Tiedon hakeminen teksteistä

  1. Lähdeviitteiden etsiminen
  2. Tietojen esiin saaminen
  3. Saatujen tietojen arvioiminen

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Tutkimuksen lähtökohtana olevan ongelman selvittämiseksi ei aina tarvita suuritöistä empiiristä tutkimusta. On näet hyvinkin mahdollista, että ongelma on jo aiemmin jossakin muualla koettu ja ratkaistu, ja kirjallisuusselvityksen avulla tällainen tietous on löydettävissä. Vaikkei se tekisikään empiiristä tutkimusta tarpeettomaksi, se usein tuottaa tutkijan ongelmaa valaisevaa aineistoa, kuten:

Kun kirjallisuusselvitys tehdään empiirisen tutkimuksen esivaiheena, sen tuloksena tutkijan kysymyksenasettelu useinkin selventyy, ja hän pystyy täsmällisemmin rajaamaan tutkittavan ilmiön tai ryhmän ja osaa suunnitella mahdollisimman tehokkaan metodin empiiriselle selvitykselle.

Vielä yksi hyöty on ainakin parhaiden tutkimusten lukemisesta: ne antavat esikuvia omalle oivallukselle ja täsmälliselle työlle.

Joskus harvoin saattaa kuitenkin olla aihetta siirtää kirjallisuusselvitys tehtäväksi vasta sen jälkeen, kun oma pohdiskelu tai oma empiirinen tutkimus on ensin saanut syntymään alustavia tuloksia. Tällainen järjestys voi olla perusteltu, jos tutkija nimenomaan hakee työlleen aiemmista tutkimuksista poikkeavaa näkökulmaa.

Lähteitä, joita usein tutkitaan kirjallisuustutkimuksen menetelmillä, ovat:

Lähdeviitteiden etsiminen

Jos kirjallisuustutkimus lähtee liikkeelle jostakin käytännön ongelmasta, sen tarkoituksena on löytää julkaisuja tai asiakirjoja, jotka ehkä voisivat helpottaa ongelman ratkaisemista. Onko tällaisia asiakirjoja ja missä, siitä ei ehkä aluksi ole mitään tietoa. Ensimmäiseksi tehtäväksi tuleekin juuri hakea viitteitä mahdollisesti asiaa koskeviin teksteihin.

Mistä viitteitä voi hakea?

Kirjastot ovat nykyisin vahvasti erikoistuneet. Tutkijan kannattaa hakeutua oman ammattialansa parhaan kirjaston asiakkaaksi. Suomen tieteellisten kirjastojen opas luettelee näitä erikoisalojen kirjastoja. Se löytyy myös internetistä: Suomen tieteellisten kirjastojen etusivu.

Kirjastossa kirjat ja niiden luettelot on usein järjestetty yleisen kymmenluokituksen (UDK) mukaan. Luokitus on kirjastossa näkyvästi esillä. Jos tutkijan kiinnostus rajoittuu kirjastossa käytetyn luokituksen yhteen luokkaan, hän voi etsiä aineistonsa suoraan kirjahyllystä. Muussa tapauksessa tutkijan täytyy turvautua kirjaston luetteloihin, joita nykyisin voidaan käyttää kirjaston näyttöpäätteeltä tai muualtakin internetin kautta. Muutamat vanhemmat luettelot ovat tosin vielä osittain paperi- tai mikrofilmikortteina. Taideyliopistojen kirjastoilla on yhteinen luettelo ARSCA.

Kirjaston omat luettelot sisältävät viitteitä vain siihen aineistoon, joka kirjastolla on hallussaan. Useinkaan tämä aineisto ei tutkijalle riitä. Silloin tulee avuksi maamme yliopistokirjastojen yhteisluettelo LINDA sekä lukuisat ulkomaiset ja kansainväliset tietokannat.

Aikakauslehtien kirjoituksia ei aiemmin erikseen kirjattu luetteloihin, jolloin tiettyä asiaa koskevien kirjoitusten etsiminen oli hankalaa. Nyt on tilanne parantunut, kun lukuisten kotimaisten lehtien kirjoituksia on vuodesta 1990 lähtien listattu ARTO-tietokantaan. Lisäksi on monilla aloilla tarjolla painettuja indeksijulkaisuja tai referaatti- eli abstraktijulkaisuja, joissa luetellaan jonkin erityisalan tuoreimpia kirjoja ja kirjoituksia, mahdollisesti tiivistelmineen.

Tutkija voi hakea ongelmaansa käsitteleviä kirjoituksia atk-luetteloista (joko kirjastojen luetteloista taikka yleisistä tietokannoista) useilla eri tavoilla:

Viitteiden hakeminen tapahtuu käytännössä niin, että ensin joko tutkija tai kirjaston informaatikko ilmoittaa hakusanat keskustietokoneelle. Kone antaa sitten ensiksi päätteen kuvaruutuun tiedon siitä, miten monta viitettä on saatavissa. Jos viitteitä on liian paljon, tutkija voi rajoittaa aluetta antamalla lisää hakusanoja, joiden kaikkien pitää yhtaikaa esiintyä viitteessä. Hakua voi myös rajoittaa esimerkiksi julkaisuvuoden tai julkaisun kielen perusteella. Lopuksi viitteet voi tulostaa paperille tai kopioida esimerkiksi USB-tikkuun, jotta tutkija voi myöhemmin perehtyä niihin kaikessa rauhassa ja valita, mitä kirjallisuutta hänen on aihetta hankkia tarkemmin tutkittavakseen.

Monesti tutkija haluaisi viitteitä ei vain valmistuneisiin tutkimuksiin, vaan myös käynnissä oleviin tutkimuksiin, joita ei vielä ole julkaistu. Paras keino tällöin lienee kysellä alan tutkijoilta suullisesti tai WWW:n keskusteluryhmien, newsgroups, kautta. Apua voi myös olla isompien tutkimuslaitosten ylläpitämistä vireillä olevien tutkimusten luetteloista.

Tilastolähteet

Tilastot ovat määrävälein, yleensä vuosittain, julkaistavia tietoja erilaisten organisaatioiden henkilöiden, olojen, toiminnan ja tuotannon määristä. Julkaisussa voi olla mukana myös edellisten vuosien tietoja, jolloin se siis sisältää aikasarjoja.

Tilastojulkaisuja löytyy jonkin verran kirjastoista, mutta läheskään kaikkia tilastoja ei koskaan julkaista painettuna. Monet tilastotiedot voidaan saada suoraan niitä laativista laitoksista, puhelimitse, monisteena tai atk-tulosteena. Tällöin tiedot ovat myös mahdollisimman tuoreita. Yhä useammat tilastosarjat on mahdollista saada tutkijan omaan mikrotietokoneeseen internetin kautta, mikä tosin usein vaatii etukäteen tehtävän sopimuksen ja on maksullista.

Suomea koskevat tilastot julkaisee pääasiassa valtion Tilastokeskus. Sillä on useita painettuja tilastosarjoja. Näiden lisäksi on tuoreempaa ja yksityiskohtaisempaa aineistoa, jota voi tiedustella tilastokeskuksen kirjastosta tai tiedotuspisteestä. Erikoisalojen tilastoja julkaisevat lisäksi lukuisat muut virastot, valtakunnalliset yhdistykset ja tutkimuslaitokset. Väestörekisteristä voidaan erikoisluvalla tietoja saada tieteelliseen tutkimukseen, esimerkiksi kyselyjen postittamista varten.

Kunnallisia tilastoja tutkija voi tiedustella kunkin kunnan toimistosta.

Useiden maiden yhteisiä tilastoja kokoavat mm. YK:n järjestöt ja Euroopan unioni. Kokoelma eri maiden painettuja tilastojulkaisuja on Suomessa tilastokeskuksen kirjastossa. Www:stä löytyy mm. World Factbook. Kasvava määrä lähteitä sallii tietojen maksuttoman imuroinnin ilman etukäteissopimuksia. Eri maista peräisin olevien tilastotietojen vertailua ja yhdistämistä monesti vaikeuttaa laskentaperusteiden erilaisuus, mutta tämä vaikeus lienee vähenemässä kansainvälisen yhteistyön kasvaessa.

Liikeyrityksissä syntyy aikasarjoja kaikkialla, missä tuotannon ja resurssien määriä kausittain seurataan, joskaan tietoja ei ulkopuolisille hevin luovuteta.

Oppaita tilastotutkimukseen ovat Hietalan ja Myllyksen toimittama Tutkijan tilastolliset tiedonlähteet ja valtion tilastokeskuksen julkaisema Tilasto-opas.

Yksityiset asiakirjat

Painettujen ja luetteloitujen kirjallisuuslähteiden ohella tutkimuksen aineistoksi voivat soveltua kirjeet, päiväkirjat, muistelmat, elämäkerrat ja muut asiakirjat, joissa on merkitty muistiin asiantiloja, tapahtumia tai henkilöiden toimintasuunnitelmia. Taideteollisiin teoksiin liittyviä faktoja löytyy muun muassa näyttelyjen luetteloista ja arvioinneista aikakaus- ja sanomalehdissä. Tuotteiden mainokset ovat runsas ja helposti saatava aineisto, joskin sen näkökulma tietenkin on perin yksipuolinen.

Luetteloimattomat ja yksityiset asiakirjat ovat erityisen sopivia lähteitä silloin, kun ei haluta selvittää niinkään faktoja, vaan mielipiteitä, ajalle tyypillisiä katsantotapoja, perhe-elämän, ammatin ja yhteiskuntaelämän tapoja ja muuta sellaista sanatonta tietoutta, joka on käytännössä vaikuttanut ihmisten tekoihin. Näitä kuvastavat kirjeiden ja muistelmien ohella sanomalehtien yleisönosastot, pääkirjoitukset, pilapiirrokset, kulttuuriosastot ja mikseipä myös tuon ajan kaunokirjallisuus. Tällaisen aineiston kautta tutkitaan, paitsi menneitä aikakausia, usein myös nykyaikaa silloin, kun halutaan välttää aineiston muuttuminen ja värittyminen tutkimustoimien johdosta siten kuin helposti käy esimerkiksi haastattelussa.

Yksityisten asiakirjojen tutkijan ongelmana on, että on vaikea saada selville mitä aineistoa on olemassa ja missä se sijaitsee. Seuraavista lähteistä on monesti haettu aineistoa:

Jos tarvitaan erityisen vanhoja asiakirjoja, ovat lähteet ainakin Suomessa perin niukat, maamme puukaupunkien lukuisten tulipalojen vuoksi. Tärkeimpiä vanhojen asiakirjojen kokoelmia ovat, Markkasen et al. oppaan mukaan:

Satunnaista tätä vanhempaakin aineistoa löytyy Ruotsin valtionarkistosta, mm. kuninkaan ratkaistavaksi siirtyneiden oikeusjuttujen aineistoa.

Suomen historian lähteiden opaskirjoja ovat mm. seuraavat.

Yksityisen aineiston huonona puolena on sen epämääräinen totuudenmukaisuus, joten lähdekritiikki on tutkimuksen tärkeä työvaihe.
Toinen usein vaikeasti selvitettävä kysymys on aineiston mahdollinen valikoituneisuus. Tutkijan täytyy pohtia, onko aineisto kyllin monipuolinen vai puuttuuko siitä ehkä jonkin tärkeän osapuolen näkökulma tai asiakirjojen ryhmä?

Tietojen esiin saaminen

Riippuen siitä, miten runsaasti mahdollista aineistoa on löytynyt, tutkija joutuu valitsemaan jommankumman kahdesta varsin erilaisesta lähestymistavasta:

Aineiston määrä: Sopiva lähestymistapa:
On runsaasti mahdollisia lähteitä: Kirjallisuustutkimuksen tavallinen kulku jossa tavoitteena on tiivistää etsitty aineisto poistamalla tarpeeton.
Aineisto on liian niukka: Puuttuvien tietojen rekonstruoimisen menetelmät kuten tekstikritiikki, hermeneuttinen menetelmä tai ex post facto -tutkimus.

Kirjallisuustutkimuksen tavallinen kulku

Sikäli kuin tutkijaa kiinnostavasta aiheesta kirjallisuutta on, tutkimuksen toisena vaiheena on lupaavilta näyttävien viitteiden valitseminen kirjallisuushaun tuottamasta listasta, ja näiden julkaisujen hankkiminen.

Kirjallisuushaun tuottamista viitteistä jo selviää ainakin yksi julkaisun sijaintipaikka, joka tosin saattaa olla hankalasti ulkomaisessa kirjastossa. Tällöin kannattaa ensiksi tarkistaa, löytyisikö teos oman korkeakoulun kirjastosta, tai sitten maamme tieteellisten kirjastojen yhteisluettelosta. Hakusanana tässä haussa on yksinkertaisesti tekijän sukunimi ja/tai teoksen nimi. Etenkin vanhempaa kirjallisuutta on myös luettavissa internetin kautta, esimerkiksi sivun The On-line Books Page kautta.

Kun teos on löytynyt sopivan kirjaston luettelosta, on merkittävä siitä muistiin kaksi tietoa: paikanmerkki eli signum, ja pääsana. Pääsana on tavallisesti joko tekijän sukunimi taikka teoksen tai aikakauslehden nimen ensimmäinen sana, ja luettelossa se on usein alleviivattu tai kirjoitettu isoin kirjaimin. Paikanmerkki puolestaan nimeää kirjaston sen hyllykön, josta teoksen pitäisi löytyä. Teokset ovat hyllyissä pääsanan mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Jos haluttua teosta ei ole lähiseudun kirjastossa, se voidaan tilata kaukolainaksi jopa ulkomailta varsin kohtuullisin kuluin. Vieraasta kirjastosta voidaan myös tilata paperi- tai mikrofilmikopioita määrätyistä julkaisujen sivuista.

Jos tutkittavaa kirjallisuutta on paljon, saattaa olla järkevää aloittaa sen käsittely kirjaston lukusalissa. Aineiston säilyttämiseen on monissa kirjastoissa määräajaksi varattavissa lukittava kaappi. Työskentelypaikaksi on mahdollisesti saatavissa oma työpöytä.

Kun tutkija siirtää alkutekstien mielenkiintoiset kohdat omaan tietokoneeseensa, tavallinen menetelmä on ottaa oma kannettava tietokone kirjastoon tai tehdä ensin kiinnostavista sivuista paperikopioita kirjaston kopiokoneella tai käsin, jos teksti on lyhyt. Suora skannaaminen ja tekstin tunnistus helposti tuo tekstiin virheitä. Joka tapauksessa on muistettava huolehtia siitä, että jokaiseen kopioon tulee myös tutkijan oma tunnistusmerkintä, esimerkiksi kirjan tekijän nimi, painovuosi sekä alkuperäinen sivun numero.

Sama tunnistusmerkintä sekä lähdeteosten muut bibliografiset tiedot on hyvä mahdollisimman pian merkitä myös tutkimushankkeen viitetiedostoon, jonka tutkija säilyttää joko tietokoneessaan taikka paperikorteilla kirjoittajien nimien mukaisessa järjestyksessä. Tiedosto muuttuu lopulta tutkimuksen raporttiin painettavaksi kirjallisuusluetteloksi, joten sen tiedot on viisasta alun perin kirjoittaa vakiomuotoon.

Toisinaan tutkijan työtä hankaloittaa se, että kertyneestä aineistosta osa on laadittu tutkijalle vieraalla kielellä tai tekstillä, kuten esimerkiksi 1800-luvun saksalaisella kirjaimistolla, kuva alla. Tällaisten tapausten avuksi on saatavissa opaskirjoja, kuten valtionarkiston Vanhat käsialat ja asiakirjat, josta kuvakin on lainattu.

Saksalaisia kirjaimia

Joskus taas nousee ongelmaksi, että mittojen arvo on vaihdellut eri aikoina. Markkanen, Nygård ja Rantatupa antavat kirjassa Opas Suomen historian lähteistöön niistä seuraavan summittaisen ohjeen:

Kirjallisuustutkimuksen analyysivaiheen logiikka ja metodiikka on tavallisesti varsin yksinkertainen: aineistosta on poimittava esiin ne kohdat, jotka valaisevat tutkittavaa ongelmaa, ja pois on jätettävä kaikki muu sekä lisäksi epäluotettava aineisto. Vielä tämän karsimisen jälkeenkin saattaa tekstiä olla liikaa, jolloin sitä on edelleen tiivistettävä leikkaamalla pois kappaleiden ja lauseidenkin osia, taikka referoimalla tekstin asiasisältö omin sanoin. Toisin sanoen aineisto jatkuvasti lyhenee.

Lyheneminen ei kuitenkaan jatku loputtomiin, sillä samanaikaisesti tutkija alkaa ymmärtää kohteen yhä syvemmin ja kykenee kommentoimaan kutakin lähdettä. Tätä analyysin vaihetta käsitellään jäljempänä kohdassa Saatujen tietojen arvioiminen.

Puuttuvien tietojen rekonstruoiminen

Usein sattuu, että kirjallisuuden haku ei tuota lainkaan tulosta. Ehkä kiinnostuksen kohteena olevasta asiasta ei todellakaan ole kirjoitettu mitään, taikka kirjoitus on hävinnyt. Viitteiden etsiminen ei tällöin auta, mutta mahdollisesti olisi aihetta harkita muita kohdassa Lähdeviitteiden etsiminen mainittuja lähteitä.

Jos taas on löytynyt jonkin verran asiaan liittyvää aineistoa, mutta ei kylliksi, voidaan ehkä avuksi ottaa eräitä analyysin menetelmiä, joita luetellaan taulussa alla.

Tavoite: Metodi:
Osittain turmeltuneiden käsikirjoitusten yhdistäminen Tekstikritiikki
Kirjoittajan hämäräksi jääneen tarkoituksen selvittäminen Hermeneuttinen tulkinta
Vaikutussuhteiden selvittäminen arkistoaineiston pohjalta Ex post facto -tutkimus

Mikään näistä menetelmistä ei kuitenkaan ole kovin luotettava, joten niitä pitää soveltaa varovaisesti ja vain, ellei muuta keinoa ole.

Tekstikritiikki

Toisinaan tutkimuksen aineistoksi on saatavissa vain joukko osittain erilaisia tekstejä samasta asiasta, mutta ei juuri lainkaan taustatietoja niiden syntymisestä. Tällainen tilanne on usein antiikin tekstien taikka suullisten perimätietojen tutkimuksessa. Esimerkiksi Vitruviuksen teoksesta on meille säilynyt vain seitsemäntoista kopiota, kaikki erilaisia, ja niistä tuskin yhdessäkään on päiväystä tai kopioijan nimeä.

Myöhempien aikojen kommentit ja lisäykset saattaa joku katsoa sinänsäkin arvokkaaksi tutkimuksen kohteeksi, mutta tavallisesti ne kyllä katsotaan vain kuonaksi, jonka takaa pitäisi saada esille alkuperäinen, hävinnyt teksti.

Alkutekstin selvittämiseksi on ensinnäkin järjestettävä tekstiversiot siten, että ryhmiksi muodostetaan eniten toisiaan muistuttavat tekstit. Voidaan olettaa, että näistä nuoremmat ovat enimmäkseen ryhmän vanhempien tekstien kopioita, ja nyt pitäisi päätellä, mikä niistä on vanhin. Tätä voidaan yrittää kirjoituksen paperin fyysisen ikäämisen menetelmien avulla, mutta se harvoin antaa riittävän täsmällistä tulosta. Kirjallisuuden tutkijalle tutumpi menetelmä on ns. virheanalyysi, jossa tutkitaan tekstien eroavaisuuksia.

Virheanalyysi siis tutkii tekstikohtia, jotka löytyvät vain joistakin tekstiversioista, mutta ei kaikista. Tämän eroavaisuuden syynä voi olla jokin seuraavista:

Tutkijan tehtävänä on nyt päätellä kyseisen tekstikohdan sisällön perusteella, onko se luultavimmin syntynyt alkutekstin yhteydessä vai myöhempinä aikoina. Tällöin samalla selviää asiakirjojen laatimisen aikajärjestys. Tässä päättelyssä ovat avuksi tutkijan yleiset tiedot ja ymmärrys tekstien syntymisen ja kopioimisen aikakauden kulttuurista, tavoista ja kirjallisuudesta.

TekstikritiikkiTekstikritiikin ensimmäisenä tavoitteena siis on rakentaa teksteistä ns. stemma eli sukupuu, kuva oikealla. Kuvassa kirjaimet A...H tarkoittavat tutkittavia asiakirjoja.

Virheanalyysin alkuvaihe voi jo paljastaa että jotkin tekstit eivät ole muuta kuin toisen säilyneen tekstin kopioita, sillä ne sisältävät pelkästään saman kuin tuo toinen teksti ja lisäksi muutamia vain tälle ominaisia poistoja ja virheitä. Kuvassa näitä ovat B, E ja F. Nämä "sekundaarilähteet" voidaan tämän jälkeen siirtää syrjään.

Seuraavassa vaiheessa selvitetään jäljelle jääneiden primaarilähteiden (kuvassa A, C, D, G ja H) keskinäiset suhteet. Tässä tutkija ottaa tietenkin huomioon kaikki saatavissa olevat tiedot eri tekstien ajoituksesta, fyysisistä erikoispiirteistä, sijainnista ja säilytysvaiheista. Ellei muuta tietoa ole, voidaan asiakirjat ryhmitellä, pelkästään niissä toistuvien virheiden perusteella, hypoteettisten varhaisempien tekstien (kuvassa Y ja Z) jälkeläisiin.

Lopuksi yritetään rekonstruoida kaikkien säilyneiden tekstien yhteinen alkujuuri X. Tämä tehdään harkiten valitsemalla ja yhdistelemällä, ehkä jossakin poikkeustapauksessa korjaamallakin säilyneitä tekstejä. Tekemänsä päättelyt ja ratkaisut tutkijan tulee raportissaan perustella.

Hermeneuttinen tulkinta

Vanhassa tai tutkijalle vieraassa aineistossa voi olla kohtia, joista tutkija ei helposti ymmärrä, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Jos tekstin kirjoittajaan on mahdollista saada yhteys, selvennystä voidaan ehkä pyytää häneltä itseltään, mutta muussa tapauksessa selvennys voidaan yrittää koota yhdistämällä eri tietolähteitä.

Voidaan esimerkiksi edetä seuraavasti, sen jälkeen kun tutkija on ensiksi selvittänyt itselleen tarkasti mitä tietoa ollaan hakemassa:

  1. Tee yhteenveto tekstin aiemmista (muiden tutkijoiden) tulkinnoista, jos niitä on.
  2. Pohdi tekstin syntymisen ympäristöä (kontekstia) jos se on tiedossa. Ympäristö voi koostua samanaikaisesti useista eri toimintapiireistä.
  3. Tutustu muihin verrattavissa oleviin teksteihin, kuten esimerkiksi saman kirjailijan tai taiteilijaryhmän muihin teoksiin.
  4. Sitten kun ylläluetellut tutkimukset ovat tuottaneet joukon mahdollisia tekstin selityksiä tai tulkintoja, on koetettava arvioida syntyykö niistä yhdessä riittävän kattava kuva. On myös aihetta harkita, ovatko jotkin tulkinnat joko liian epäuskottavia taikka vähäpätöisiä kokonaisuuden kannalta, jotta niitä kannattaisi ottaa mukaan tutkimusraporttiin.

Ylläkuvattu metodi ei valitettavasti ole mahdollinen, jos joudutaan tutkimaan tekstiä, jonka syntymisen vaiheista tai ympäristöstä ei tiedetä juuri mitään. Tällaisiin tilanteisiin saattaa sen sijaan soveltua hermeneuttinen metodi. Nimi viittaa "jumalten viestin tuojaan" Hermekseen, ja se tarkoitti 1600-luvulla raamatun tekstien selittämistä. Tästä kehittynyttä tulkitsemisen metodiikkaa alettiin sitten 1800-luvulla soveltaa myös maallisiin teksteihin, lähinnä Wilhelm Diltheyn (1833 - 1911) aloitteesta, ja nykyisin sen avulla tulkitaan mitä tahansa kulttuurin tuotteita. Metodiikan tunnetuin esitys on Hans-Georg Gadamerin teos Wahrheit und Methode (1960).

Varhaisimmat tutkijat ajattelivat, että tekstin tulkitsijan tuli eläytyä ja simuloida alkuperäisen kirjoittajan ympäristöä, kokemusmaailmaa ja ajatustapaa. Tulkitsijan siis piti yrittää eliminoida omat arvonsa ja kokemuksensa. Nykyisin tätä pidetään mahdottomana ja tutkijaa neuvotaan sen sijaan tiedostamaan omat arvostuksensa ja näkemään oma tulkintansa vain yhtenä uutena tulkintana aikaisempien pohjalta. Tutkijan pitää todellakin tulkita eli kääntää teksti nykyisen kulttuurin kielelle.

Hermeneuttisen tutkimuksen päämäärä on sama kuin kaikessa humanistisessa tutkimuksessa: ymmärtää kohde syvemmin. Sen metodina on tekstin tarkastelu näkökulmista, joita vuorotellaan. Tämä on jossakin määrin mahdollista silloinkin kun tekstin alkuperää ja laatimisympäristöä ei tunneta.

Jokaisella tutkijalla on työn alkaessa kohteesta jonkinlainen alustava mielikuva, esiymmärrys, jota hän sitten pyrkii syventämään. Näkökulmaa vaihtamalla kohteen ymmärtäminen ensinnäkin laajenee, ja kun sen jälkeen palataan aikaisempaan näkökulmaan myös siinä päästään entistä syvemmälle, äsken saadun laajemman näkemyksen ansiosta.

Näkökulmien vuorottelusta käytetään nimitystä hermeneuttinen kehä, tai "hermeneuttinen spiraali" jos halutaan korostaa sitä, että työn tarkoituksena ei ole palata alkupisteeseen vaan edetä johonkin suuntaan, nimittäin syvemmälle. Vuorottelua jatketaan, kunnes uusia oivalluksia ei enää synny.

Hermeneutiikan spiraali Siinäkin tapauksessa, että taustatietojen puutteen vuoksi kohdetta ei pystytä mielekkäästi tarkastelemaan mistään ulkopuolisista näkökulmista, on aina mahdollista tarkastella sitä kahdelta kannalta: vuoroin kokonaisuutena, vuoroin detaljeina, kuva oikealla.

Esimerkkinä kokonais- ja osanäkymän vuorottelusta usein mainitaan tyypillisen runon asteittainen avautuminen lukijalle: vasta luettuaan runon kokonaan lukija voi oivaltaa sen joidenkin sanojen erityiset, tavallisuudesta poikkeavat merkitykset, jotka sitten antavat aiheen tarkastella uudelleen runon kokonaisuutta.

Tarkastellaan esimerkkinä Aaro Hellaakosken runomuotoista aforismia, jossa on vain kaksi säettä. Ensimmäinen kuuluu:

Tietä käyden tien on vanki.

Tässä on arvoituksellinen sana: vanki. Miten tiellä kulkija voisi olla vanki, pääseehän tietä pitkin vapaasti vaikka minne? Selityksen antaa runon toinen rivi:

Vapaa on vain umpihanki.

Missä mielessä tiellä kulkija on vanki, se nähdään vasta, kun asiaa katsotaan laajemmassa perspektiivissä, jolloin nähdään "tien" ohella myös muuta maailmaa. Hermeneuttinen spiraali siis lähtee pintapuoliselta, triviaalilta tasolta ja etenee syvemmille tasoille.

Juha Varto (1992, 58) esittää seuraavat ohjeet hermeneuttista tulkintaa varten:

Hermeneuttista metodia voidaan hyvin käyttää asiatekstien ohella taideteoksen sanoman selvittämiseen. Taideteoksen ei tarvitse olla kirjoitettu runo tai romaani kuten edellä esimerkissä, vaan se voi myös olla kuvataideteos. Tällöin voidaan ensin tarkastella mitä taideteos pinnallisesti "esittää" ja sitten pyrkiä selvittämään, mitä taiteilija "haluaa sanoa". Taideteoksen sanoma voidaan tällöin löytää vähintäänkin kolmelta syvyystasolta:

  1. mitä fyysistä kohdetta teos esittää (esim. kyyhky minareetissa)
  2. mitä se esittää vertauskuvallisesti (esim. sota lähi-idässä)
  3. mikä maailmankatsomus tai vakaumus on sen pohjalla (esim. rauhanaate).

Hermeneuttinen menetelmä on nykyisin etenkin akateemisten tutkijoiden suuressa suosiossa, mutta sen tuottamien tulosten käytännöllistä arvoa usein alentaa niiden subjektiivisuus ja epäselvä yleistettävyys. Ovathan sen tulokset tavallisesti pelkästään yhden tutkijan tulkintoja, ja kuka tahansa toinen voisi hyvin mahdollisesti päätyä aivan erilaisiin tuloksiin. Hermeneuttista menetelmää tulisikin yleensä käyttää vain silloin, kun on pakko, eli kun tiedon lähteeksi ei tosiaankaan ole saatavissa muuta kuin pelkästään tuo yksi tutkittava teksti ja lisäksi tutkijan yleiset tiedot tekstin syntymisajan kulttuurista. Tällöinkin hermeneuttisen tulkinnan yleispätevyyttä olisi hyvä parantaa siten, että tutkija keskustelee siitä vähintäänkin kollegojensa kanssa, tai vielä mieluummin niiden ihmisten kanssa, joiden käytettäväksi tutkimus on ajateltu.

Jos sen sijaan tutkimusaineistoksi on mahdollista saada yhden tekstin ohella muutakin aineistoa, hermeneutiikka on paras unohtaa ja siirtyä käyttämään muita menetelmiä.

Niinpä esimerkiksi kuulostaa aika kummalliselta, jos tutkija kertoo tehneensä sarjan haastatteluja ja tulkinneensa saatuja ääninauhoja "hermeneuttisesti". Onhan toki luonnollista, että nauhoja kuunnellessaan tutkija löytää haastatellun puheista kätkettyjä merkityksiä, mutta ei tunnu mielekkäältä esittää tätä uutta tulkintaa raportissa ellei tutkija ensin testaa sen osuvuutta keskustelemalla siitä lauseen alkuperäisen esittäjän kanssa, jos tämä vielä on käytettävissä. Toisin sanoen, haastattelun tulosten tulkitsemisessa ei paras metodi ole hermeneutiikka, vaan yksinkertaisesti on tehtävä teemahaastattelun menetelmällä ylimääräinen haastattelukäynti.

Samoin, kun tutkitaan sitä viestiä, jonka jokin taiteilijan muotoilema esine antaa nyky-yhteiskunnan ihmiselle, tutkijan ei kannata rajoittua siihen, että hän omassa huoneessaan hermeneuttisesti katselee, kääntelee ja pohtii esinettä: parempi on selvittää sen viestiä empiirisesti, vaikkapa kyselemällä ihmisiltä tutkijan ympärillä, taikka kysymällä taiteilijalta itseltään mitä hänen oli tarkoitus sanoa.

Ex post facto -tutkimus

Asiakirjojen kautta voidaan tutkia muutamia sellaisia asioita, joita olisi muuten hankala selvittää. Näitä ovat tapahtumat,

Tällaisista asioista esimerkkejä ovat vahingolliset tapahtumat kuten luonnonmullistukset, liikenneonnettomuudet ja rikokset; toisaalta monet ihmiselämän suuret ratkaisut, joissa yksilö valitsee koulun, puolison, ammatin tai työpaikan; näiden ratkaisujen syyt ja seuraukset. - Liike- elämässä taas vastaavia suuria tapahtumia ovat fuusiot, uudisrakennukset, uudet tuotantolinjat ja tuoteryhmät, ja tutkimusta tarvitaan selvittämään miten nämä ovat vaikuttaneet myyntiin ja tulokseen.

Ex post facto -asetelmassa pyritään yleensä osoittamaan aikaisempien tapahtumien kausaaliset syysuhteet: mikä aiheutui mistäkin. Tutkija muodostaa aluksi hypoteesin, jossa syitä ja seurauksia kuvataan muuttujina. Jos muuttujien välinen korrelaatio tai muu tilastollinen yhteys osoittautuu voimakkaaksi, hypoteesi saa tukea.

Tarkastellaan seuraavaa (keksittyä) aineistoa autotehtaan myynnin määristä vuosina 1905 ja 1906:

. 1905 1906
Autojen
värivalikoima
Vain
musta
Kolme
valinnaista
väriä
Myyntimäärä 8 000 23 000

Tutkijan hypoteesina voisi olla, että myynnin nousu vuodesta 1905 vuoteen 1906 aiheutui siitä, että asiakkaille tarjottiin useita värivaihtoehtoja. Tämä hypoteesi epäilemättä saa jonkin verran tukea aineistosta. Kuitenkin asialle voi löytyä lukuisia muitakin selityksiä ja sitäpaitsi näin pienen aineiston tilastollinen merkitsevyys on kovin vähäinen, joten tässä tapauksessa hypoteesia ei vielä voida pitää verifioituna ilman lisäaineistoa ja lisätutkimuksia.

Kun tutkitaan kauan sitten sattuneita tapahtumia, korostuu vielä sekin riski, että hypoteesissa kausaliteetin suunta osuu aivan väärin päin: syy ja seuraus vaihtavat paikkaa. Saattaa esimerkiksi löytyä tilastoja, jotka kertovat, että on positiivinen korrelaatio seuraavien kahden muuttujan välillä: (1) henkilö käyttäytyy usein väkivaltaisesti, ja (2) hän katselee paljon väkivaltaohjelmia tv:stä. Mutta tällainen tilasto ei vielä kerro, mikä olisi korrelaation selitys. Sehän voisi olla mm.:

Yllä olevat esimerkit osoittavat, että ex post facto -asetelmassa on melko vaikeata saada hypoteesi uskottavasti verifioiduksi.

Saatujen tietojen arvioiminen

Kirjallisen aineiston analysoimisen logiikka ja metodiikka on tavallisesti varsin yksinkertainen: aineistosta on löydettävä ne kohdat, jotka valaisevat tutkittavaa ongelmaa, ja lisäksi on arvioitava näiden kohtien käyttökelpoisuus. Minkä kriteerien mukaan poimiminen ja kommentointi tehdään, riippuu työn päämäärästä eli siitä, mihin työn tuloksia on tarkoitus käyttää.

Kirjallisen aineiston tutkimuksen kaksi tavallisinta vaihtoehtoista päämäärää ja lähestymistapaa ovat samat kuin myös empiirisessä tutkimuksessa: joko asioiden tilan toteaminen taikka niiden ohjaaminen nykyistä paremmiksi. Kumpikin päämäärä johtaa hieman erilaiseen tutkimuksen metodiikkaan.

1. Toteavan eli deskriptiivisen objektiivisten tosiasioiden tutkimuksen tarkoitus on laajentaa tietämystä selvityksen aiheesta. Tähän tähtäävän kirjallisuusselvityksen tavoitteeksi tulee kerätä kirjallisuudesta tietoja tutkimuksen kohteesta ja tarkistaa, ovatko tiedot totuudenmukaisia. Tähän käytetään lähdekritiikin metodiikkaa.

Ne lähteet, jotka lähdekritiikin perusteella näyttävät luotettavilta, kertovat millainen asia tai tapahtuma on havaittu silloin ja siellä kuin tutkimus tehtiin. Nyt on tutkijan tärkeätä selvittää itselleen, mitä tietoa hän oikeastaan hakee - onko se tosiaankin vain tietoa siitä, mitä tuolloin siinä ympäristössä havaittiin, vai onko perimmäinen tarkoitus saada tietoa siitä, miten asiat voisivat olla tai tapahtua tutkijan omassa ympäristössä? Tapahtuvathan monet empirian ilmiöt kaikkialla maailmassa hyvin samalla tavalla, joten olisi ajan hukkaa tutkia niitä yhä uudelleen. Tässä tulee harkittavaksi kysymys, ovatko lähteissä annetut tiedot paitsi luotettavia oman tutkimuskohteensa osalta, myös päteviä tutkijan omassa kontekstissa, niin että tutkija voi välttyä tekemästä asiasta omaa uutta empiiristä tutkimusta? Miten tätä kysymystä voidaan yrittää pohtia, on aiheena kappaleessa Tietojen pätevyysalueen arvioiminen.

2. Ohjaavan eli normatiivisen tutkimuksen tarkoitus on auttaa käytännössä aikaansaamaan haluttuja asioita, esimerkiksi uusia tuotteita, tai auttaa poistamaan olevia epäkohtia. Kirjallisuudesta haetaan tällöin tietoja siitä, miten parannukset on ymmärretty, määritelty, suunniteltu ja toteutettu, ja millaista on kyseistä kehittämisen lajia koskeva yleinen suunnitteluteoria, kuten standardit, säädökset ja suunnittelijain käsikirjat. Ei haeta pelkästään tosiasioita vaan myös ideoita siitä, miten asiat voisivat olla. Tästä syystä voi kiinnostavuutta olla myös tietoisesti fiktiivisillä, sepitetyillä teoksilla: yhteiskuntaa on uudistettu utopioiden avulla, ja uuden suunnittelun esikuviksi voivat käydä myös taideteokset ja autonäyttelyiden tuotekonseptit, jotka on tehty pelkästään näyttelyä varten. Ohjaavan kirjallisuusselvityksen avainkysymys on: Mitä kirjallisuudesta löytyviä ideoita tai ratkaisuja voidaan soveltaa tähän päivään? Tällaisen lähteiden arvioimisen metodeja käsitellään alempana kohdassa Tietojen hyödyllisyyden arvioiminen.

Yllä mainitut lähestymistavat voidaan esittää taulukkona:

Lähestymistapa: Avainkysymys: Metodi:
Toteava: Ovatko tiedot totuudenmukaisia? Lähdekritiikki
Ovatko tiedot päteviä tutkijan omassa kontekstissa? Tietojen pätevyysalueen arvioiminen
Ohjaava: Onko tiedoista hyötyä? Tietojen hyödyllisyyden arvioiminen

Lähdekritiikki

Silloin, kun tutkija hakee kirjallisuudesta objektiivista tietoutta, toisin sanoen faktoja eli tosiasioita, tulee tärkeäksi varmistua siitä, että löytyneissä lähteissä ilmoitetut faktatiedot todella pitävät paikkansa eivätkä ole virheellisiä tai tahallaan vääristeltyjä. Tätä tietojen tarkistamista nimitetään lähdekritiikiksi. Se pyrkii poistamaan epätotuudet, jotka kirjoittaja on esittänyt tosiasioina. Huomattakoon, että lähdekritiikkiin on paikallaan alistaa vain faktatiedot, ei suinkaan ihmisten mielipiteitä - pitäähän toki jokaisella olla oikeus omaan mielipiteeseen, olipa se tutkijan mielestä perusteltu tai ei.

Lähdekritiikki voidaan aloittaa tutkimalla, onko teksti yhden yksityishenkilön tekemä, vai onko sen takana jokin ryhmä tai organisaatio. Yleisenä tutkijoiden käytäntönä on katsoa luotettaviksi ainakin viralliset tilastot, tieteellisissä sarjoissa julkaistut tutkimusraportit sekä kunkin alan keskeiset käsikirjat. Niiden tietoja ei siis ole tapana enää kirjallisuusselvityksissä uudelleen tarkistaa, vaikka virheitä niissäkin joskus löytyy.

Työläämmin käsiteltävää aineistoa ovat sanomalehtiuutisten ja lehti-ilmoitusten tiedot, puhumattakaan yksityisistä asiakirjoista kuten kirjeistä, päiväkirjoista, tilauksista, kuiteista ja muusta kirjoitetusta aineistosta, joiden kautta yksittäisten ihmisten tekoja ja pyrkimyksiä joskus halutaan selvittää. Niissä esitettyjen tietojen todenperäisyyttä voidaan arvioida seuraavia kysymyksiä pohtimalla:

Yleensä lähdekritiikissä karsittavat lähteet tai asiat vain yksinkertaisesti jätetään pois jatkokäsittelystä. Jos kuitenkin lähde on tunnettu ja arvostettu, esimerkiksi jokin luotettavana pidetty aiempi tutkimus, saattaa olla paikallaan raportissa esittää sen hylkäämisen perusteet. Tutkija voi korostaa sitaatissa olevaa mielestään virheellistä kohtaa sijoittamalla sen jälkeen sulkuihin latinankielisen sanan sic (suom. "täten").

Tietojen pätevyysalueen arvioiminen

Jokainen tieto missä tahansa empiirisen tutkimuksen raportissa koskee vain sen perusjoukon tapauksia, joista tuon tutkimuksen aineisto on kerätty. Tämä aineisto puolestaan saattaa olla peräisin toisesta maasta ja on ehkä koottu jo monta vuotta sitten. Lukijan kannalta kaikki tämä on niinkuin pitääkin, mikäli häntä tosiaan kiinnostavat asiat tuossa maassa ja siihen aikaan.

Tilanne on sen sijaan aivan toisenlainen, jos lukijaa eivät kiinnostakaan nuo kaukaisen maan kohteet tai ilmiöt sinänsä, vaan samantapaiset kohteet tai ilmiöt tutkijan omassa ympäristössä. Tällöin tutkijalla on kaksi vaihtoehtoa: joko täytyy tehdä näistä kohteista tai ilmiöistä tavanmukainen empiirinen tutkimus, taikka on löydettävä raportti aiemmasta samantapaisesta tutkimuksesta ja oletettava, että oma tutkimus antaisi samanlaiset tulokset kuin tuo lähde. Viimeksi mainittu tapa ei anna yhtä luotettavia tuloksia, mutta se on nopea ja halpa ja siksi käytännössä tavallinen. Ovathan monet empirian ilmiöt niin samanlaisia kaikkialla maailmassa, että olisi ajan hukkaa tutkia niitä yhä uudelleen.

Sitäpaitsi monet tutkimusraportit on nimenomaan kirjoitettu niin, että niissä korostuu tehdyistä havainnoista löytyvä invarianssi eli se rakennepiirre, joka toistuu useimmissa tai kaikissa tutkituissa tapauksissa, ja jonka voidaan täten olettaa pätevän muuallakin, joskin tämä oletus aina jää enemmän tai vähemmän arvaamiseksi.

Jos tutkija nyt päättää luopua oman empiirisen tutkimuksen tekemisestä ja käyttää sen sijaan kirjallisuudesta löytyviä tietoja, pitää pohtia, miten yleispäteviä ovat nämä tiedot? Avainkysymys on: ovatko tiedot samoja tai edes vertailukelpoisia niiden tietojen kanssa, jotka saataisiin nyt omassa ympäristössä?

Tähän kysymykseen vastaamiseksi ei ole yleistä menetelmää, eikä itse asiassa siihen varmaa vastausta ole koskaan saatavissakaan muutoin kuin oman empiirisen tutkimuksen kautta. Ilmeisesti kuitenkin jotkin tutkimustulokset ovat laajemmalti päteviä kuin toiset, ja näille tutkimusraporteille näyttävät olevan luonteenomaisia muutamat piirteet, joita täten kannattaa tarkastella silloin, kun halutaan arvioida jonkin julkaistun lähteen pätevyysalueen laajuutta:

Tutkitun ilmiön luonne. Fyysiset prosessit tavallisesti vaihtelevat vähemmän kuin ihmisten käyttäytyminen tai yhteiskunnan ilmiöt (tai ainakin ne näyttävät vaihtelevan vähemmän, koska harvoin tutkimme niitä yhden molekyylin tasolla siten kuin ihmisiä). Niinpä esimerkiksi vaatetuksen tutkija saattaa havaita jonkin tekstiilien kestävyyttä käsittelevän tutkimusraportin päteväksi missä tahansa ympäristössä, kun taas toisella raportilla vaatteiden merkityksestä ja viestistä yhteisössä ei ehkä ole mitään annettavaa tutkijan ympäristössä.

Aiemman tutkimuksen kattavuus. Miten suuri on ollut julkaistun tutkimuksen perusjoukko, ja miten suuri otos tai näyte siitä on mitattu tai rekisteröity? Mitä suurempi, sitä luultavampaa on, että lähteen tietoja voidaan käyttää myös toisessa kontekstissa.

Empiirisen aineiston yhtäpitävyys. Miten suuri on mittausten, havaintojen, kyselyvastausten tms. hajonta? Mitä pienempi, sitä parempi soveltamisen kannalta. Otoksen ja hajonnan arviointi usein yhdistetään samaan tunnuslukuun: tilastollinen merkitsevyys.

Tutkittujen tapausten ohella saattaa tiedossa olla anomalioita eli tunnettuja tapauksia, joissa tutkimuksessa havaittu invarianssi ei kuitenkaan toteudu. Jos niitä on, ne tietenkin heikentävät lähteessä ilmoitetun invarianssin soveltamismahdollisuuksia.

Lähteen tuoreus. Vaikka lähteen tiedot olivat tosia aikoinaan, ne eivät ehkä ole sitä enää. Fyysiset invarianssit eivät ole kovin herkkiä muuttumaan ajan myötä, ja monet niistä voidaan katsoa pysyviksi luonnon laeiksi. Sen sijaan ihmisyhteisöjen rakenteet voivat muuttua nopeastikin. On myös hitaita muutoksia, kuten saastuminen ja maapallon ilmaston muutos. Jos tutkija voi etukäteen arvioida tutkimansa ilmiön muutosten nopeuden, hän voi sen pohjalta rajata ne vuodet, joilta aineistoa otetaan mukaan kirjallisuusselvitykseen. Toisin sanoen, nopeasti muuttuvia asioita tutkittaessa vain tuoreet raportit kelpaavat.

Keskeisten käsitteiden määritelmät, vastaavatko ne riittävästi oman tutkimuksen tavoitteita? Tutkimusraportissa on usein liitteenä tärkeimmät käytetyt määritelmät. On käsitteitä, joiden määritelmät eivät paljoa vaihtele, esimerkiksi monet fyysiset prosessit, mittaustavat ja yksiköt on suorastaan standardoitu. Toiset käsitteet taas, kuten 'huolto' tai 'lisälaite' voivat tarkoittaa mitä tahansa. Jos lähteessä on käytetty perin omaperäisiä määritelmiä, sen lukeminen käy hitaasti, ja ellei määritelmiä ole ollenkaan annettu, lähteen ymmärtäminen jää sattumanvaraiseksi.

Silloinkin kun määritelmät näyttävät samanlaisilta, sana voi tarkoittaa eri asioita eri yhteisöissä. Esimerkiksi 'asunto' on kaikkialla määritelty varsin samaan tapaan, vaikkapa 'rakennus tai huoneisto perheen käyttöön', mutta käytännössä se tarkoittaa tropiikissa aivan erilaista taloa kuin Jäämeren rannalla, ja niinpä näistä kootut tutkimustiedotkin voivat olla merkityksettömiä toisessa ilmanalassa. 'Perheauto' ja monet muut jokapäiväisen elämän asiat ovat samoin aivan erilaisia maailman eri osissa. Täytyy siis ottaa huomioon se konteksti, josta tieto tulee: onko se niin samanlainen kuin oma konteksti, että tiedolla on sama merkitys?

Jos ympäristöt ovat esimerkiksi sosiaalisia yhteisöjä, niitä voidaan vertailla käyttämällä hyväksi julkisista tilastoista niistä saatavia tietoja, kuten ikäjakaumaa, perhekokoja, tulotasoja, kaupunkilaistumisen tai kotitalouden koneellistumisen astetta. Erot eivät välttämättä sinänsä haittaa, mutta jos niitä löytyy, niin pitää pohtia, onko eroja myös tutkimuksen käyttötarkoituksen kannalta tärkeissä asioissa.

Tietojen hyödyllisyyden arvioiminen

Ohjaava tutkimushanke pyrkii parantamaan kohdettaan, ehkäpä poistamalla siinä vaivaavan ongelman tai kehittämällä uuden tuotteen. Tällainen parannus on yleensä helpompi suunnitella, jos on tietoja aiemmista vastaavista parannuksista tai ainakin niiden suunnittelusta. Näistä saadaan sitten ideoita ja malleja omalle työlle.

Kirjallisuudesta on saatavissa tietoja aiemmista parannuksista monessakin erilaisessa käyttökelpoisessa muodossa. On raportteja todella tehdyistä uudistuksista, mutta hyödyksi voivat olla myös pelkät ideat siitä, mitä voitaisiin tai pitäisi tehdä. Jopa tahallisesti sepitettyä aineistoa voidaan joskus käyttää: utopioiden pohjalta on uudistettu yhteiskuntaa, ja taideteosten sekä arkkitehtuuri- ja autonäyttelyjen fantastiset tuotekonseptimallit ovat palvelleet uusien tuotteiden lähtökohtina toisille muotoilijoille. Todenmukaisuus ja lähdekritiikki ei siis ohjaavassa kirjallisuustutkimuksessa ole tärkeä kriteeri, vaan avainkysymys on: Mitä kirjallisuudesta löytyviä ideoita tai ratkaisuja voidaan soveltaa nyt omassa hankkeessa?

Yllämainittuun kysymykseen vastaamiseksi pitäisi oikeastaan jo hankkeen alkaessa tietää, millainen uudistus on tarkoitus tehdä. Vähintäänkin olisi tiedettävä sen lähtökohdat: mikä on 'ongelma' ja mikä 'tavoite' - näitä määritelmiä sekä hankkeessa tuotettavien ehdotusten arviointiperusteita ei pidä etsiä kirjallisuudesta, vaan nykyhetkestä, niiden ihmisten tavoitteista, jotka odottavat saavansa hyötyä tutkimushankkeen tuloksista.

Työn tavoitteet ja näkökulma täytyy olla selkeästi paperilla jo kirjallisuusselvitystä aloitettaessa, sillä niiden pohjalta lähteet haetaan ja niiden käyttökelpoisuus arvioidaan. Monesti tavoitteet onkin varsin helppo määritellä, sillä ohjaavan tutkimuksen tarve on useinkin käytännön ihmisten tiedossa jopa ennen kuin tutkijaakaan on saatu ongelmaa selvittämään, ja tällöin tutkijan tehtäväksi tulee vain löytää ongelmaa tuntevat henkilöt ja koota heidän mielipiteensä asiasta.

Ohjaavan tutkimuksen näkökulman määrittelemistä ja niissä mahdollisten ristiriitojen sovittelemista käsitellään eri sivulla.

Kirjallisuusselvityksen tulosten esittäminen

Kirjallisuusselvitys voidaan nähdä jonkinlaisena keskusteluna tekstien (tai niiden kirjoittajien) ja tulkitsijan välillä. Sen raportin sisällöstä suurin osa on poimintoja ja tulkintoja muiden tekemistä kirjoituksista, näiden seulomista ja tiivistämistä, ja loppuosa on enimmäkseen tutkijan kommentteja tai arviointeja näihin. Raportti on kirjoitettava niin, että nämä eri luonteiset tiedot, arvioinnit ja mielipiteet erottuvat selkeästi toisistaan. Tähän voidaan käyttää painotekniikan keinoja, kuten erilaisia fontteja ja kursivointia, puhumattakaan HTML:n ja muiden ohjelmointikielten tarjoamista mahdollisuuksista. Lainattu lähteen teksti esimerkiksi usein kirjoitetaan kursiivilla.

Vieras teksti lainataan joko referoimalla sen sisältö omin sanoin taikka siteeraamalla se sanatarkasti, jolloin se pannaan lainausmerkkeihin. Sitaatit on käännettävä tutkimusraportin kielelle, minkä jälkeen alkutekstin sanojen toistaminen (sulkeissa) on tarpeen vain niissä kohdissa, joissa yksiselitteinen käännös ei ole mahdollinen. Sitaattia saa tiivistää, jolloin pois leikatut kohdat osoitetaan esimerkiksi kolmella pisteellä tai merkinnällä [...]. Jos tiivistettäessä joudutaan lisäämään väliin selventäviä sanoja, ne pannaan hakasulkeisiin [ ].

Lainauksissa on kunnioitettava tekijänoikeutta, joskin tieteellisen kirjoituksen laatijalla on tässä muita kirjailijoita suuremmat vapaudet: hän saa esimerkiksi korvauksetta esittää kuvan julkistetusta taideteoksesta. Tutkimustyön etiikka vaatii, että alkuperäinen tekijä aina ilmaistaan selvästi, mikä tehdään sijoittamalla kunkin lainauksen yhteyteen viittaus lähteeseen. Viittauksen esittämisessä on useita vaihtoehtoja, joista alla kolme tavallisinta:

Viittauksissa käytetään joskus latinankielisiä lyhenteitä kuten:

cf. = cfr. = vrt. = vertaa (lat. confer)
et al. = ynnä muut (lat. et alii)
ib. = ibid. = sama paikka tai teos (ibidem)
passim = useissa kohdissa
op.cit. = mainittu teos (opero citato)
s.a. = ilman painovuotta (sine anno).

Tutkijan kommentit lähteissä esille tulleisiin asioihin on kirjoitettava niin, ettei lukija voi erehtyä luulemaan sitä lähteen tekstin referaatiksi. Erityisesti silloin, kun tutkimuksen tarkoitus on ohjaava, on hyödyksi tuoda selvästi esille, kenen mielipiteestä kulloinkin on kysymys: lähteen kirjoittajan, kirjallisuusselvityksen tekijän vaiko sen intressiryhmän, jonka näkökulmaa ja tarkoituksia tutkija pyrkii edistämään.

Kirjallisuusselvityksessä voidaan yleensä soveltaa tavanomaisia tutkimusraporttien periaatteita, joita käsitellään tarkemmin sivulla Raportoiminen. Jos kirjallisuusselvitys tulee mukaan jossakin julkaisusarjassa ilmestyvään tutkimusraporttiin, on huomattava että sarjoilla usein on omia ohjeitaan viittausten ja kirjallisuusluettelon esitystavoista sekä jäsentelyn ja taiton yksityiskohdista.

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:


Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi