Varhaisia teorioita kauneudesta

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Tuotteen kauneus eli sen ulkonäön miellyttävyys on eräs tuotteiden suunnittelun tärkeimmistä tavoitteista. Sitä on myös tutkittu lähes keskeytyksettä antiikista nykypäivään asti. Eräitä kauneuden tutkimuksen eli estetiikan tärkeimpiä lähestymistapoja luetellaan jäljempänä, joskin täytyy sanoa, että useimmista niistä on vain vähän apua nykypäivän ongelmien selvittämisessä. Helpoimmin sovellettavissa ohjaaviin tarkoituksiin ja tuotteiden suunnittelun avuksi on havaintopsykologian lähestymistapa, jota käsitellään tarkemmin sivulla Tuotteen kauneus.

Kauneuden käsitteen pohdiskelua

Vaikka muinainen Egypti tuotti lukuisia meidän mielestämme kauniita esineitä, sanaa kauneus ei juuri lainkaan esiinny tuon ajan kirjoituksissa. Vanhimpia sen suuntaisia mainintoja on muinaisen Edfun temppelikirjaston luetteloissa esiintyvä nimeke Ohjeet seinien koristamisesta.
Näitä ohjeita ei ole säilynyt, mutta kylläkin tuhansittain muistokirjoituksia, joissa ylistetään jonkin tietyn rakennuksen arkkitehtia. Näissä kirjoituksissa ei puhuta tuloksen kauneudesta, mutta sitä enemmän annetaan tunnustusta työn lujuudelle ja kestävyydelle. Rakennuksiin liittyneet taideteokset monesti sijoitettiin sellaisiin paikkoihin, joissa yleisö ei päässyt niitä ihailemaan; tämäkin viittaa siihen, ettei tarkoituksena ollut antaa yleisölle sellaisia kauneuselämyksiä kuin me tänä päivänä ne ymmärrämme.

Rakentamisen ja koristelun apuna ilmeisesti oli pitkälle kehittynyt matemaattinen teoria. Kerrotaan, että vuoden 600 eKr vaiheilla egyptiläiset tutkijat mittasivat faarao Zhoserin haudan reliefit, jotka arkkitehti Imhetep oli teettänyt noin vuonna 2800 Sakkaran porraspyramidiin, ja laativat niiden perusteella proportioiden järjestelmän, joka levisi yleiseen käyttöön. Samaan viittaavat ne apuviivat, jotka ovat vieläkin nähtävissä monissa muinaisen Egyptin reliefeissä. Vasemmalla on kuva Lepsiuksen teoksesta vuodelta 1849, Denkmäler aus Ägypten und Äthiopien.

Antiikin Kreikan ja Rooman uskonnollisuus lienee ollut aika pintapuolista, eikä se näytä johtaneen mainittaviin seuraamuksiin kauneuden tutkimuksessa tai tuottamisessa. Vitruvius sentään antoi muutamia symboliikan suunnitteluohjeita (I,II,5), joissa neuvottiin kunkin eri jumalan temppeliin soveltuva (lat. proprius) rakennustyyli. Sodan jumalan Marsin temppeliin kuului karu doorilainen järjestelmä, kun taas esimerkiksi rakkauden jumalattaren taipuisaa luonnetta vastasi solakka, lehväkoristeinen korinttilainen tyyli.

Keskiajan Euroopassa tuli jälleen hyvinkin ajankohtaiseksi taideteosten kirkollinen käyttö ja kauneuden uskonnollinen tulkinta. Kauneus usein ymmärrettiin erääksi Jumalan ominaisuudeksi, ja kauneuden olemuksen pohdiskelu täten kuului lähinnä teologiaan.
Keskiaikaisista kauneuden ja taiteen tutkijoista tärkein on P. Augustinus (354 - 430, teos: De vera religione). Augustinuksen mukaan kauneutta on vaihtelevaisuuden takaa löydettävä yhtenäisyys ja järjestys, kuten rytmi, symmetria ja proportiot kokonaislukujen suhteina.

Toinenkin maineikas keskiajan filosofi, P. Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274), pohdiskeli kauneuden olemusta. Tuomaan mukaan kauneus yleensä vaatii kolmen tekijän toteutumista. Nämä kolme vaatimusta ovat eheys (lat. integritas) eli täydellisyys (perfectio), suhteikkuus (proportio) eli harmonia, ja selkeys (claritas). (Lähde: Summa theologica.)

Kenenkään yllä mainitun tutkijan käyttämästä metodiikasta ei ole tietoa, mutta tuloksista päätellen se oli pohdiskelua, joka ei ehkä paljoa poikennut siitä, mitä nykyään sanotaan fenomenologiseksi menetelmäksi. Kuten usein nykyäänkin niin myös keskiajalla tällainen yksinäinen pohdiskelu ilmeisesti usein tuotti varsin subjektiivisia ja heikosti perusteltuja väittämiä, mikä puolestaan helposti johti tutkijoiden välisissä keskusteluissa hedelmättömiin eipäs-juupas-väittäjäisiin. Tieteellisten seminaarien säännöksi monesti otettiinkin: Makuasioista ja väreistä emme keskustele! Tällä tavalla ei "makuasioiden" eli estetiikan tutkimus tietenkään voinut edistyä.

Keskiajan teologian yhteydessä tehty tutkimus oli melko normatiivista: keskeisenä tarkoituksena oli edistää ihmisten hengellistä elämää ja pelastusta. Nykyään tavallisempi tutkimuksen näkökulma on deskriptiivinen: selvitetään empiirisesti, miten taide ja kauneus on todellisuudessa esiintynyt uskonnon ja kirkon yhteydessä. Tätä perinnettä edustaa taidehistoriallinen tutkimus, kuten esimerkiksi Taideteollisessa korkeakoulussa tehty Päikki Prihan väitöskirja Pyhä kaunistus: kirkkotekstiilit Suomen Käsityön Ystävien toiminnassa 1904-1950.

Platonin (s. 428/9 eKr) dialogeissa usein yritetään pelkästään pohtimalla ja keskustelemalla selvittää käsitteiden sisältöä. Platon ei näytä huomanneen, miten tällaisessa analyysissa käytetty kieli predestinoi saatavia tuloksia. Niinpä kreikan kielen sana "kalos" (kaunis) tarkoittaa myös hyvää ja sopivaa, mikä antoi Sokrateelle aiheen väittää, että hänen oma, perunaa muistuttava nenänsä oli käytännöllinen, siis kaunis.
Kauneutta koskevista Platonin kirjoituksista on Holger Thesleff (1976) tehnyt yhteenvedon.

Aristoteles (384 - 322 eKr) usein selvensi käsitteiden määritelmiä siten, että hän luetteli niiden alakäsitteitä. Kauneuden (kreik. kalliste) tärkeimmät osatekijät ovat järjestys, yhteismitallisuus (kreik. symmetria) ja täsmällisyys (Metafysiikka XIII, M, iii). Maarit Kaimio on suomeksi selostanut Aristoteleen kauneuskäsityksiä.

Alakäsitteiden luettelemisen metodia sovellettiin hyvinkin usein keskiajan teologisissa pohdiskeluissa, joihin jo edellä viitattiin, mutta renessanssista lähtien tieteiden kehityksen valtavirta siirtyi Baconin ja Galilein viitoittamalle empiirisen ja kokeellisen tutkimuksen uralle.

Myöhäiseen kukoistukseen sanojen merkitysten analysoiminen taas nousi 1900-luvulla, lähinnä hermeneuttisen ja fenomenologisen tutkimustyylin muodossa. Esimerkiksi Martin Heidegger (1971) kokeili tutkimustapaa arkkitehtuuriin. Esseekokoelmassaan Poetry, language, thought (41-43) hän selittää, miten rakennuksen olemukseen kuuluu myös sen liittyminen ympäristöön: rakennuksen massan ja painon ajatteleminen tuo mieleemme peruskallion jähmeän mutta auliin tuen; jos taas näemme rakennuksen myrskyn kourissa, vasta silloin tajuamme myrskyn voiman; rakennuskiven kiilto valossa puolestaan tuo esiin päivänpaisteen, taivaan avaruuden ja yön pimeyden.

Sanojen merkityksiä voidaan toki analysoida myös empiirisesti, jopa kvantitatiivisin menetelmin. Nykyisin tutkija usein ottaa tavoitteekseen selvittää sanojen merkitystä aivan tavallisten ihmisten kielenkäytössä, jolloin tutkittavat henkilöt poimitaan koko alueen väestöstä otoksena ja aineisto kootaan joko laboratoriossa kokeena taikka kentällä esimerkiksi teemahaastatteluna.
Acking ja Küller (1972) ovat täten koettaneet selvittää, minkälaisia adjektiiveja ruotsalainen yleisö luonnostaan käyttää ympäristönäkymien arvioimiseen. Koehenkilöitä pyydettiin adjektiivein luonnehtimaan rakennettua ympäristöä esittäviä kuvia. Faktorianalyysin avulla sitten ryhmiteltiin yhteen ne adjektiivit, joita eniten käytettiin samojen kuvien yhteydessä. Syntyi noin kahdeksan muita selvempää ryhmää, ympäristön "dimensiota". Tutkijat antoivat näille faktoreille seuraavat nimet:

Kauneus esineiden ominaisuutena

Platon kirjoitti kauneudesta teostensa useissa kohdissa, enimmäkseen ideaoppinsa pohjalta. Sen mukaan kaikkien irrallisten, vaihtelevaisten arkielämän tietojen, arkitiedon (kreik. doxa, "luulo") takaa on tutkimuksen avulla löydettävissä pysyväinen tieto (episteme) eli ideat.
Yksi ideoista on "kauneus" (kreik. to kalon), eli se ominaisuus, joka on yhteinen kaikille kauniille esineille. Kauneus siis on joidenkin esineiden pysyvä ominaisuus, joka ei riipu siitä havainnoiko joku tätä esinettä tai pitääkö joku katselija esinettä kauniina vai ei.

"Jos käsityöläinen pitää aina silmällä sitä, mikä pysyy samana, käyttäen sitä esikuvana ja muovaten esineen sen hahmon ja kyvyn mukaisesti, tulee hänen teoksestaan tällä tavoin pakostakin kaunis" (Platon: Timaios 28a, suom. A.M. Anttila).

"Se, mikä pysyy samana" on Platonin mielestä esineiden kauneuden absoluuttinen olemus, joka ilmenee muun muassa proportioina. Tätä olemusta voidaan tutkimuksen avulla selvittää, ja selvityksen tulokset voidaan opettaa käsityöläiselle. Platon tuli siis tässä esittäneeksi nykyaikaisen suunnittelutieteen periaatteen.

Pythagoraan (n. 532 eKr) kirjoituksia ei ole säilynyt, mutta hän näyttää opettaneen, että matemaattinen tieto (esimerkiksi geometrian proportiot) on varmempaa ja todempaa kuin havainnoista saatava empiirinen tieto. Kokonaisluvut ovat ainoita varmasti tosia maailman alkutekijöitä. Pythagoras huomasi, että tietyt mittasuhteet soittimissa, esimerkiksi viritettyjen kielten pituuksissa, tuottavat sävelten harmoniaa (kuva oikealla Gafurion kirjasta Theorica Musice, 1492). Tästä sitten heräsi ajatus selittää samojen mittalukujen (4:6:8:9:12:16) avulla myös kauneus ihmisruumiin suhteissa ja lopulta arkkitehtuurissa ja muissa esineissä.

"Sokrates: Puhun suorasta ja pyöreästä ja niistä pinnoista ja kappaleista, joita sorvi, luotinuora ja kulmaviivain niistä tuottavat. Sellainen kauneus ei ole suhteellista (niin kuin elollisten olentojen tai kuvien kauneus) vaan pysyvästi kaunista sinänsä, ja siihen liittyy aina nautintoa, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi raapimisen tuottaman nautinnon kanssa" (Filebos 51c-d, suom. Marianna Tyni).

Vitruvius (I:III:2) katsoi, että rakennus on kaunis, jos sen ulkonäkö on miellyttävä, se tyydyttää hyvää makua, ja sen osat noudattavat sopusuhtaisuutta (lat. proportio) sekä mittojen sopusointua (symmetria).

Keskiajalla ilmeisesti proportioita ja kokonaislukujen suhteita pidettiin tärkeinä, mikä voidaan nähdä myös Villard de Honnecourtin ns. luonnoskirjan piirroksista 1200-luvulta, kuva vasemmalla.
Laajempaa teoreettista esitystä niistä ei kuitenkaan ole säilynyt.

Renessanssi toi mukanaan uuden innostuksen Pythagoraan mittasuhteisiin.
Oikealla on Leonardon tutkielma, jossa on ihmiskasvoista löydetty proportiot 1:3:1:2:1:2.


Vasemmalla taas Cesarianon piirros, jossa näitä suhteita koetetaan soveltaa arkkitehtuuriin.

Renessanssin tärkein arkkitehtiteoreetikko Leon Battista Alberti (1404 - 72) painotti kirjassaan De Aedificatoria Platonin tapaan taideteosten muodollisia ominaisuuksia: rakennusten ja niiden detaljien muotoilua, suhteikkuutta ja koristeellisuutta. Kauneus (lat. pulchritudo) on "kaikkien osien sellainen sopusointu, suhteikkuus ja yhtenäisyys, että mitään ei voida lisätä, poistaa eikä muuttaa tuloksen huononematta". Tämä ei nyt näytä sanovan juuri muuta kuin että kauneuden osatekijöitä ovat harmonia, hyvät proportiot sekä yhtenäisyys, mutta tältä pohjalta Alberti kehitti paljon seuraajia saaneen arkkitehtuurin teorian, josta lähemmin kohdassa Klassinen muoto-oppi.

Georg Th. Fechner (Vorschule der Ästhetik, 1876) yritti todentaa Pythagoraan ja renessanssin teoreetikkojen väittämiä tiettyjen mittasuhteiden kauneudesta. Hän selvitti laboratoriokokeina tavallisten, esteettisesti kouluttamattomien ihmisten esteettisiä preferenssejä, esimerkiksi minkä mittasuhteiden mukaan piirretty nelikulmio katsottiin kauneimmaksi.

Kokeita jatkoivat sitten useat muutkin tutkijat, etenkin Weber, jonka tulosten eräs yhteenveto on oikealla. Kunkin nelikulmion korkeuden ja leveyden suhde (H/B) on esitetty vaaka-akselilla, ja pystyakseli kertoo miten suuri osuus koehenkilöistä piti kyseistä suorakaidetta kauniina. Kuten käyräviiva osoittaa, nimenomaan taiteen ja arkkitehtuurin teorioissa usein suositeltuja Pythagoraan proportioita (1 : 2 jne.) taikka ns. kultaisen leikkauksen mittasuhdetta (1 : 1,62, kuvassa merkitty G) ei arvioitu muita kauniimmiksi.

Kauneuden tutkimus esineiden ominaisuutena alkoi tavallaan uudelleen 1928, kun amerikkalainen matemaatikko George David Birkhoff esitti usein siteeratun kaavan:

esteettinen arvo = järjestyksen määrä / teoksen kompleksisuus

Birkhoffin kaavan kahta viimeistä elementtiä on helppo mitata, ainakin alkeellisella tasolla. Birkhoff itse testasi kaavaansa muotoilemalla maljakon (oikealla) jossa hänen mielestään kauneusarvo on suuri, sillä siinä yhdistyy elementtien vähäinen määrä (vain 3 erilaista kaarta jne) lopputuloksen korkeaan järjestelmällisyyteen.

Kuvassa vasemmalla on Birkhoffin metodia sovellettu todelliseen Rosenthal-tehtaan kahvikannuun (Gunzenhäuser, 1968, 203). Tämä kannu koostuu useista kymmenistä erilaisista piirroselementeistä, joten sen esteettinen arvo olisi Birkhoffin kaavan mukaan laskien hänen omaa teostaan huonompi.

Toinen Birkhoffin hypoteesi vaikutti suuresti myöhempiin tutkimuksiin. Hän näet arveli, että se mielihyvän tuntemus, joka aiheutuu monimutkaisessa kohteessa piilevän järjestyksen havaitsemisesta, on sama asia kuin taideteoksen antama esteettinen nautinto. Tämän oletuksen pohjalta on mahdollista kehittää teoriaa, joka on edelleen muunnettavissa ohjaavaksi suunnitteluteoriaksi ja jota täten voidaan soveltaa tuotteiden suunnitteluun. Tätä lähestymistapaa selostetaan tarkemmin kohdassa Havaitseminen ja mielihyvä sivulla Tuotteen kauneus.

Myöhemmin nähtiin, pääasiassa Saksassa, pitkä sarja tutkimuksia, joissa tutkijat muodostivat yksinkertaisista alkioista kuvioita, mittasivat näiden kompleksisuuden sekä järjestelmällisyyden, ja sitten testasivat miten kauniina koehenkilöt pitivät näitä kuvioita. Tulokset jäivät laihoiksi, sillä alkeellisia kuvioita ei monikaan pidä kauniina, ja oikeista taideteoksista taas Birkhoffin suureita on vaikea mitata.

Kauneus aistimuksena

Edellä käsitellyssä kauneuden tutkimuksen perinteessä siis ajateltiin, että kauneus olisi esineen ominaisuus. Toisaalta jo Epikuros (342/1 - 270/1) esitti sen aivan toisenlaisen teorian, että kauneuden kokeminen on jonkinlainen aistimus, johon liittyy mielihyvän (kreik. hedone) tunne, eli ns. hedonistisen teorian.

Käytännön rakentamisen estetiikkaa kehittänyt Vitruvius varmastikin tunsi niin Platonin kuin Epikuroksen opit, ja hän yritti yhdistää ne omassa teoriassaan. Niinpä hän (I:III:2) toteaa Epikuroksen tavoin, että kauneus on yhtä kuin miellyttävyys; mutta miellyttävyyden tuntemus syntyy varmimmin silloin, kun teos noudattaa oikeita proportioita -- tämä taas Platonin ajatus.

Nuoren kristillisen kirkon filosofiaan ei sopinut tutkia kauneutta aistien nautintona. Mikäli maallista kauneutta ylipäänsä oli tarvis käsitellä, sen määritelmä oli etsittävä pyhistä kirjoituksista; tätä tutkimustapaa käsiteltiin jo edellä. Saatiin odottaa renessanssiin saakka, ennenkuin Philibert de l'Orme (n. 1510 - 1570) käänsi kehityksen suuntaan, josta aikanaan oli kehittyvä nykyinen havaintopsykologia.
De l'Orme ei uskonut suhdelukujen absoluuttiseen kauneuteen. Todettuaan mittauksin, että Pantheonissa on peräti kolmien eri suhteiden mukaan mitoitettuja korinttilaisia pylväitä, hän selitti asian siten, että pylväälle sopivin mitoitus riippuu siitä, onko pylväs kooltaan suuri vai pieni, taikka onko se sijoitettu rakennuksessa alas vai korkealle paikalle. Tämä merkitsee sitä, että pylvään tosiasiallinen muoto ei ratkaise sen kauneutta, vaan lopullinen kauneusvaikutelma syntyy vasta pylvästä katseltaessa. Tämä antoi de l'Ormelle rohkeuden omissa pylväsjärjestelmien suunnitteluohjeissaan liittää antiikin pilarimallien jatkoksi aivan uusia omia mallejaan (kuva).

De l'Ormen ajatuksia kehitteli eteenpäin Claude Perrault (1613 - 88), lähinnä Vitruvius-ranskannoksensa kommenteissa 1673. Niissä Perrault esittää, että kauneus ei ole absoluuttista (beauté positive) vaan kauneuden taju on saatu tottumuksen kautta tai opiskelemalla (beauté arbitraire).

Vuonna 1750 A.G. Baumgarten ryhtyi tutkimaan taideteosten havaitsemisen perusteita. Hän halusi selvittää, miten ihminen kokee kauneuden ja taideteokset. Kysymys siis on psykologisesta tutkimuksesta taidepsykologiasta. Nimen estetiikka uudelle tieteelleen Baumgarten otti kreikan sanasta "aisthetikos", "havaitsemiseen liittyvä".

Baumgartenin aloite ei heti johtanut kovinkaan vakuuttavaan teoriaan. Teorian tasolla paremmin onnistui Immanuel Kant (1724 - 1804), joka otti estetiikan laajan filosofisen yleisteoriansa osaksi teoksessaan Kritik der Urtheilskraft (1790). Siinä hän katsoi, Epikurosta seuraten, että "kaunista on se, mikä miellyttää kaikkia heidän käsityksistään riippumatta" ... "Kauniiksi sanotaan kohdetta joka tuottaa tyydytystä."

Baumgartenin tutkimuksista kasvoi ajan mittaan uusi elinvoimainen tieteenala: havaintopsykologia. Sen suomenkielinen perusteos on Kai von Fieandtin kirja Havaitsemisen maailma, jossa myös laajasti käsitellään taideteosten, etenkin maalaustaiteen teosten, vaikutustapoja. Arkkitehtuurin havaintopsykologisen tutkimuksen tunnettu esimerkki puolestaan on Sven Hesselgrenin Arkitekturens uttrycksmedel (1954). Kirja vaikutti Suomessa mm. J.S. Sirénin (1889 - 1961) luentoihin:

"Reseptejä kauneuden luomiseksi ei voida koskaan laatia, mutta analysoimalla voidaan eri vaikutelmien tekijät, niitten synnyttäjät ja aiheuttajat selvittää ja tällä tavalla helpottaa arkkitehtonista luomistyötä, suunnittelijan tullessa enemmän tietoiseksi luomistyönsä luonteesta ja tuloksiin vaikuttavista tekijöistä" (Sirén: Muoto-oppi, 6).

Sirén selitti (16), että ihmissilmää miellyttävät selkeät, päättäväiset muodot, sillä ne ovat helposti ymmärrettäviä ja siksi synnyttävät tyydytyksen tunteen. Tästä syystä suunnittelijan esimerkiksi ei pidä synnyttää katsojassa epävarmuutta jakamalla eheä kokonaisuus kahteen yhtä suureen osaan siten kuin on tehty kuvissa oikealla:

Sirén löysi psykologisen perustelun monille muillekin muotoilun nyrkkisäännöille, muun muassa kontrastin tarpeelle:

Jokapäiväisessä elämässä suurimmat virkistyskeinot perustuvat vastakohtailmiöön. Kuuma ja kylmä, yö ja päivä, auringonpaiste ja varjo, tuli ja vesi, vuoret ja laaksot, työ ja leikki ovat kaikki käsitteitä ja ilmiöitä, joita vailla elämämme olisi paljon köyhempää... Suunnittelussa on samanlainen stimuleeraustarve olemassa..." (60)

Monet varhaiset havaintopsykologian tutkijat yrittivät noudattaa behavioristisen oppisuunnan periaatetta, jonka mukaan tajunnan sisältöä ja toimintaa ei pidä häiritä kysymyksin. Tutkijan piti tyytyä siihen, mitä on nähtävissä ulkopuolelta, henkilön käyttäytymisessä (behavior), ja henkilön tajuntaan täten suhtaudutaan kuten "mustaan laatikkoon". Muutamien vuosikymmenten työn jälkeen kylläkin kävi ilmi, että näin on melkein mahdotonta saada selville, mitä tajunnassa tapahtuu ärsykkeen ja reaktion välillä, ja tämä tutkimuksen tyyli jäi pois käytöstä.

TajuntaVarsin toisenlainen ajattelutapa oli kognitiivisen psykologian teoreetikoilla: he eivät epäröineet sekoittaa kysymyksiä kokeisiin, ja muodostivat tajunnan toiminnasta hyvinkin yksityiskohtaisia malleja. Niissä esiintyi muiden muassa seuraavia käsitteitä (Matti Syvänen, 165, kuva oikealla):

Käänteentekeväksi havaitsemisen ymmärtämisessä muodostui hahmottamisen (Gestalt) käsite, jonka Christian von Ehrenfels esitti 1890. Hän kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että sävelmän tajuamisessa sen kokonaisuuden hahmo on tärkeämpi kuin sävelet sinänsä. Jos sävelmä näet transponoidaan uuteen sävellajiin, jokainen sen sävel vaihtuu toiseksi, mutta sävelmän hahmo ei muutu miksikään.

1920 ja 30 -luvuilla vihdoin Max Wertheimer löysi ne säännönmukaisuudet, niin sanotut hahmolait, joita noudattaen ihmismieli muodostaa hahmoja. Niitä selostetaan sivulla Tuotteen kauneus. Samalla sivulla on myös yhteenveto useista viime aikojen tutkimuksista, joissa kauneuden tuntemusta on selitetty havaitsemisen mekanismien kautta.

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi