Arkkitehtuurin teoriat Sivu 3:

Arkkitehtonisen synteesin teoriat

  In
English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Sivulla Teemalliset arkkitehtuurin suunnitteluteoriat on selostettu useita "yhden näkökulman" arkkitehtuuriteorioita. Niistä jokainen tähtää oman päämääränsä toteuttamiseen, ja ne ovat siksi keskenään jokseenkin yhteismitattomia. Arkkitehdin kannalta tällaiset suunnitteluteoriat ovat sikäli hankalia, että ne jättävät suunnittelijan tehtäväksi ristiriitaisten päämäärien yhteensovittamisen, hankaloittavat ja hidastavat suunnitteluratkaisun löytämistä. Olisi hyvä, jos jo ennen suunnitteluun ryhtymistä edes osa ristiriidoista voitaisiin poistaa tai sovitella.

Herää kysymys, olisiko ristiriitojen ratkomisen apuneuvoksi mahdollista kehittää näitä eri osateorioita yhdistävä ylemmän asteen teoria eli metateoria.

Tällaisia yrityksiä on todella tehty. Vaikkei yksikään niistä ole pystynyt ongelmaa täysin poistamaan, niitä jonkin verran sovelletaan käytännön suunnittelutyössä ja niitäkin siis voidaan nimittää suunnitteluteorioiksi. Alla ne esitetään seuraavasti ryhmiteltynä:

Kun kaikki nämä "arkkitehtonisen synteesin teoriat" määritelmänsä mukaan tähtäävät useiden suunnittelutavoitteiden samanaikaiseen huomioonottamiseen, ne eivät yleensä johda minkään erityisen arkkitehtuurityylin syntymiseen tai suosimiseen siten kuin edellä käsitellyt "yhden tavoitteen teoriat". Pikemminkin ne tuottavat melko tavanomaisen näköisiä rakennuksia, joista ei ole havainnolliseksi oppiaineistoksi ja joita ei mainita matkailunähtävyyksinä. Ne kuuluvat tavallisen kansan arkirakentamiseen.

Yleispätevyyteen pyrkivät metateoriat

Tieteen kehittymisen ihanteeksi usein esitetään tiedon alan laajeneminen, kuten selostetaan kohdassa Uuden tieteenalan vakiintuminen. Aluksi, kun tutkimuksia on vähän, niiden tuottamat tietouden alat ovat pieniä erillisiä saarekkeita. Tutkimusten karttuessa saarekkeet vähitellen kytkeytyvät toisiinsa ja niistä muodostuu yhteinen, entistä laaja-alaisempi teoria.

Voisiko tällainen yhteen kasvaminen tapahtua rakentamisen eri päämääriä koskevien teemallisten teorioiden välillä?

Eräs tapa saattaisi olla vetoaminen johonkin rakentamista korkeampaan tai yleisempään lakiin tai päämäärään. Tällöin edellä käsiteltyjen rakentamisen päämäärien välinen painotus ratkeaisi tutkimalla mikä niistä parhaiten edistää tuon ylemmän imperatiivin toteutumista; samoin yleisen teorian kokonaisuus olisi helposti nähtävissä.

Tällaisia rakentamisessa ilmeneviä, mutta sitä ylempiä arvoja on todellakin eri aikoina haettu eri suunnista. Keskiajalla yleinen näkemys oli se, että kaikkien ihmistoimintojen tulee palvella ihmisten hengellistä pelastumista. Myöskään taiteilla ja esimerkiksi arkkitehtuurilla ei ollut muuta tarkoitusta. Asiasta kirjoitti mm. Augustinus.

1700- ja 1800-luvuilla useatkin filosofit rakentelivat laajoja järjestelmiä, joihin he koettivat sisällyttää koko ihmiskulttuurin. Ensimmäisiä näistä oli Immanuel Kant. Hän asetti ihmisen omantunnon, "kategorisen imperatiivin", kaiken ihmistoiminnan peruslaiksi. Tätä ajatusta kehittelivät sitten pitemmälle eri suuntiin mm. Hegel ja Marx. Kukaan näistä "yleisfilosofeista" ei tosin kirjoittanut paljoakaan arkkitehtuurista.

Myös useat arkkitehdit tunsivat tarpeelliseksi selvitellä rakentamisen rinnakkaisia päämääriä ja koettivat muodostaa niistä järjestelmän. Niinpä Alvar Aalto kirjoitti 1935 (Luonnoksia s. 37...38):

"Meidän täytyy analysoida tähänastista useampia esineeseen liittyviä ominaisuuksia. Kaikki ne eri vaatimukset, jotka voidaan ajatella asetettavaksi esineen laatuun nähden, muodostavat tietyssä mielessä asteikon, ehkä sarjan spektrin tapaan. Spektrin punaisessa kentässä ovat sosiaaliset näkökohdat, oranssissa valmistuskysymykset jne. aina silmälle näkymättömään ultraviolettiin spektrialueeseen asti; sinne ehkä kätkeytyvät ne järkeenkäyvää määritelmää karttavat vaatimukset jotka ovat kaikkea yksilöllis-inhimillistä lähinnä ... Niin pian kuin otamme psykologiset vaatimukset mukaan, tai sanokaamme kun voimme sen tehdä, olemme jo laajentaneet rationaalista työtapaa siinä määrin, että on helpompaa kuin aikaisemmin estää epäinhimillisiä tuloksia."

1972 Arne Nevanlinna on koettanut johtaa rakennussuunnittelun päämäärät länsimaisen tieteellisteknisen kulttuurin perusarvoista, joita hänen mielestään (108) ovat seuraavat:

Ilkka Niukkanen (1980 s.20) puolestaan järjesti rakentamisen päämäärät loogiseksi puuksi:
TARPEEN-
TYYDYTYS
/
EDUL-
LISUUS
Panokset Kustannukset
/ Resurssit
- Rakennuskustannustekijät
- Käyttökustannustekijät
- Vaikutukset tuotostekijöiden kautta
Tuotokset Käytettävyys
/ Toiminta
Tilatekijät
- Olosuhde- ja sisäilmastotekijät
- Varustelu- ja kestävyystekijät
Koettavuus
/ Havainnointi
- Massojen ja julkisivujen käsittely ja suhde ympäristöön
- Ulkotilojen ja jalankulkumiljöön käsittely
- Sisätilojen käsittely

Jotta rakentamisen tavoitteista syntyisi mielekäs järjestelmä, voi olla aihetta pohtia, mistä tavoitteet ovat lähtöisin. Voidaan kysyä, mitä yleisiä ihmiselämän muotoja tai pysyviä päämääriä on rakentamisen päämäärien takana?
Muutamat tutkijat ovat koettaneet määritellä ihmisen toiminnan psyykkiset päämäärät tarpeen käsitteen avulla. Laajalti tunnettu on Abraham Maslow'n esittämä "tarpeiden hierarkia". Sen pohjalta on muiden muassa Pertti Vuorela (1970) koettanut luonnostella rakentamiseen liittyvien tarpeiden järjestystä. Alla on hänen ehdotuksensa, jossa kiireellisin ryhmä on ensimmäisenä. Seuraavat ryhmät tulevat ajankohtaisiksi vasta kun edelliset tarpeet on tyydytetty:

  1. Fysiologiset tarpeet: Asunto ja sen varustetaso. Kauppaliikkeet. Terveydenhoitopalvelut. Asuntokohtaiset eristäytymismahdollisuudet. Hengitysilma. Auringonvalo. Lämmitys.
  2. Turvallisuuden tarpeet: Liikenneturvallisuus. Turvallisuuspalvelut. Työttömyysriski. Saavutettavuus. Liiallisen melun välttäminen. Asuntoalueen yleinen hygieenisyys. Näköala asunnosta ulos. Kontakti asunnosta luontoon.
  3. Johonkin kuulumisen ja arvostuksen saannin tarpeet: Asuntoalueen sosiaalisten arvojen heterogeenisuus. Naapuristojen sosiaalisten arvojen heterogeenisuus. Asuntojen fyysiset etäisyydet. Asuntojen funktionaaliset etäisyydet. Vapaa-ajan jaksottuminen naapuristossa. Sosiaaliset organisaatiot.
  4. Itsensä toteuttamisen tarpeet: Vapaa-ajan viettomahdollisuudet alueella. Vapaa-ajan jaksottuminen. Asuntoalueen "demokraattisuus".
  5. Kognitiiviset ja esteettiset tarpeet: Orientoitavuus. Koulupalvelut. Tiedonvälitys.

Toiset tutkijat ovat käyttäneet hyväkseen Frederick Herzbergin havaintoa, jonka mukaan ihmisen motivaatiotekijät voidaan jakaa kahteen ryhmään eli "faktoriin". Positiivisesti vaikuttavien kannustetekijäin (motivation factor) on toinen tekijöiden ryhmä, "hygieniatekijät", joka esiintyessään aiheuttaa tyytymättömyyttä. Kannustetekijäin korkea arvo ei kompensoi hygieniatekijäin epätyydyttävää tasoa. Hyvä viihtyvyys saavutetaan vain silloin, kun kannustetekijöillä on korkea arvo ja hygieniatekijöillä samalla myös siedettävä taso.

Herzbergin tutkimus ei kohdistunut rakennuksiin, vaan työpaikoilla viihtymisen ja viihtymättömyyden syihin sekä työmotivaatioon. Briitta Koskiaho on soveltanut samantapaista kahden faktorin mallia ympäristön laadun mittaamiseen. Hänen mukaansa (1974, 84) positiivisia tekijöitä ovat mm. perustoimintamahdollisuudet: hyvät kulkuyhteydet työhön, kouluun ja asioille; ulkoilumahdollisuudet, pihakasvillisuus sekä ei-mitattavat tekijät esteettisyys, miellyttävyys ja virikkeellisyys. "Puute" tarkoittaa näiden liian vähäistä määrää. Negatiivisia tekijöitä eli "haittoja" ovat mm. ilman pilaantuminen, melu ja liikenteen vaarat. Kaikkien näiden indikaattorien yhteinen resultantti on yksilön hyvä. Subjektiivinen mittari sille olisi onnellisuus tai tyytyväisyys.

Voitaisiinko yleisten ja yksityisten päämäärien välille löytää välittävä taso yhteiskunnan päämääristä? Niitä ilmentävät poliittisten organisaatioiden ja julkisen hallinnon asiakirjat, ennen kaikkea säädökset, joiden joukosta löytyy rakentamista hyvinkin yksityiskohtaisesti ohjaavia määräyksiä. Esimerkiksi Suomen rakennuslain 34§ luettelee ytimekkäästi kaupungin asemakaavan päämäärät. Jos niiden joukosta poimitaan nimenomaan rakentamiseen kohdistuvat yhteiskunnan vaatimukset, saadaan seuraava luettelo:

Suomalaista rakentamista ohjaavien säädösten muodostamaa loogista kokonaisuutta on selvitellyt Heimo Tolsa (1983). Hän havaitsi, että rakennuslaissa ja muissa säädöksissä mainitut rakentamisen tavoitteet voidaan pääosiltaan esittää loogisten puiden muodossa, joskaan aukottomia kokonaisuuksia näistä ei nykyisellään synny.

Diktatuureissa taas luonnollisesti kaikki päämäärät johdetaan valtion päämääristä, jotka diktaattori itse määrittelee. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole yleisemmin kiinnostavia.

Yhteenvetona yllä luetelluista esimerkeistä voidaan sanoa, että uskonto, moraali ja yhteiskunnan päämäärät kylläkin tarjoavat käytettäväksi muutamia varsin johdonmukaisia tavoitteiden järjestelmiä, mutta tuskin mikään niistä sisältää läheskään kaikkia edellä lueteltujen teemallisten teorioiden päämääriä, eikä myöskään kaikkia rakentamisessa ilmeneviä nykyihmisen pyrkimyksiä. Vielä vähemmän mikään niistä tarjoaa kaikille ihmisille hyväksyttävää mallia päämäärien yhteensovittamiseksi. Jos teoriaa lähdetään rakentamaan ihmiselämän korkeimmista päämääristä, ei päästä lähellekään sitä tasoa, jolta löytyvät arkiset uudisrakentamisen tavoitteet ja hyödyt. Lisäksi nämä edelleenkin muodostuvat eri ihmisyksilöiden kohdalla kovin erilaisiksi; yleistä kaavaa niille ei tällä tavalla löydy.

Rakennustyyppikohtaiset suunnitteluteoriat

Yllä kävi ilmi, ettei kukaan ole vielä onnistunut esittämään sellaista objektiivista yhteenvetoa kaikista rakentamisen päämääristä, jonka kaikki ihmiset hyväksyisivät. Ilmeisesti ihmisten mielipiteet ja päämäärät rakentamisen suhteen todella ovat ainakin joiltakin osin yhteen sopimattomia, ja sama koskee myös rakennushankkeita kokonaisuutena ottaen.

Kerrassaan toisenlainen on tilanne yksittäisessä rakennushankkeessa. Siinä ristiriitaisten tavoitteiden yhteen sovittaminen on harvoin mitenkään ylivoimaista, päinvastoin se on jokapäiväistä puuhaa jokaiselle arkkitehdille, ja sitä varten on kehittynyt hyvin toimiva metodiikka (ks. jäljempänä). Voidaan siis sanoa, että päämäärien yhteensovittelu on mahdollista yhdelle rakennushankkeelle, mutta ei kaikille yhdessä.

Herää kysymys, onko sellaisia rakennusten luokkia, tai ihmisten luokkia, joissa päämäärien painotus olisi sen verran yhtenäinen, että nimenomaan tätä ryhmää varten voidaan kirjoittaa ristiriidatonta suunnitteluteoriaa?

Tällaisia rakennusten luokkia on kyllä muodostettavissa. Koska suurin osa uuteen rakennukseen kohdistuvista vaatimuksista liittyy rakennuksen käyttötarkoitukseen, on luontevaa valita se luokituksen pohjaksi. Rakennusten käyttöön pohjautuvaa luokitusta vahvistaa vielä, että kunkin rakennustyypin käyttäjät myös muodostavat melko selkeästi oman ryhmänsä, eli myös käyttäjät tulevat samalla jossain määrin luokitelluiksi.

Rakennustyyppejä, joille nykyisin on olemassa merkittävästi suunnitteluteoriaa, ovat muiden muassa asunnot (jaettuna edelleen omakoti- rivitalo- ja kerrostaloasuntoihin), erityyppiset koulut, teollisuus- ja kaupalliset rakennukset. Käytännössä monetkin suunnitteluteorian kehittäjät kiinnittävät huomionsa pääasiassa oman maansa rakennuksiin, huomaamattaan tai tietoisesti, mistä seuraa, että rakennustyypin mukaan tehdyn jaottelun ohella teoriaan tulee alajaottelu maittain. Tämä alajaotus on kuitenkaan harvoin niin merkitsevä että se estäisi teorian käyttäjää soveltamasta sitä toisessa maassa.

Rakennustyyppien suunnitteluteoriain esitystavat ovat samantapaiset kuin yleensä tuotteiden suunnitteluteorioissa, eli:

Säädösten muodossa julkaistut suunnitteluohjeet on Suomessa koottu yhdeksi sarjaksi nimeltään Suomen rakentamismääräyskokoelma. Suurin osa siitä on yhteistä kaikille rakennustyypeille, mutta on myös rakennustyyppikohtaisia osia.

Standardina määritellään joskus kokonainen rakennus, kuten omakotitalo, saunarakennus tai kioski. Useimmiten se määrittelee rakennuksen jonkin osan, kuten kantavan rakenteen, huoneen tai kalusteen. Rakennustyyppikohtaiset standardit ovat useimmiten vapaaehtoisesti noudatettavia. Ne saattavat olla standardointilaitosten säännönmukaisesti vahvistamia (kuten Suomessa RT-kortit), taikka yksittäisen tutkijan kirjoittamia ja julkaisemia opaskirjan muodossa, jonka nimenä voi olla esimerkiksi "Tehokas toimistorakennus", "Joustava koulu", "Auringolla lämpiävä koti".]

Esimerkki vapaaehtoisista standardeista tai suunnittelusuosituksista yhtä tiettyä rakennuslajia (asuntoja) varten on Christopher Alexanderin et al. kehittämä A Pattern Language (1977). Alexanderin "muotokieli" perustuu varsin laajaan tutkimukseen niin käytön kuin viihtyisyystekijöidenkin osalta. Se sisälsi 253 suunnitteluohjetta, joskin kirjoittajat toteavat varovasti, että nekin ovat vain esimerkkejä, sillä jokaisella ihmisten yhteisöllä on oma muotokielensä. Toisaalta moni muoto on arkkityyppinen, yhteinen kaikille ihmisille.

Pattern language Jokainen Alexanderin muodoista noudattaa samaa kaavaa, joka on kuvattu kirjan sivulla x:

Ensiksi on kuvana arkkityypinomainen esimerkki sekä lyhyt luettelo niistä muista muodoista, joihin se liittyy.
Seuraavaksi tulee "otsaketeksti" joka selvittää mistä tässä muodossa on kysymys. Esimerkiksi muoto 133, Portaikko elämän näyttämönä, saa seuraavan otsakkeen:

"Portaikko on muutakin kuin vain tie paikasta toiseen. ... Korkeustason erot tulevat tärkeiksi aina, kun ihmisiä on yhdessä: jollekin ihmiselle porrasaskelma on paikka vaatimattomaan istahtamiseen, toinen taas korostaa sen avulla saapumisensa sulokkuutta tai näyttävyyttä, kolmas tahtoo puhua korokkeelta, neljäs tarkkailla muita... Kaikkiin näihin tehtäviin portaikko sopii, eikä rakennuksessa juuri muita siihen sopivia paikkoja olekaan" (638).

Tämän jälkeen selostetaan muotoa koskeva empiirinen tietous ja sen soveltamisen variaatioita.

Pattern language Lopuksi on kyseisen muodon yleispätevä ratkaisu normatiivisena suunnitteluohjeena sekä selventävä piirros. Tämä on portaikon osalta seuraava:

"Sijoita pääportaikko keskeisesti ja näkyvästi. ... Tee portaikosta ja huoneesta yksi kokonaisuus siten, että porras laskeutuu huoneen yhtä tai kahta seinää pitkin. Portaikon alapään pitäisi näyttää avaralta; tähän auttaa avoin kaide tai [sivulla olevat] ikkunat. Alimpien askelmien tulee olla muita leveämmät, niin että ihmiset jo porrasta laskeutuessaan liittyvät huoneessa meneillään olevaan toimintaan; lisäksi niistä tulee tällöin luontevia istuimia; (640).

Esivalmistetut osat rakennuksiin on usein suunniteltu tutkimusten pohjalta ja tällöin niiden voidaan sanoa "sisältävän" teoreettista tietoutta. Esimerkiksi betonielementit välipohjia varten on lujuusopin teorian avulla tarkoin optimoitu kullekin rakennustyypille sopiviksi (teollisuusrakennuksiin raskaat elementit, asuntoihin kevyet). Sitten kun kantavat elementit on valittu, ne puolestaan kertovat arkkitehdille miten paljon kuormaa mihinkin huoneeseen voidaan sijoittaa. Arkkitehdin ei tällöin itse tarvitse laskea sitä lujuusopin teorian avulla. Elementit siis tässä korvaavat teorian.

Muita rakennusten esivalmisteisia osia ovat pintarakenteet, lattianpäällysteet, kevyet väliseinät, ikkunat, ovet ja sisustukset kuten keittiökalusteet, joista useimmissa on käytetty hyväksi empiiristen tutkimusten tuloksia.

Suunnittelun apuneuvot koostuvat sellaisista välineistä kuten algoritmit, taulukot, diagrammit, neuvot ja muistisäännöt, joita löytyy lukuisasti suunnittelun käsikirjoista. Uudempi tapa niiden esittämiseen on sisällyttää niitä suunnittelijoiden cad-ohjelmiin. Tällöin tietokone voi automaattisesti hoitaa yksinkertaisimmat suunnittelun detaljit, ja suunnittelija säästää aikaansa vaikeampiin tehtäviin.

[122: Esikuvat vihdoin ovat aiemmin tuotettuja ansiokkaita rakennuksia tai niiden yksityiskohtia. Niitä julkaistaan alan ammattilehdissä ja näyttelyissä ja käytetään myös apuna tähän ammattiin johtavassa koulutuksessa. Ne ovat tärkeä teorian täydennys arkkitehtuurissa kuten muussakin taiteellisessa muotoilussa, sillä näille aloille on vaikea kehittää täsmällisempää ohjeaineistoa, etenkään tyyli- ja makukysymyksissä.

Miten laaditaan rakennuslajikohtaista suunnitteluteoriaa

Kun rakennuslajia varten kehitetään suunnitteluteoriaa, tutkittavana perusjoukkona ovat periaatteessa kaikki olevat tämän tyyppiset rakennukset. Joukko on monesti kovin laaja, ja käytännön syistä sitä on ehkä supistettava, esimerkiksi määräämällä rajat rakennusten koolle, iälle, aineelle, sijaintimaalle tms. Lisäksi voi olla tarpeen käyttää otosta tai näytettä.

Toisena usein tarvittavana perusjoukkona ovat kyseisen rakennustyypin käyttäjät. Näistä usein kutsutaan näyte arvioimaan tutkijoiden kehittämiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Arvioimisen menetelmiä selostetaan sivulla Ohjaava analyysi. Todellisia tulevia käyttäjiä tosin harvoin voidaan tavoittaa, vaan sijaisena on käytettävä nykyisten rakennusten käyttäjiä. Tällöin tutkijalle tulee tarpeelliseksi arvioida, poikkeavatko nämä tulevista käyttäjistä (vrt. Miten arvioidaan tulevaisuudessa syntyvää tulosta).

Kun tehdään suunnitteluteoriaa jotakin tuotelajia varten, tutkimuksen kohteena olevat tuotteet usein halutaan nähdä holistisina kokonaisuuksina, eikä siis haluta niistä eristää vain joitakin niiden ominaisuuksia (eli muuttujia) siten kuin usein tehdään erillisiä päämääriä käsittelevissä suunnitteluteorioissa (esimerkiksi käytettävyyden, kauneuden jne. alalta). Metodiikassa tästä seuraa, että usein suositaan ohjaavaa tapaustutkimusta ja ohjaavaa vertailua, harvemmin sen sijaan ohjaavaa muuttujien analyysia joka soveltuu paremmin erillisten tuotepäämäärien selvittelyyn.

Päämäärien subjektiivisen sovittelun metodiikka

Edellä selostettu viittaa siihen, että monen ihmisen yhteiseen käyttöön tulevan tuotteen, kuten uudisrakennuksen, päämäärien täsmällinen yhteensovittaminen on mahdollinen vain yksittäistapauksissa. Tämä itse asiassa aina tehdäänkin jokaisessa rakennushankkeessa, eikä siinä pyritäkään yleispätevyyteen, vaan näkökulmana on kunkin hankkeen tilaajan tai muun vastuuhenkilön subjektiivinen näkökulma, mahdollisesti konsultin tulkitsemana.

Kun rakennukset ovat yleensä verrattain isoja, monimutkaisia ja kalliita tuotteita, on luonnollista, että uudisrakennukselle asetetaan lukuisia vaatimuksia. Vaatimusten yhteensovittelu harvoin onnistuu yhdellä yrittämällä, vaan suunnitteluprosessi sisältää tavallisesti kolme tai useampiakin perättäisiä vaiheita, joissa tuleva rakennus asteittain muotoutuu. Aluksi se tavallisesti esitetään luettelona huoneista ja vaatimuksista, sitten luonnoksina ja lopulta yksityiskohtaisina piirustuksina ja työselityksinä. Kukin näistä vaiheista vielä jakautuu kolmeen osavaiheeseen: ensin on vaatimusten analysointia, sitten laaditaan ehdotus niiden täyttämiseksi, ja lopuksi tämä arvioidaan. Koko prosessi täten muistuttaa spiraalia (kuva oikealla) joka toistaa samoja osavaiheita mutta samalla lähestyy lopullista ratkaisua.

Menetelmät päämäärien yhteensovittamiseksi ja ehdotusten laatimiseksi voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, miten laajalti rakennuksen tulevat käyttäjät osallistuvat työhön:

Päämäärien sovittelu konsulttisuunnittelussa

Konsulttisuunnittelussa arkkitehti yhdessä eri alojen insinöörien kanssa valmistelee suunnitelmaehdotuksensa ilman päivittäistä yhteyttä tilaajiin. Ehdotus käsitellään kokouksessa, ja sitten arkkitehti tarvittaessa tekee uusia ehdotuksia niin pitkään, kunnes ne tyydyttävät tilaajia ja muita osapuolia. Periaate ei paljoa eroa tavanomaisesta teollisen muotoilijan työstä, jota selostetaan kohdassa Synteesit tuotekehityksessä: Ammattisuunnittelijan menetelmät, siitä huolimatta että tuotteiden lukumäärä on vain yksi.

Rakennussuunnittelun prosessi on hieman erilainen eri maissa, ja se on yleensä dokumentoitu paikallisten ammattiliittojen tai niihin liittyvien tutkimuslaitosten toimesta. Esimerkiksi Suomessa sitä selostaa RT-kortti, Englannissa The Royal Institute of British Architects Handbook.

Rakennushankkeen tavoitteiden sovittelu voi tapahtua arkkitehdin suunnittelutyön ohessa, mutta suunnittelun helpottamiseksi se usein suositellaan tehtäväksi jo ennen varsinaisen rakennussuunnittelun aloittamista, ns. esisuunnitteluna.

Esisuunnittelussa annetaan rakennushankkeen tärkeimmille päämäärille ja rakennukselta odotetuille ominaisuuksille tavoitteelliset ja objektiivisesti mitattavat arvot, tavoitteet. Esisuunnitelman sisällöksi tulee normaalisti:

On tavallista, että jotkin yllä mainituista päämääristä ovat enemmän tai vähemmän ristiriidassa keskenään, esimerkiksi laatutekijöiden ja kustannusten kohdalla. Monesti hankkeeseen myös asetetaan toiveita eri ihmisten tai organisaatioiden puolelta, joiden arvostukset ovat erilaiset.

OptimointiMuutamissa tapauksissa ristiriitaisilta näyttävät päämäärät voidaan onnistua muuntamaan yhteismitallisiksi, jolloin tulee mahdolliseksi määrätä niiden yhteinen resultantti. Tällainen tapaus on esimerkiksi rakennuksen lämpöeristeen mitoitus, jossa aluksi näyttävät olevan ristiriidassa toisaalta rakentamisen, toisaalta lämmityksen kustannukset. Molemmat voidaan kuitenkin sopivin laskutoimituksin (annuiteettilaskenta) muuntaa yhteiselle vuosikustannusten asteikolle, jolloin on helppoa todeta eristeen hankintakulujen (B, kuva oikealla) ja lämmityskulujen (A) yhteinen optimi.

Tämäntapaisia laskentamenetelmiä on kehitetty ns. operaatioanalyysin puitteissa; esimerkiksi useiden ominaisuuksien yhteisen optimoimiseen on tarjolla lineaarisen ohjelmoinnin menetelmä. Operaatioanalyysi useimmiten vaatii, että kaikki käsiteltävät ominaisuudet on "operationalisoitu" eli kvantifioitu määrinä mitattaviksi. Joidenkin laadullisten tekijäin kohdalla tämä voi tuntua niin hankalalta, että laatutekijä mieluummin jätetään pois analyysista; tämä taas helposti johtaa siihen, että se sivuutetaan myös suunnittelussa, jolloin todellista optimia ei saavutetakaan.

Jos päämäärissä on todellista yhteensopimattomuutta, on hyödyllistä täsmentää niiden välistä painotusta, jotta suunnittelija tietäisi mitkä tavoitteet ovat elintärkeitä ja missä voidaan joustaa. Se voidaan tehdä sanallisesti tai painotaulukon avulla. Menetelmät ovat suurelta osin samoja kuin tuotesuunnittelussa, ks. esim. Tuotteelle asetettujen vaatimusten määrittely ja Tuotesuunnitelman arvioiminen.

Perusteellinenkaan esisuunnittelu ei aina pysty sovittelemaan tai edes löytämään kaikkia päämäärien välisiä ristiriitoja. Onkin tavallista, että joitakin niistä huomataan vasta sitten, kun ne ilmenevät rakennussuunnitelman muodossa. Tästä syystä yleinen käytäntö onkin se, että suunnitelma tehdään vähintään kahdesti, ensin luonnoksina ja sitten yksityiskohtaisina piirustuksina. Usein sattuu, että suunnitelma joudutaan tekemään moneenkin kertaan ennenkuin hyvä ratkaisu löytyy.

Mitä tarkempi arkkitehdin ehdotus on, sitä työläämpää on muuttaa sitä. Syynä on se, että jokainen rakennussuunnitelmaehdotus on holistinen kokonaisuus jonka kaikki osat toimivat yhdessä ja niiden välillä on lukuisia riippuvuussuhteita. Jos yhtä kohtaa muutetaan, sen jälkeen on korjattava myös monta muuta kohtaa. Muutokset ovat siis usein työläitä ja aikaavieviä, erityisesti hankkeen loppuvaiheissa.

Päämäärien sovittelu yhteissuunnittelussa

Eräissä tapauksissa on mahdollista käyttää rakennushankkeen tavoitteiden sovittelemiseen osallistuvan suunnittelun (yhteissuunnittelun, itsesuunnittelun) menetelmää. Siinä rakennusten tulevat käyttäjät osallistuvat tähän prosessiin samanarvoisina tutkivan arkkitehdin kanssa, ja tutkimus ja esisuunnittelu yhdistyvät saumattomasti rakennusten suunnitteluun. Yhteissuunnittelu on tosin mahdollinen vain niissä tapauksissa, joissa rakennusten käyttäjät ovat tiedossa jo suunnittelun aikana.

Yhteissuunnittelua lienee aina tehty jonkin verran, mutta sen omaa teoriaa on kehitetty vasta viime vuosina. Ensimmäiset yritykset tapahtuivat suurissa kaupunkisuunnittelun ja maankäytön projekteissa.

Suurien hankkeiden yhteissuunnittelussa tavallisesti tarvitaan (mahdollisten tutkijoiden ohella) useitakin asiantuntijasuunnittelijoita, joiden välillä yhteistyö on erityisen tiivistä ja joista täten muodostuu "teknikkoryhmä". Sen tehtävänä on kehittää vaihtoehtoja keskusteltavaksi käyttäjien kanssa yhteisissä kokouksissa.

Tyypilliset työvaiheet osallistuvassa suunnittelussa ovat:

  1. Lähtöasetelman selvittäminen. Teknikkoryhmä selvittää alustavasti eri eturyhmät ja niiden summittaiset tavoitteet. Maallikot organisoituvat ryhmiksi tämän ehdotuksen mukaan tai siten kuin itse päättävät.
  2. Analyysi. Kaikki ryhmät selvittävät itselleen päämääränsä ja suurimmat ongelmansa. Teknikkoryhmä laatii keskustelujen virittämiseksi "provokatiivisia" eli jyrkästi toisistaan poikkeavia tulevaisuudenkuvia, joita ei sellaisenaan ole tarkoitettu toteutettaviksi.
  3. Suunnittelu ja neuvottelut. Tässä vaiheessa yritetään sopia yhdestä päävaihtoehdosta, jota sitten ryhdytään täsmentämään. Sen ei heti tarvitse tyydyttää kaikkia. Yhteisymmärryksen saavuttamiseksi voi olla tarpeen sopia jonkinlaisista hyvityksistä yhteisratkaisussa kärsimään joutuville osapuolille.
    Teknikkoryhmän tehtävänä on koko ajan laatia selvennyksiä juuri niistä vaihtoehtoisista yksityiskohdista, joista kulloinkin keskustellaan.
  4. Vahvistaminen usein tapahtuu laajassa julkisessa kokouksessa, jossa teknikkoryhmä esittää lopullisen suunnitelmansa ja eri intressiryhmät siihen kantansa, ja mahdollisesti voidaan todeta riittävän laaja kannatus suunnitelmalle. Ellei, teknikkoryhmän tulee kuitenkin koota oma lopullinen ehdotuksensa, joka sitten menee ylemmän portaan päätettäväksi. (Lähde: Marvin L. Manheim, kirjassa Man-made Futures, toim. Cross.)

Ylläkuvattu prosessi sopii suuriin maankäytön suunnittelun hankkeisiin, joissa yksi ainoa päätös vaikuttaa tuhansien ihmisten elämään. Melko lailla kevyempi organisaatio riittää tuotekehityksen hankkeisiin, joita selostetaan siellä kohdassa Osallistuva suunnittelu.

Rakennusten mittakaavassa tapahtuvan yhteissuunnittelun uraauurtava teos oli Yona Friedmanin kirjanen Toward a Scientific Architecture (1975). Sen mukaan suunnittelijan tulee etukäteen valmistella itsesuunnittelun apuneuvoksi valikko (repertoire) josta käyttäjä voi nähdä kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot. Lisäksi valikosta tulee ilmetä kunkin vaihtoehdon valitsemisesta koituvat seuraukset (warnings), esimerkiksi niiden hyödyt, haitat ja kustannukset. Sen sijaan suunnittelijan asiana ei ole arvostella käyttäjän valintoja enempää kuin ravintolan hovimestari arvostelee asiakkaansa valitsemaa ruokalajiyhdistelmää.

Friedman korostaa tällaisen yhteissuunnittelun järjestelmän sitä ansiota, että se jalostaa arkkitehtuurin itseään korjaavaksi ja kehittyväksi tieteeksi, ja myös sen opetus saadaan tehokkaammaksi (ks. Tietoisen kehityksen logiikka).

Maallikoille tarkoitettuja "arkkitehtuurivalikoita" ovat nykyisin esimerkiksi elementtitalotehtaiden myyntibrosyyrit. Ne tosin harvoin perustuvat syvällisempään tutkimukseen muun kuin valmistustekniikan osalta.

Teoreettisten mallien ja suunnitelmien ymmärtäminen ja käsittely vaatii osallistujilta tiettyä koulutusta ja harjaantumista, ja tämän helpottamiseksi on kehitetty tv-kuvaa käyttävää metodiikkaa. Yona Friedman (1975B) ja Nicholas Negroponte ovat yrittäneet käyttää avuksi tv:n ohella tietokonetta ja siihen ohjelmoituja suunnittelun algoritmeja, joista he käyttävät yhteistä nimeä arkkitehtuurikone (architecture machine). Tavoitteena siis on kehittää jonkinlainen "suunnitteluautomaatti" (vrt. kahviautomaatti).

KukkonenToinen tavallinen yhteissuunnittelun menetelmä perustuu yhteiskokouksiin. Tällöin tarvitaan yhteinen "suunnittelukieli" jonka avulla teknisesti kouluttamattomat asukkaat voivat kuvailla suunnitelmilta odottamiaan asioita ja jossakin määrin itse suunnitellakin asuntoja. Tällaista kieltä ovat Suomessa kehitelleet Marja Granlund (1981) sekä etenkin Heikki Kukkonen (1984). Kukkosen menetelmässä suunnittelukokousten yhteisenä kielenä oli kaksi pienoismallijärjestelmää:

Suunnittelukieltä täydensi sarja prosessia koskevia ohjeita joissa kuvailtiin itsesuunnittelun kukin vaihe, sen lähtötiedot sekä kyseiseltä vaiheelta odotettavat tulokset.

Kukkonen Kukkosen projekti tuotti käytännössä todellisen rivitalokorttelin Helsinkiin. Harvoin tällaiset itsesuunnittelun tulokset kuitenkaan julkaistaan arkkitehtilehdissä, ehkä siksi, että käytännön näkökohdat ovat niissä peittäneet alleen ne suuret linjat ja hallitun kokonaisuuden, joita ammattikunnan sisällä arvostetaan arkkitehdin taidon ja voiman näytteenä.

Yhteissuunnittelu ei toki ole mitenkään ristiriidassa minkään edellä selostetun teoriaparadigman kanssa, päinvastoin siinä sopii teoriaa käyttää hyväksi aivan samalla tavoin kuin teoreettiset mallit auttavat arkkitehdin ammattimaista suunnittelua. Teoria antaa yhteiselle suunnittelulle malleja ja kaavoja, ja lisäksi sen selkeät käsitemääritelmät antavat pohjaa eri osapuolten yhteisille keskusteluille. Yhteissuunnittelun erityisenä etuna on se, että sovellettavan teorian ei edes tarvitse olla objektiivista eikä eksaktia: yhteissuunnittelussa voidaan hyödyntää kaikkia ihmistietämyksen lajeja ja myös tietotaitoa, kokemustietoa, subjektiivisia arvostuksia ja uskomuksia. Jopa siinäkin tapauksessa, että suunnittelun pohja-aineisto olisi suorastaan virheellistä, nämä virheet enimmäkseen eliminoituvat kun aineiston soveltamista yhdessä pohditaan. Metodi siis täten omalla tavallaan toteuttaa tieteiden edistymiselle niin tärkeää itsekorjaavuuden periaatetta.

Arkkitehtuurin teoriaa käsittelevät sivut:

  1. Yleiskatsaus arkkitehtuurin teoriaan
  2. Teemalliset teoriat
  3. Synteesin teoriat (tämä sivu)

  In
English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi