muutamia antiikin arkkitehtuuriteorian katkelmia.

FiaaliRakentamisen käytäntö pohjautui ensin antiikilta saatuun perintöön, jonka pohjalta vuosisatojen mittaan kehittyivät niin romaaninen kuin goottilainenkin rakennustyyli, nähtävästi melkeinpä ilman kirjallisia tutkimuksia. Ainoat meille säilyneet kirjalliset esitykset ovat Villard de Honnecourtin "luonnoskirja" vuodelta 1235 sekä Regensburgissa 1486 painettu Matthäus Roritzerin "kirjanen pikkutornien oikeasta tekotavasta" (Büchlein von der Fialen Gerechtigkeit, kuva oikealla).

Latinan taidon ja lukutaidonkin taantuessa kasvoi rakentamisen perimätiedon merkitys. Se opittiin työn ohessa vanhoilta mestareilta, eikä sitä varmaankaan yleensä pantu paperille. Perimätieto saattoi rakentajien suljetuissa ammattikunnissa silti muodostua varsin sitovaksi ja täsmälliseksi. Siitä myös tuli varsin yhtenäinen kautta koko Euroopan, sillä rakentajat ilmeisesti vaelsivat paikkakunnalta toiselle sen mukaan, missä kulloinkin rakennettiin.

Rakennusala järjestäytyi Euroopassa 1200-luvusta alkaen killoiksi (saks. Bauhütte). Näille killoille ilmeisesti kertyi paljon tärkeää rakentamisen perimätietoa, mutta se ilmeisesti pidettiin kiltojen ja mestarien ammattisalaisuutena, jota ei mielellään julkaistu. Jos se joskus pantiinkin paperille, nämä muistiinpanot ovat lähes täysin hävinneet.

Klassinen muoto-oppi

San FrancescoRenessanssi merkitsi etenkin Italiassa virinnyttä uutta kiinnostusta antiikin saavutuksiin. Muinaisia taideteoksia ja rakennusjäänteitä ryhdyttiin tutkimaan, samoin etsittiin esiin antiikin kirjoituksia.

Vuonna 1418 löytyi St.Gallenin luostarin käsikirjoitusten joukosta kopio Vitruviuksen teoksesta. Sitä ei tosin pitkään aikaan pystytty julkaisemaan käännettynä ja painettuna, mutta tieto käsikirjoituksesta levisi nopeasti Italian arkkitehtipiireihin, joissa teos piankin sai vastakaikua.

Leon(e) Battista Alberti (1404 - 72) kuului renessanssin yleisneroihin; hän oli etevä näytelmänkirjoittaja, matemaatikko ja urheilija. Paavin rakennusasiain hoitajan virassa hänelle tuli mahdollisuus kirjoittaa yksi arkkitehtuuriteoriaan eniten vaikuttaneista töistä: De re aedificatoria (Rakentamisesta). Latinankielinen teos valmistui pääosiltaan 1452 ja painettiin 1485.

San Francesco Kuten Vitruvius, Alberti halusi koota teokseensa kaiken rakennusten suunnittelussa tarvittavan ja silloin yleisesti tunnetun ja sovelletun tietouden. Eniten painoa hän pani rakennusten pintakoristeluun, joka olikin tuohon aikaan arkkitehtien tavallinen tehtävä. Oli näet modernisoitava lukuisia myöhäiskeskiajan vaatimattomia kirkkoja ja asuintaloja siten, että edes niiden ulkopuoli saataisiin edustavaan asuun, mikä tuolloin tarkoitti Rooman keisariajan mahtailevaa rakennustyyliä.
Alberti kehitti nyt taidokkaan menettelytavan, jolla hän sovelsi klassisia pylväsjärjestelmiä julkisivujen jäsentämiseen ja pintakoristeluun. Näistä arkkitehtuurielementeistä Alberti käytti nimitystä "ornamentum" (suom. varuste, koriste, kaunistus).
Esimerkkinä tästä "ornamentoinnista" on vasemmalla San Francescon kirkko Riminissä, jonka uuden kuoren sisällä vieläkin on näkyvissä alkuperäisen koristelemattoman rakennuksen osia, työ näet jäi kesken vuonna 1466 kun koristelun tilaaja, Riminin ruhtinas Sigismondo Malatesta, kuoli.

Serlion pylväsmallit Pylväsjärjestelmistä tulikin pitkäksi ajaksi arkkitehtuurin muoto-opin näkyvin sisältö, joskin tärkeitä siinä olivat myös rakennusmassojen ja huonetilojen jäsentely sekä abstraktimmat rytmin, tasapainon, proportion ja harmonian käsitteet. Klassista tyyliä nimitetäänkin joissakin Euroopan maissa "manierismiksi".

Albertia seuranneet kirjoittajat lisäsivät teoksiinsa yhä rikkaamman kuvituksen, jossa klassiset muotodetaljit hiottiin yhä täsmällisemmiksi ja loistokkaammiksi. Arkkitehtuurin teoriakirjat alkoivat muistuttaa muotilehtiä. Teosten tarkoituksena yleensä oli esittää "taiteen säännöt" suunnittelijoita varten mahdollisimman helposti sovellettavassa muodossa ja vain lyhyesti perusteltuna. Tämä tarkoitus monesti ilmeni kirjan nimestäkin. Niinpä Sebastiano Serlion teoksen nimenä oli Regole generali di architettura, kuva oik.

Samoin esimerkiksi Giacomo (Jacopo) Barozzi da Vignola kirjassaan Regola delle cinque ordini (1562) halusi esittää "viiden pylväsjärjestelmän lyhyet, helposti ja nopeasti käytettävät säännöt". Kysymys ei oikeastaan ollut säännöistä, vaan suorastaan standardoiduista pylväistä ja koristeista. Niiden mitoituksen pohjana oli Vitruviuksen käyttämä moduulimitoitus, toisin sanoen mittayksikkönä oli pilarin halkaisijan kahdeksasosa. Kuva vasemmalla.

VignolaMiten "taiteen säännöt" saatiin, siitä Vignola kertoo esipuheessaan:

"Voidakseni laatia ohjeet esimerkiksi doorilaista järjestelmää varten otin lähtökohdaksi Marcellus-teatterin, sitä kun kaikki ylistävät ... Ensin mittasin pääosat; mutta jos jokunen pikkuosa ei tahtonut aivan totella lukujen suhteita -- mikä on voinut aiheutua kivenhakkaajan epätäsmällisyydestä ja muista satunnaisista syistä -- niin sovitin sen noudattamaan sääntöä" (Germannin, 116, saksannoksesta käännetty).
Vignola siis etsi suunnitteluohjeidensa perustan neljältä taholta. Ne olivat:

Delorme Andrea Palladion (1508 - 80) "neljä kirjaa rakentamisesta", I quattro libri dell'architettura (1570 - 74) on nykyisten arkkitehtuurin kuvakirjojen kantaisä. Se sisältää varsin niukalti teoriaa, mutta sitä enemmän kuvia Palladion taitavasti suunnittelemista rakennuksista. Niitä saattoivat jäljitellä vähemmänkin lukutaitoiset arkkitehdit eri maissa.

On varsin ymmärrettävää, että italialaiset arkkitehdit nostivat kauneuden ihanteeksi roomalaisten esi-isiensä rakennustaiteen. Yhtä luonnollista on, että ranskalaiset teoreetikot olivat kriittisempiä. Heistä ensimmäinen, Philibert de l'Orme (n. 1510 - 1570) totesi mittauksin, että Pantheonissa on peräti kolmien eri suhteiden mukaan mitoitettuja korinttilaisia pylväitä. Niinpä hän hylkäsi opin mittasuhteiden absoluuttisesta kauneusarvosta, ja selitti pylvään mitoituksen riippuvan siitä, onko pylväs kooltaan suuri vai pieni, taikka onko se sijoitettu rakennuksessa alas vai korkealle paikalle. Tämä merkitsee sitä, että pylvään tosiasiallinen muoto ei ratkaise sen kauneutta, vaan lopullinen kauneusvaikutelma syntyy vasta pylvästä katseltaessa. Tämä, myöhemmin havaintopsykologian tutkimukseksi kehittyvä periaate antoi de l'Ormelle rohkeuden omissa pylväsjärjestelmien suunnitteluohjeissaan liittää antiikin pilarimallien jatkoksi aivan uusia omia mallejaan (yksi esimerkki oikealla).

Renessanssiteoreetikkojen antaman mallin mukaan rakennustaiteen klassisten "sääntöjen" yleisesityksiä julkaisivat etenkin arkkitehtikoulujen opettajat. Ranskassa painettuja teoksia luettiin laajalti muissakin maissa. Tärkeimmät näistä olivat:

Klassisten pylväsjärjestelmien luettelemisen ohella yllämainituissa kirjoissa analysoitiin arkkitehtuurin muodon dimensioita kuten massoittelua, tasapainoa, mittakaavaa ja luonnetta. Konstruktio ja käytön vaatimukset käsiteltiin melko lyhyesti.

Vaikka monet edellä mainituista arkkitehtiteoreetikoista ansiokkaasti kokeilivat hypoteesejaan suunnittelemissaan rakennuksissa, yleensä he laiminlöivät kokeilujensa antamien tulosten systemaattisen tutkimisen ja hyväksikäytön teorian kehittämiseksi. Teoria täten edistyi perin hitaasti eikä pystynyt vastaamaan uuden ajan vaatimuksiin, eipä oikein edes seuraamaan käytännön rakentamisen kehitystä.

Konstruktioteoria

Jo ennen historian alkua ovat rakennusaineet ja työmenetelmät sanelleet arkkitehtuurin muotoja. Tämä nähdään meille säilyneistä kansanomaisista rakennuksista, jotka on tiettävästi pystytetty ilman arkkitehteja ja kirjallista arkkitehtuurin teoriaa. Esimerkkejä rakennusmuodoista, jotka selvästikin ovat syntyneet rakennusaineiden luonteen mukaan, on seuraavassa:
Rakennusaine: Siitä luontevasti syntyvä arkkitehtuurimuoto:
Amorfinen muokattavissa oleva aines: pehmeä kivi, lumi Pyöreä holvattu rakennus: eskimoiden iglu, Etelä-Italian trullo, Sardinian nuraghi
Kalvomainen aines: vuota tai tiivis kudos, sekä riukuja. Kartiomainen kota, puolipallomainen jurtta
Hirret ja tiivistävä aine (savi, sammal) Laatikkomainen rakennus

Suullisen ammattiperinteen varassa saattoi syntyä hyvinkin korkeatasoisia rakenteita, esimerkiksi Mesopotamiassa osattiin tehdä parikymmenmetrisiä kiviholveja käännetyn ketjukäyrän muotoon. Pyöreä holvi tunnettiin myös antiikin Roomassa, mutta sen teoria näyttää olleen vielä varsin alkeellinen, koskapa Vitruvius (VI:VII:4) kuittaa sen yhdellä lauseella: holveja kantavat uloimmat pilarit on tehtävä muita paksummiksi, jotta ne kestäisivät holvien työntövoiman.

Keskiajan katedraalien mahtavien holvien rakentamisessa ehkä käytetyistä malleista tai kaavoista ei ole valitettavasti meille säilynyt vähäisintäkään tietoa. Vanhimmat säilyneet kirjalliset esitykset rakenteista ovat Mathurin Joussen teokset Le Théâtre de l'art de charpentier (1627) ja Le secret d'architecture découvrant fidélement les traits métriques (1642). Ensinmainittu käsittelee puurakenteita ja toinen kiviholveja. Molemmissa lähinnä kuvaillaan perinteisiä rakenteita eikä vielä osata esittää varsinaista teoriaa niiden suunnittelua varten.

Rakennuskonstruktioiden eksaktin teorian teki mahdolliseksi Francis Baconin (1561 - 1626) ja Galileo Galilein (1564 - 1642) luoma tutkimusmetodiikka, joka perustui teoreettisten (matemaattisten) mallien muodostamiseen ja verifioimiseen kokeiden kautta.
Discorsi Jo Galilei itse ennätti kokeilla menetelmäänsä rakentamisen alueella teoksessaan Discorsi e dimostrazioni matematiche intorno a due nuove scienze (1638, kuva siitä oikealla). Siinä esitetystä rakenteiden lujuuden teoriasta polveutuu jokseenkin suoraviivaisesti nykyinen konstruktio-oppimme.

Antiikissa ja keskiajalla arkkitehtien työhön oli kuulunut rakennusten lujuusopillinen mitoitus ja myös rakennustöiden johtaminen, mutta Albertista lähtien yhä useammat arkkitehdit halusivat keskittyä rakennusten ulkomuodon suunnitteluun. Niinpä rakenteiden lujuusopillinen mitoitus sekä rakennustyömaiden johtaminen vähitellen erkanivat omiksi oppialoikseen, ja syntyi jopa erillinen insinöörien ammattikunta.
Nimitystä "insinööri", joka tulee latinan sanasta ingenium = nerous tai nerouden tuote, keksintö, oli jo keskiajalla käytetty taitavista arkkitehdeista. Tämän sanan otti nyt käyttöön markiisi de Vauban, kun hän 1675 perusti Ranskan armeijaan rakennusosaston, Corps des ingénieurs. Kun sotilasinsinöörit tuolloin muutoinkin suunnittelivat paljon linnoja, asemakaavoja ja jopa kirkkoja, tämä konstruktiokysymyksiin erikoistuva ammattikunta nopeasti järjestäytyi ja 1747 syntyi myös sille Pariisiin oma korkeakoulu, Ecole des Ponts et Chaussées.

Matemaattisen konstruktioteorian keskeisiä kehittäjiä olivat Robert Hooke (1635 - 1703), Jakob Bernoulli (1654 - 1705) ja Leonhard Euler (1707 - 1783). Tästä eteenpäin rakenteiden kimmoteoria kehittyi rinnan matematiikan teorian kanssa.
Maillart Toisaalta syntyi myös uusia käytännön rakentamisen innovaatioita. Rakennusopin käsikirjoja alettiin julkaista yhä runsaammin eri maissa. Tärkeimpiä olivat:

1800-luvulla alettiin teoreettisia uudistuksia julkaista kirjojen ohella rakentamisen aikakauslehdissä. Täten esimerkiksi teräsbetonitekniikan teorian keskeinen julkaisija oli aikanaan Francois Hennebiquen rakennusliikkeen oma lehti Le Béton armé.

Weidlinger Nykyisin konstruktioteorian vaikutus näkyy selvimmin suurimmissa rakennuksissa, kuten halleissa ja silloissa. Niissä lujuusoppi on usein muodon perustana, ellei sitten joku toistaitoinen arkkitehti ole päässyt pilaamaan rakenteen selkeyttä. Erinomaisia esimerkkejä insinöörien luomasta arkkitehtuurista ovat Maillartin sillat (kuva oikealla) sekä monet urheilu- ja näyttelyhallit. Kuvassa vasemmalla 30 metrin mittainen ravintolarakennus, konstruktööreina Weidlinger ja Salvadori.

Sensijaan asuin- tai toimistotaloissa ja muissa pienemmissä rakennuksissa ei konstruktio yhtä selvästi sanele muotoja, sillä nykyiset rakennusaineet, etenkin teräs ja teräsbetoni, ovat niin lujia, että melkein mikä tahansa rakennusmuoto on helppo toteuttaa. Monet arkkitehdit ovat silti pienissäkin kohteissa nimenomaan pyrkineet "konstruktiiviseen" eli lujuusopillisesti optimoituun, tai ainakin siltä näyttävään, muotoiluun; Curt Siegel on koonnut tällaisista esimerkeistä mainion kirjan Strukturformen der modernen Architektur, josta on lainattu myös kaksi edellistä piirrosta.

Taiteilijakohtaisia muotokieliä

ViolletKaikki Euroopan nimekkäät arkkitehdit ja teoreetikot olivat renessanssista lähtien katsoneet itsestään selväksi, että uudisrakennusten "muotokieli" eli pilarien ja palkkien järjestelmät ja koristekuviot oli parasta lainata antiikista, jossa ne oli jo osattu kehittää likipitäen täydellisiksi. Uudisrakennuksen suunnittelijalle jäi tehtäväksi vain yhdistellä ja muunnella näitä aineksia sekä sovittaa ne kunkin rakennushankkeen käytännön vaatimuksiin ja rakennuttajan resursseihin. Jokunen aniharva soraääni (mm. Goethen puolustus gotiikalle: Von Deutscher Baukunst) oli kuultu, mutta niillä ei ollut vaikutusta suunnittelun valtavirtaan.

Ensimmäinen teoreetikko, joka ryhtyi pohtimaan kokonaan uutta ja antiikista riippumatonta arkkitehtuurimuotojen järjestelmää, oli (1863) Eugène Viollet-le-Duc. Teoksessaan Entretiens sur l'architecture (luento 1, s.29) hän totesi, että rakennustaiteessa "hyvä maku on yleensä yhtä kuin alitajuisesti aistittu järkevyys". "Auktoriteetilla ei ole mitään arvoa ellei sen perusteita ole esitetty" (s. 458). Kun nykypäivän rakentamisen perusteet eivät mitenkään enää voi olla samat kuin 2000 vuotta sitten Kreikassa, Viollet-le-Duc asetti tehtäväkseen kehittää uuden arkkitehtuurin, joka perustuisi, samalla tavoin kuin Descartesin filosofia, vain tosiasioihin ja niistä tehtyihin järkeviin johtopäätöksiin. Esimerkkejä hänen päättelyistään (idem):

Viollet Viollet-le-Duc yritti toteuttaa teorioitaan myös omissa suunnitelmissaan. Niissä hän usein innostui kärjistämään rakenteiden teoreettisen loogisuuden niin pitkälle, että tulosta tuskin monikaan voi pitää kauniina. Oikealla on luonnos konserttisaliksi, joka rakennettaisiin tiilestä ja valuteräselementeistä. Vasemmalla taas on detalji teräsrakenteista, joissa välttämättömiä vinojäykisteitä kevyesti muotoilemalla on saatu syntymään kiinnostava kauneusvaikutelma. Koristeella on siis rationaalinen perustelu, siten kuin Viollet teoriassaan opettaa.

Vaikka Viollet-le-Duc ei itse osannut luoda elinvoimaista arkkitehtuurin tyyliä, hän näytti filosofisen pohjan ja metodin, jonka pohjalta toiset sitten saattoivat ryhtyä kehittämään vaikkapa upouusia muotokieliä.

Toinen tutkija, joka paljon vaikutti uusien arkkitehtuurityylien kehittymiseen, oli Owen Jones. Hän halusi selvittää, miten parhaiten käytetään hyväksi arkkitehtuurin muotojen ikuista lähdettä, luontoa, ja etenkin kasvien muotoja. Tuloksena oli ensimmäinen teoreettiseen muotoon puettu luontoperäisen ornamentiikan suunnitteluohjeisto: Grammar of Ornament (1856). Se pyrki luomaan itsenäistä rakennusten koristetaiteen suunnitteluteoriaa. Sen 37 sääntöön kuuluu esimerkiksi (no 13) että luonnon muotoja tulee käyttää tyylitellen; ei naturalistisina.
Sääntö 35 puolestaan lausuu, että jalon materiaalin imitointi on sallittua vain siellä, missä myös kyseisen jalon aineen käyttäminen olisi asianmukaista.

Gotiikan jälkeen ensimmäinen antiikin perinnöstä riippumaton arkkitehtuurityyli Euroopassa oli l'Art Nouveau eli jugend-tyyli. Sen lähtökohdiksi voidaan katsoa Viollet-le-Ducin filosofia ja Owen Jonesin säännöt sekä esimerkit, mutta omaa teoreettista tutkimusta ei liene mainittavasti tehty. Saattaapa olla niinkin, että jugendin valtakausi jäi sotien takia niin lyhyeksi, että tutkimuksiin saakka ei päästy. Monestihan on taiteiden alalla niin, että uuden tyylin taideteokset syntyvät ensiksi ilman eksplisiittistä teoriaa, intuition johdattamina, ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin niiden periaatteet selvenevät niin paljon, että niitä pystytään saattamaan sanalliseen asuun.

Jugendin antaman esikuvan rohkaisemina ovat muutamat oman vuosisatamme taitavimmista arkkitehdeista sitten kyenneet luomaan johdonmukaisen oman muotokielensä. Näistä ensimmäisiä oli Le Corbusier, joka myös esitti tyylilleen jonkin verran kirjallisia perusteluja. Hänen suhdeoppinsa, joka soveltaa kultaista leikkausta, on esitetty kirjassa Modulor. Havaintopsykologiset perustelut taas löytyvät kirjasta Vers une architecture, 1923:

"Arkkitehtuuri on valossa yhdistyneiden massojen mestarillinen, oikeaoppinen ja ainutlaatuinen palapeli. Silmämme on luotu näkemään muodot valossa; valo ja varjo paljastavat muodot. Kuutiot, kartiot, pallot, lieriöt tai pyramidit ovat suuria primaarimuotoja, jotka valo paljastaa erinomaisesti; sen niistä meille antama kuva on selvä ja havainnollinen ilman kaksinaisuutta. Tästä syystä ne ovat kauniita muotoja, kauneimpia muotoja." (Suom. Esa Piironen.)

RonchampLe Corbusier suhtautui siis rakennuksiin samaan tapaan kuin kuvanveistoksiin, mikä näkyy selvästi Ronchampin kappelissa, oikealla. Hän haki usein kasvikunnasta rakennuksiin soveltuvia muotoja ja suhdejärjestelmiä.

Monista muista kuvanveistäjistä poiketen hän myös koetti sanallisesti ilmaista työssään toteuttamiaan teoreettisia sääntöjä, joskaan ei voi sanoa, että hän juurikaan olisi selvittänyt miten hänen teoriansa tai sen tuottamat muodot otettiin vastaan rakennusten käyttäjien taholla. Niiden keskeinen esitys on Les 5 points d'une architecture nouvelle vuodelta 1926 jossa todetaan "uuden arkkitehtuurin viisi sääntöä":

5 points d'architecture

  1. Rakennus on tehtävä pilarien (pilotis) varaan, eli maanpinnan tasalla oleva kerros on jätettävä tyhjäksi.
  2. Vapaa pohjaratkaisu: kantavat pilarit tulee tehdä erilleen väliseinistä.
  3. Vapaa julkisivu, jonka muotoilua ei sido kantava runko eikä myöskään huoneiden jaotus.
  4. Vaakasuora, yhtenäinen ikkunanauha liukuvine ruutuineen, fenêtre en longeur.
  5. Kattopuutarha. Tarkoituksena on näin korvata se maanpinnalla ollut kasvillisuus, jonka talo on peittänyt alleen.

Le Corbusier havainnollisti sääntöjään piirrosparein (yllä), joissa perinteinen ratkaisu on oikealla ja "uuden arkkitehtuurin" tyyli vasemmalla.

Le Corbusier'n säännöt, sekä hänen veistokselliset rakennuksensa, herättivät aluksi paljon huomiota funkis-arkkitehtien piirissä, mutta pian kävi ilmi, että talojen muotoilu oli mahdollista perustaa myös aivan toisenlaisiin väittämiin. Corbusier itse muotoili taloja kuin veistoksia, mutta toiset teoreetikot taas lähtivät tavallaan vastakkaisesta ajattelusta: arkkitehtuurissa tärkeintä ovatkin rakennusten sisätilat. Ne voidaan nähdä "negatiivisina kappaleina", joita sopii painottaa, jaotella ja yhdistellä samaan tapaan kuin kuvanveistäjä käsittelee veistostensa "positiivisia" massoja. Tämän ajattelun tärkein esitys on Bruno Zevin teos Architecture as space.

Ylläolevista esimerkeistä havaitaan, että arkkitehtuurin "henkilökohtaista tyyliä" ei ole tarpeen perustaa mihinkään loogiseen pakkoon tai fyysiseen luonnonlakiin, vaan riittää kunhan siinä on toteutettu jokin idea johdonmukaisesti, yhtenäisesti ja siten, että tulos myös sallii yleisön oivaltaa tuon taustalla piilevän idean. Etua on myös siitä, että tuohon perustavaan ideaan liittyy symbolisia merkityksiä. Kun nämä ehdot voidaan täyttää hyvinkin monella tavalla, onkin luultavaa, että tulevaisuudessa saadaan nähdä yhä uusia henkilökohtaisia arkkitehtityylejä.

Funktionalismi

Rakennuksen käyttötarkoitus on varmastikin jo kauan ennen arkkitehtien tai heidän teorioidensa ilmaantumista sanellut arkkitehtuurin muotoja. Esimerkkejä ikivanhoista talonpoikaisrakennuksista:
Rakennuksen käyttö: Siitä aiheutuva rakennuksen jäsentely:
Omavarainen perhe; yhteistoiminta naapuriperheiden kanssa on satunnaista Yksihuoneinen rakennus.
Suurperhe, suvun yhteistalous, yhteisruokailu Rypälemäinen rakennus: usein yksi keskeinen ruokailutila ja joukko siihen liittyviä makuutiloja
Perhe ja kotieläimiä. Osittain yhteen rakennetut tilat ihmisille ja eläimille

On vain luonnollista, että tällaiset ikivanhat perinteet dokumentoitiin jo ensimmäisissä arkkitehtuurin kirjallisissa esityksissä. Rakennusten käyttökelpoisuus (lat. utilitas) olikin yksi Vitruviuksen teorian kolmesta kulmakivestä, ja hän myös yritti eritellä sen sisältöä. Useimmat myöhemmät kirjoittajat tyytyivät vain mainitsemaan sen yhdessä lauseessa, ja oikeastaan vasta 1900-luvun alkaessa rakennusten käytön vaatimuksista alkoi ilmestyä pitempiä kirjoituksia. Ensimmäisiä olivat:

NeufertVaikka Sullivanin viljelemä iskulause "Toiminta sanelee muodon" (Form follows function) sai suurta huomiota arkkitehtien parissa, varsinainen yhtenäinen funktionalismin teoria kuitenkin alkoi muotoutua vasta 1920-luvulla Walter Gropiuksen (1883 - 1969) johtamassa Bauhausin oppilaitoksessa. Sen ehkä selkein esitys on Gropiuksen assistentin Ernst Neufertin kirja Bauentwurfslehre vuodelta 1936. Tyypillinen kuva siitä (20. painoksesta siv. 389, sairaalan tilantarve) on oikealla.

Rakennuksen "funktio" eli toimivuus tai käytettävyys merkitsi funktionalismin teorian ensimmäisille kehittäjille ja soveltajille ensi sijassa niitä fyysisiä vaatimuksia (etenkin mitoitusta) jotka tarvittiin jotta rakennuksessa voitiin konkreettisesti toimia. Käyttäjien psyykkiset tarpeet enimmäkseen jätettiin huomiotta. Mikäli oli tarpeen viitata käsitteeseen "kauneus" sekin yleensä määriteltiin funktion pohjalta, esimerkiksi siten että kauneus on yhtä kuin hyvä käytettävyys taikka korkea valmistuksen laatu. Esimerkiksi Gropius:

'Kauneus' perustuu kaikkien tieteellisten, teknisten ja muotoa koskevien edellytysten ... mestarilliselle hallinnalle. ... [Funktionalismin työasenteena on] esineiden orgaaninen muotoilu niiden omasta, nykyaikaan sidotusta lainalaisuudesta käsin ilman romanttista kaunistelua ja leikittelyä. (Bauhauskirja 7 siv. 4-7, sitaatti otettu näyttelyluettelosta Bauhaus, 1983, s.20).

Jos jollakulla rakennuksen käyttäjällä oli toisenlainen kauneuskäsitys ja hän esimerkiksi kaipasi siihen enemmän vaihtelevuutta, näiden toiveiden usein katsottiin vain osoittavan huonoa makua. Monet arkkitehdit omaksuivat ajatuksia Adolf Loosin lyhyestä kirjoituksesta (1908) Ornamentti ja rikos jossa väitettiin että ornamentiikkaa (kuten tatuointeja) harrastavat ihmiset ovat joko alkukantaisia, kypsymättömiä taikka suorastaan rikollisia. Funktionalismia kannattavat arkkitehdit suosivat siis yksinkertaisia geometrisia muotoja ja välttivät koristelemasta niitä.

Funktionalistit ymmärsivät empiirisen tutkimuksen tärkeyden arkkitehtuuriteorian kehittämisessä. Näin koottua tietoaineistoa soveltavat yhäkin laajalti myös ne arkkitehdit, jotka ovat muotoilun tyylisuuntana jo hylänneet suorakulmaisen "funkiksen". Suomessa funktionalistisen suunnitteluteorian perusteos on RT-kortisto, jatkuvasti ajan tasalla pidettävä arkkitehtien keskeinen käsikirja. Toinen esimerkki on Kahrin ja Pyykösen kirja asuntosuunnittelusta.

Tutkimuksessa pyrkivät kuitenkin käyttäjien psyykkiset tarpeet jatkuvasti jäämään taka-alalle, mitä harmittelivat kypsemmällä iällään useatkin funktionalismin alkuaikojen pioneerit (kuten Sullivan, Gropius ja Breuer). Samoin esimerkiksi Aalto kirjoitti 1940 The Technology Review -lehdessä:

Kuluneen vuosikymmenen aikana moderni arkkitehtuuri on ollut funktionaalista pääasiassa tekniseltä kannalta painopisteen ollessa etupäässä rakennustoiminnan taloudellisella puolella... Mutta koska arkkitehtuuri kattaa koko ihmiselämän alan, todellisen funktionalistisen arkkitehtuurin tulee olla funktionaalista pääasiassa inhimilliseltä kannalta. ... Tekniikka on vain apuneuvo... Tekninen funktionalismi on oikeassa vain jos se laajennetaan käsittämään myös psykofyysistä aluetta. Se on ainoa tapa inhimillistää arkkitehtuuria... (Aalto 1972, siv. 49, 51).

Järjestelmärakentaminen esivalmisteisista osista

Bauhausin voimakkaan käsityöperinteen antaman esikuvan mukaisesti funktionalismissa korostuivat rakennustuotannon toiminnalliset vaatimukset. Niiden tutkiminen paljasti heti, että rakentamisen tuottavuuden nostamisessa eräs tehokkaimpia keinoja on siirtää mahdollisimman monien rakennusosien valmistus kiinteisiin työpajoihin, pois työmaiden hankalista oloista ja säistä. Joukkotuotanto tehtaissa taas tulee sitä tehokkaammaksi, mitä vähemmän vaihtelua on valmistettavissa tuotteissa. Rakennukset on täten suunniteltava niin, että ne mahdollisimman pitkälle kootaan samanlaisista elementeistä, tai ainakin elementtien pitäisi olla vakiomittaisia ja niiden vaihtelu sellaista ettei siitä tule tehtaalle ongelmia.

Teoreettinen pohja samanlaisista osista koottavien rakennusten suunnittelulle saatiin melko valmiina taloudellisuuden ohjaavasta teoriasta, jota selostetaan toisaalla. Sen filosofia ei paljon poikkea esimerkiksi autojen tuottamisesta liukuhihnalla. Uusi osien esivalmistukseen perustuva arkkitehtuurityyli ei täten vaatinut omaa kirjallista teoriapohjaa, vaan sen levittämiseen riittivät esikuvat, innovatiivisten arkkitehtien rohkeat uudet työt. Näistä ehkä vaikuttavin oli Mies van der Rohe, Bauhausin johtaja 1930 - 33 ja Illinois Institute of Technology'n arkkitehtiosaston johtaja vuosina 1939 - 1959. Hän oli myös suunnitellut korkeakoulun tärkeimmät rakennukset, ja hänellä oli kyllin mahdollisuuksia luennoida niiden filosofiasta. Hänen tunnuslauseensa "Less is more" ja "next to nothing" [beinahe nichts] kuvaavat hänen mielipidettään pintojen koristelemisesta.

Miesin seuraajilta valitettavasti enimmäkseen puuttui hänen herkkä makunsa detaljien muotoilussa, ja esivalmistetut rakennukset latistuivat ajan mittaan kalseaksi "laatikkoarkkitehtuuriksi". Perää onkin siinä sanonnassa, että suomalaisten betonilähiöiden muotoilua 1900-luvun loppupuolella pitkälti saneli torninosturin rata.

Yllä jo todettiin, että useatkin funkiksen pioneerit yrittivät saada käyntiin myös ihmisten psyykkisten tarpeiden selvittelyä, mutta se käynnistyi perin hitaasti, ehkä siksi, että funktionalistit ymmärsivät tuon tehtävän ylivoimaisen laajuuden. Vasta aivan viime aikoina on alettu ymmärtää, että käyttäjien toiveiden huomioonottamiseksi on muitakin keinoja kuin kysellä niitä laajoilta populaatioilta ja sitten työläästi muokata tuloksista teoreettisia standardeja. Nimenomaan rakennusosien esivalmistus tarjoaa suoremman keinon asiakkaiden kuulemiseen: heille voidaan antaa mahdollisuus osallistua rakennuksen suunnitteluun valitsemalla siihen parhaaksi katsomansa osat esivalmistetusta valikoimasta (ks. Yhteissuunnittelu). Pientaloteollisuudessa tämä menetelmä jo nykyisin toimii monessa maassa kohtalaisen hyvin. Kerrostalojen osalta kehitys on ollut hitaampaa. Siihen sopivaa teoriaa on kehitellyt etenkin hollantilainen N.J. Habraken (1972).

Ekologinen arkkitehtuuri

Konstruktion ja käytön ohella ilmastolta suojautuminen on ikivanha rakennusten suunnittelun lähtökohta, jota oli pakko kunnioittaa jo ennen arkkitehtuurin ensimmäisenkään teorian kirjoittamista. Esimerkkejä sen aiheuttamista arkkitehtuurin muodoista:

Ilmaston vaatimus: Siitä aiheutuvia arkkitehtuurin muotopiirteitä:
Tarvitaan suojaa kylmyydeltä Talossa tiivis ulkokuori, keskellä lämmönlähde
Tarvitaan suojaa helteeltä Laaja, varjostava katto; seinät sallivat läpivedon
Päivisin liian kuumaa, yöllä kylmää Paksuseinäinen, lämpöä tasaava kivirakennus

Ekotalo Ainakin vauraissa länsimaissa huoneilmastoa opittiin koneellisesti säätelemään jo muutama sukupolvi sitten (ks. esim. Giedion: Mechanisation Takes Command), jolloin ilmaston vaatimuksia ei enää välttämättä tarvinnut ylläkuvattuun tapaan ottaa huomioon rakennusten muotoilussa.
Mutta viime vuosina tämä teollistuneissa maissa jo melkein unohduksiin jäänyt imperatiivi on taas alkanut muistuttaa olemassaolostaan. Maapallon luonnonvarojen ehtyminen ja ympäristön saastuminen saattavat piankin säädellä rakentamistapoja voimakkaammin kuin muodit ja makupreferenssit, tottumukset tai yhteiskunnan normit. Henryk Skolimowski on ensimmäisten joukossa kiinnittänyt huomiota "ekofilosofian" merkitykseen arkkitehtuurin teoriassa.
Alan tutkimukset ovat toistaiseksi olleet hajanaisia, mutta niiden lisääntyessä voidaan odottaa tästä tärkeästä näkökulmasta syntyvän yhtenäisempää teoriaa. Alan tutkimuksessa ja kehittämisessä voidaan ilmeisesti käyttää hyväksi tuotteiden ekologian teoriaa, joka on viime vuosina kehittynyt voimakkaasti.

Ekologisen arkkitehtuurin näkyviä piirteitä ovat mm. alunperin fysikaalisesti perustellut suuret lämmönkeräyspinnat auringon puoleisella rakennuksen sivulla. Kylmällä puolella taas sitä luonnehtivat lämpöä säilyttävät aukottomat pinnat ja suljettavat luukut. Ajan mittaan näiden muodot ovat vakiintuneet ja muuttuneet muodollisiksi tyylipiirteiksi. Kuva yllä on kirjasta Energiakäsikirja (1983), julk. SAFA.

Rakennus viestinä

MartiniVanhimmat meille säilyneet symboliikan suunnitteluohjeet antoi Vitruvius (I,II,5). Niissä neuvottiin kunkin eri jumalan temppeliin soveltuva (lat. proprius) rakennustyyli. Sodan jumalan Marsin temppeliin kuului karu doorilainen järjestelmä, kun taas esimerkiksi rakkauden jumalattaren Venuksen taipuisaa luonnetta vastasi solakka, lehväkoristeinen korinttilainen tyyli. Tätä havainnollistaa Francesco di Giorgio Martinin piirros 1400-luvulta, vasemmalla.

Keskiajan kulttuurin useillakin aloilla suosittiin allegorista symboliikkaa, mutta miten se nimenomaan rakentamisessa tarkemmin ymmärrettiin, siitä on säilynyt tuskin lainkaan alkuperäisiä kirjoituksia. Se kuitenkin tiedetään, että joidenkin kirkkorakennusten on haluttu symbolisoivan joko taivaankantta tai taivaallista Jerusalemia. Toisissa tapauksissa on esikuvaksi asetettu Salomon temppeli taikka liturginen ajanlasku. Kirkon pilarit on haluttu nähdä profeettojen ja apostolien symboleina. Proportioitakin on saatettu pitää tärkeinä ei niinkään kauneuden vaan niihin kätkeytyvän numerosymboliikan vuoksi.

MartiniRenessanssin aikana kehitettiin vielä lisää kirkkorakennuksiin sopivaa symboliikkaa. Palladion (IV, II) mielestä kirkolle sopii ympyrän muoto, sillä se kuvaa Jumalan yhtenäisyyttä, äärettömyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Jotkut taas katsoivat, että kirkkorakennuksessa sopii soveltaa ihmisruumiin suhteita ja muotoja, onhan ihminen raamatun mukaan Jumalan kuva. Tästäkin di Giorgio Martini teki piirroksen, oikealla.

Pariisin rakennusinsinöörikoulun (Ecole des ponts et chaussées) arkkitehtuurin opettaja Etienne-Louis Boullée (1729 - 99) esitti varsin omaperäisiä ajatuksia rakentamisen symboliikasta. Hän kehotti oppilaitaan suunnittelemaan "puhuvaa" (ransk. parlant) arkkitehtuuria, eli rakennuksia, joiden kokonaismuoto symbolisoi niiden käyttöä: esimerkiksi sahanomistajan talo piti suunnitella sahanterän muotoiseksi. "Rakennusten tulisi olla runojen kaltaisia. Niistä saamiemme aistinkuvien tulisi herättää samankaltaisia (analogue) tunteita kuin noiden rakennusten käyttö" (Arnheimin, 1977, 257, käännöksestä käännetty).

1800- ja 1900-luvuilla rakentamisen teoreetikot eivät paljoakaan kirjoittaneet symboliikasta, mutta sen sijaan arkkitehtisuunnittelussa vakiintui käyttöön koko joukko uusia rakennusten muotojen symbolisia esikuvia. Niistä on Wayne O. Attoe (23...31) laatinut seuraavan luettelon:

Tuovinen Pentti Tuovinen (1985) on tutkinut rakentamisessa sovellettua symboliikkaa, ja esittänyt varsin yksinkertaisen menetelmän kaupunkikuvan symboliikan suunnittelemiseksi. Malli on sovitettu kaupunkisuunnittelun mittakaavaan, mutta sen periaatteita voitaisiin luultavasti käyttää myös yhden rakennuksen symboliikan suunnittelussa.

Tuovinen (129...) toteaa, että esittävä symboliikka on yksi kaupungin suunnittelun näkökulma. Se voidaan määritellä sanoin ja liittää suunnittelutehtävän tavoitteiden osaksi. Suunnittelussa tämä sanallinen kuvaus ensin käännetään "symbolisen järjestelmän ideaalimalliksi", ja lopuksi arkkitehti taiteellisessa suunnittelutyössään vielä toisen kerran muuntaa mallin kaupungin geometrisen muodon kielelle.

Kaupungin symboliikan ideaalimallin Tuovinen (130) ehdottaa tehtäväksi siten, että käytettävissä olevista symbolisista elementeistä ensiksi muodostetaan taulukko, kuva vasemmalla:

Tuovinen Taulukkoon valitut yhdistelmät muokataan seuraavassa vaiheessa symbolista järjestelmää esittäväksi diagrammaksi, jonka esimerkistä (ibid. 132) on osa oikealla. Diagramman pohjana on kaupungin kaavamainen aluejako ja kaupunkiin suunnitellut symbolit esitetään sopivien tunnusmerkkien avulla. Lopuksi diagramman esittämä symbolien rakenne siirretään kaupungin suunnitelma-asiakirjoihin ja toteutetaan.

Myös Günter Bandmann (1951, s. 60 ... 61) on luetellut rakennusten symbolimerkityksiä. Hän on myös maininnut eri tapauksiin sopivia tutkimusmenetelmiä:

Koska rakennukset assosioituvat voimakkaasti niissä toimiviin ihmisiin, myös rakennusten symboliikka usein viittaa ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin. Martin Warnke on 1984 toimittanut laajan antologian, joka esittelee rakentamisen yhteiskunnallisen symboliikan tutkimusta (Politische Architektur in Europa vom Mittelalter bis heute).

Rudolf Arnheim (1977) on tutkinut rakennusmuotojen alitajuista symboliikkaa. "Voimakkaimmat symbolit ovat lähtöisin alkeellisimmista havaintoaistimuksista, sillä ne liittyvät ihmisen sellaisiin perustaviin kokemuksiin, joiden varaan kaikki muu rakentuu" (209). Arnheimin mielestä ilmaisuvoimaisimpia rakennusmuotoja ovat dynaamiset, liikkeeseen viittaavat muodot; sitä vastoin pikemminkin häiritsee dynamiikkaa ja ilmaisua, jos rakennusmuodot liian näkyvästi jäljittelevät muiden esineiden muotoja (esimerkiksi, jos kirkko rakennettaisiin kalan muotoiseksi).

Joskus kuulee sanottavan, että tietoisesti suunniteltu symboliikka muka väkisin jää triviaaliksi ja loppujen lopuksi vähentää teoksen taiteellista arvoa. Tosiaan onkin taidepsykologisissa tutkimuksissa havaittu, että "liian helppoa" symboliikkaa ei esteettisesti arvosteta, eli symbolisen sanoman oivaltamisen tuottaman esteettisen nautinnon intensiteetti riippuu siitä aivoponnistuksesta, joka tuota oivaltamista on edeltänyt.

Symboliikan suunnittelemisen erityinen ongelma on, että yleisö voi lukea taideteoksesta symboliikkaa toisaalta tietoisesti, toisaalta alitajuisesti. Kummallakin tasolla yleisön eri yksilöiden valmiudet symbolien tulkintaan ovat varsin erilaiset. Kaikille ihmisille yhteisten arkkityyppisten symbolien määrä on melko pieni, verrattuna yhteisöelämässä opittujen symbolien määrään, mikä muodostuu eri yksilöiden kohdalla varsin erilaiseksi. Niinpä ovat erilaiset myös eri yksilöiden odotteet. Ongelmaksi tulee se, että taideteoksen pitää poiketa yleisön odotteesta jonkin verran (muuten se olisi triviaali) mutta ei liikaa (jolloin se olisi käsittämätön). Tästä taas on monella taiteen alalla seurannut se, että on kaksi taidetta: "kansan taide" ja "kriitikoiden taide". Toinen ratkaisu on ollut se, että teosten symboliikka on suunniteltu kaksitasoiseksi (engl. double-coded): tietyt viestit osoitetaan suurelle yleisölle ja toiset taiteen tuntijoille. Teos siis tehdään monitasoiseksi ja monimieliseksi siten, että se antaa mahdollisuuksia eri ihmisten erilaisille tulkinnoille.

Postmodernismi ja dekonstruktio

BarokkipilariAmerikkalainen Robert Venturi asettui kirjassaan Complexity and contradiction in architecture (1966) vastustamaan liian yksinkertaista "laatikkoarkkitehtuuria". Hän analysoi kirjassaan lukuisia arvostettuja historiallisia arkkitehtuurikohteita Michelangelon töistä alkaen ja totesi niiden osoittavan, että Miesin tunnuslause ei pidä paikkaansa.
BarokkipilariPäinvastoin: "Less is a bore". Arkkitehdit ovat aina joutuneet seuraamaan keskenään ristiriitaisia tavoitteita ja juuri tästä jännityksestä tuloksen nautittavuus johtuukin, selitti Venturi. Päämääräksi ei pidäkään ottaa vain yhtä tavoitetta, esimerkiksi rakenteen selkeyttä konstruktivistisen arkkitehtisuuntauksen tavoin, se olisi liian triviaalia. Päinvastoin arkkitehdit ovat ennenkin (Curt Siegelin piirrokset vas. ja oik.) osanneet leikkisästi näyttää, että kaikki periaatteet ovat suhteellisia; juuri tämä "taiteilu" luo teokseen kiinnostavuutta. "Mestarin tuntee siitä, että hän osaa rikkoa sääntöjä."

Venturin estetiikka vaatii katsojalta paljon, sillä useimmat niistä rinnakkaisista näkemistavoista, joilla hän odottaa katsojan lukevan arkkitehtuurin viestiä, ovat peräisin arkkitehtuurin teorian historiasta, toisin sanoen Venturi tekee arkkitehtuuria lähinnä niille, jotka ovat ennestään suorittaneet arkkitehtuurihistorian peruskurssin. Tässä on siis jälleen yksi esimerkki taiteesta, jota ei tehdä maallikoille, vaan kriitikoille ja toisille taiteilijoille -- nykytaiteessa tavallinen tapaus.
Mikäli katsoja on nyt tehtävänsä tasalla, hän osaa etsiä Venturin ohjeiden mukaan tehdystä teoksesta vihjauksia historiallisiin kohteisiin ja tyyleihin, ja osaa myös arvioida, onko teos näiden tyylien (eli ns. odotteen) mukainen vai poikkeaako se niistä tarkoituksellisesti; ja mikä tällaisen poikkeman tarkoitus ja viesti sitten olisi. Tällaisten ei-liian-helppojen vihjausten löytäminen taideteoksista tunnetusti on omiaan tuottamaan miellyttävän "ahaa-elämyksen", joka on yksi esteettisen nautinnon perustekijä.

Venturi Vielä herkullisempi on katsojan elämys, jos tuo löydetty vihjaus on lisäksi monimielinen, siten että siitä esimerkiksi löytyy samanaikaisesti suora "tosikko"-lainaus ja sen ohella myös "ironinen" vihjaus siitä, että lainaus ei oikeastaan tähän yhteyteen sovikaan. Samaa taitokeinoa on jo kauan osattu käyttää musiikissa. Kari Kuuvan Tango Pelargonia on samanaikaisesti pätevä tango mutta myös aikaisempien tangojen parodia. Samaa palvelee myös Brechtin teatterin "vieraannuttamisefekti" joka estää katsojaa liian triviaalisti eläytymästä teokseen ja vihjaisee: "tämä ei ole todellisuutta, tämä on taidetta" ja siten pakottaa katsojan omakohtaiseen esteettiseen pohdiskeluun.
Venturi havainnollisti ajatuksiaan vitsikkäällä piirrosten sarjalla "Portteja" (Entrances, 1977) joista yksi on oikealla. Lisäksi hän sovelsi teoriaansa lukuisiin rakennuskohteisiin ja hänestä tuli täten "postmoderniksi" nimetyn tyylisuunnan perustaja.

Ristiriitojen tahallinen ilmentäminen sai filosofisen, tosin perin hämärän, perustelun Jacques Derridan useissa kirjoituksissa vuosien 1967 ja 1972 välillä, joissa hän todisteli monimielisyyden väistämättömyyttä kaikissa ihmisen töissä ja etenkin kirjoitetuissa teksteissä. Arkkitehtuuriin sovellettuna (ks. Broadbent 1991), Derridan katsottiin tarkoittavan, ettei rakennuksissa tarvitse eikä pidä tavoitella mitään yhtenäistä saatikka sopusointuista kokonaismuotoa. Dekonstruktion periaatteen mukaan on parempi, että arkkitehti antaa rakennusohjelmassa usein esiintyvien ristiriitaisten tavoitteiden näkyä myös valmiissa rakennuksessa.

Vaikkapa rakennukselle annetuissa tavoitteissa ei ristiriitoja olisikaan, muodikkaan arkkitehdin sopii niitä luoda teokseen, saadakseen siitä kiinnostavamman näköisen. Tyypillisiä keinoja tähän oli 1900-luvun loppuvuosina palkkien, erillishuoneiden ja muiden isojen rakennusosien sijoittelu niin, että ne törmäsivät tai lävistivät toisiaan oudoissa kulmissa, tuottaen täten lähinnä vaikutelman äskettäisestä lento-onnettomuudesta. Oikella on esimerkkinä Zaha Hadidin ehdotus "Zollhof 3" rakennuksiksi Düsseldorfiin. (Lähde: Broadbent 1991, 26.)

Toinen tavallinen taitokeino liittyi moduuliverkkoihin, joiden avulla oli tullut tavaksi luoda järjestystä rakennusten muotoihin. Dekonstruktiolle tyypillistä oli toteuttaa päällekkäin kaksi (tai useampiakin) mitoitusverkkoja, joiden suuntaus poikkesi toisistaan pienessä kulmassa. Tästä syntyi heti verkkojen välille suuri joukko törmäyspisteitä, toisin sanoen arkkitehtonisia ongelmia, joiden selvittämisessä arkkitehti sitten saattoi osoittaa nerouttaan. Vahinko vain, että moduuliverkko ei valmiissa rakennuksessa paljoakaan näy, joten sen parissa taiturointia eivät juuri pysty arvostamaan muut kuin asiantuntijat.

Arkkitehtuurin teoriaa käsittelevät sivut:

  1. Yleiskatsaus arkkitehtuurin teoriaan
  2. Teemalliset teoriat (tämä sivu)
  3. Synteesin teoriat

  In
English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi