Ohjaava tietojen kerääminen

  1. Mitä ovat ohjaavat tiedot?
  2. Olevia ohjaavien tietojen lähteitä
  3. Empiirinen ohjaava rekisteröiminen
  In English   En Español   Sisällystauluun

Mitä ovat ohjaavat tiedot?

Vastakohtana toteavalle tai kuvailevalle tutkimukselle, joka selvittää miten asiat ovat (tai ovat olleet), ohjaava tutkimus pyrkii selvittämään miten asiain pitäisi olla.

Muutamat tutkijat ovat katsoneet, että haluttaessa muuttaa jotakin, pitäisi ensin selvittää miten asiat ovat, ja vasta sen jälkeen olisi mahdollista suunnitella niihin muutoksia. Tällaista järjestystä onkin todella käytetty lukuisissa tutkimuksen ja kehittämisen hankkeissa, joskin prosessi on melko työläs. Tutkimuksen logiikka tällöin etenee seuraavaan tapaan:

  1. alussa on toteavan rekisteröimisen eli objektiivisten faktojen keräämisen vaihe,
  2. sitten tutkija arvioi näitä faktoja ohjaavan hankkeen omien päämäärien valossa tai hankkii eri intressiryhmiltä mielipiteitä niistä,
  3. tutkija laatii toimenpide-ehdotuksen asioiden parantamiseksi,
  4. toimenpide-ehdotusta arvioidaan samoin kuin kohdassa 2,
  5. arviointien pohjalta tutkija korjailee ehdotustaan,
  6. viimeisiä kahta vaihetta toistetaan, kunnes kaikille hyväksyttävä ratkaisu on löytynyt.

Toinen, yksinkertaisempi etenemistapa on mahdollinen siinä tapauksessa - joka onkin varsin tavallinen - että ne henkilöt, jotka ovat mukana selvittämässä asiain nykytilaa voivat samalla myös arvioida tätä nykytilaa ja pohtia asiaintilan parantamisen mahdollisuuksia. Tällaisessa ohjaavassa rekisteröimisessä siis tallennetaan rinnakkain sekä kohdetta koskevat faktatiedot että sen arvioinnit, ja yllä mainitun prosessin neljä ensimmäistä vaihetta tällöin sulautuvat toisiinsa. Koko työnkulussa tarvitaan nyt vain kolme työvaihetta:

  1. Tutkija ja mahdollisimman monet intressiosapuolet yhdessä rekisteröivät kehitettävien asioiden nykytilan, arvioivat sen alustavasti ja laativat alustavan parannusehdotuksen, kaikki nämä yhteistoiminnassa.
  2. Tutkija kerää poissa olevien intressiosapuolten mielipiteet asiasta.
  3. Tutkija, mahdollisesti yhdessä joidenkin intressiosapuolten kanssa, muokkaa ehdotusta kunnes se on kaikkien hyväksyttävissä.

Tällainen yksinkertaistettu prosessi on tietenkin mahdollinen vain silloin kun arvioijat tuntevat hyvin asioiden nykytilan ja voivat perustellusti arvioida sitä. Näin yleensä tapahtuu, kun heidät on valittu hankkeessa määritellyistä intressiryhmistä. Kaikista näistä ryhmistä ei ehkä saada edustajia osallistumaan rekisteröinti- ja arviointityöhön, jolloin tutkijan tehtäväksi jää koota puuttuvat tiedot ja mielipiteet myöhemmin. Tämän jälkityön vähentämiseksi ohjaavan rekisteröimisen työryhmään on koetettava saada henkilöitä ainakin tärkeimmistä intressiryhmistä.

Ohjaavan rekisteröimisen etuja ovat, työn säästön ohella:

Joskaan ohjaava aineiston kerääminen ei aina ole mahdollista (esimerkiksi siksi, että paikalle ei ole saatavissa päteviä arvioijia) se on käyttökelpoinen toimintatapa ainakin seuraavissa tapauksissa:

Valmistautuminen ohjaavaan rekisteröimiseen. Empiirinen tietojen kokoaminen on useimmiten tutkimushankkeen työläin ja kallein vaihe, joten se on syytä suunnitella huolella. Tällöin on muistettava, että empiirinen vaihe liittyy monessa kohdin projektin muihin operaatioihin. Jos sitä edeltävissä vaiheissa on oltu huolimattomia, se kostautuu empiirisessä työssä, ja jos taas empiirinen tietojen keruu on sattumanvaraista niin aineiston myöhemmässä käsittelyssä ajaudutaan vaikeuksiin.

Alla on muistilista niistä asioista, jotka pitäisi ratkaista ennen empiirisen aineiston keräämistä. Jos kuitenkin tuntuu mahdottomalta saada niitä lopulliseen kuntoon ennen empiiristä vaihetta, voidaan ehkä ensin tehdä pieni empiirinen esitutkimus, sitten ratkaista allaluetellut asiat, ja vasta tämän jälkeen kootaan lopullinen empiirinen aineisto.

Ennen kuin ryhdytään suurella vaivalla keräämään tietoja empiriasta, on kuitenkin viisasta käyttää päivä sen selvittämiseen, olisiko samantapaisia tietoja jo jossakin olemassa, ja voisiko niitä soveltaa ohjaavassa hankkeessa, vähintäänkin lähestymistavan mallina. Alla otetaan puheeksi kaksi tällaista mahdollista tietoaineistoa: julkaistut kirjoitukset sekä palaute yritysten asiakkailta.

Olevia ohjaavien tietojen lähteitä

Julkaistut lähteet

Jos ohjaava hanke on lähtöisin jostakin ongelmasta käytännön ammattitoiminnassa, on hyvin mahdollista, että samantapainen ongelma on koettu muuallakin, ja sen korjaamiseen tähtäävä hanke on ehkä jopa menestyksekkäästi toteutettu. Jos tällainen hanke on dokumentoitu kirjana tai kirjoituksena, tämä löytyy kirjallisuusselvityksen keinoin. Ongelmana tosin ei tässä ole vain kirjoituksen löytäminen, vaan lisäksi on pohdittava, ovatko tiedot sovellettavissa nyt vireillä olevaan hankkeeseen. Kirjallisuustutkimusta käsittelevän sivun kohdassa Saatujen tietojen arvioiminen selostetaan tällaisia pohdintoja, joissa tutkija tavallisesti joutuu asettamaan itselleen seuraavia kysymyksiä:

Avainkysymys: Metodi:
Ovatko tiedot totuudenmukaisia? Lähdekritiikki
Ovatko tiedot päteviä tutkijan omassa kontekstissa: Onko kohde olemukseltaan samantapainen? Ovatko tiedot tilastollisesti merkitseviä ja riittävän tuoreita? Tietojen pätevyysalueen arvioiminen
Onko tiedoista hyötyä kehittämisessä? Tietojen hyödyllisyyden arvioiminen

Palautetietopankit

Pitkällä tähtäyksellä se yritys menestyy, joka osaa kilpailijoita paremmin tunnistaa ja tyydyttää kuluttajien tarpeet ja toiveet. Monella pitkään toimineella yrityksellä onkin pysyviä palautejärjestelyjä. Näissä tavallisesti sovelletaan jompaakumpaa seuraavista lähestymistavoista:

Passiiviset palautejärjestelyt

Palvelutoiminnassa palaute asiakkailta on tavallisesti helppo järjestää, mutta sen sijaan nykyaikaisessa teollisuudessa ongelmaksi tulee se, että tuottajalla harvoin enää on suoraa asiakassuhdetta tuotteiden kuluttajaan. Välissä on nyt tukku- ja vähittäiskauppias. Kuluttajan ääni täten kuuluu kasvaviin ja keskittyviin tuotantolaitoksiin yhä heikommin, ellei sitä varten erityisesti järjestetä kanavia.

Eräs alkeellinen metodiikka asiakaspalautteen saamiseksi on valitusten hallintajärjestelmä (engl. complaint management). Valituksia voidaan yrittää koota seuraavista lähteistä:

  1. asiakas on tyytymätön, mutta ei esitä valituksia,
  2. asiakas valittaa sanallisesti lähipiirilleen,
  3. asiakas valittaa yritykselle tai sen tuotteiden myyjälle,
  4. asiakas valittaa viranomaiselle, esim. kuluttajavalituslautakunnalle, tai nostaa kanteen oikeusistuimessa.

Näistä ryhmistä käy luontevimmin tutkittavaksi yritykselle itselleen tehdyt valitukset, minkä lisäksi voidaan helposti koota tuotteiden vähittäiskauppiaille tehdyt valitukset. Muista ryhmistä saatavissa oleva palautteen määrä on joko vähäinen tai hankalasti kerättävissä.

Marja Aallon (1993) tutkimuksen mukaan suomalaisten tehtaiden asiakaspalautejärjestelmät ovat tuottaneet enimmäkseen valituksia tuotteiden laadusta tai rikkinäisyydestä. Lähes kaikki Aallon tutkimat valmistajat katsoivat, että valitukset olisi parasta vastaanottaa vähittäismyyntiportaassa, ja myös halusivat saada tältä portaalta, eikä suoraan asiakkailta, sen palautteen, jonka mukaan muuttivat tuotantoaan. Palautejärjestelmät olivat yleensäkin varsin alkeelliset.

Joka tapauksessa valitukset ovat kovin puutteellinen lähde palautteen saamiseen, sillä niissä käsitellään enimmäkseen vain vikoja ja kuluja. Niistä puuttuu lähes kokonaan myönteinen palaute, ideat nykyisen palvelun tai tuotteiden laadun parantamiseksi ja parempien tuotteiden kehittämiseksi.

Yrityksen pitäisikin järjestää valitusten käsittelyn ohella toinenkin kanava, jonka kautta asiakkaat voisivat lähettää mitä tahansa kommentteja yrityksen tuotteista tai toiminnasta. Onhan asiakkailla tietenkin aina mahdollisuus lähettää kirje, mutta käytännössä näin harvoin tapahtuu. Sähköposti voisi sen sijaan tuottaa paremman tuloksen. Kun melkein jokaisella yrityksellä on www-kotisivu, siihen olisi helppoa lisätä HTML-koodeilla palautelomake (product feedback form), joka voisi sisältää joko rasti ruutuun -kysymyksiä taikka vapaamuotoisia mielipiteitä, tai näitä molempia. Joka tapauksessa lomakkeet voidaan tehdä niin, että palaute saadaan kätevästi lajiteltuna yrityksen tuotteiden mukaan, niin että se on helppo koota ja käsitellä.

Viime aikoina on internetiin ilmaantunut kasvava määrä yleisen tuotepalautteen www-sivustoja joihin kuka tahansa voi perustaa keskustelupalstan käsittelemään mitä tahansa uutta tuotetta. Nämä sivustot siis ovat riippumattomia eli tuotteiden valmistajat eivät ylläpidä niitä. Valmistajien sen sijaan voisi olla aihetta, mikäli palstat yhä kasvavat, silloin tällöin tutkia niiden sisältöä.

Yleisön oma-aloitteista palautetta analysoitaessa on huomattava, että palautetta antaneet henkilöt eivät suinkaan ole verrattavissa satunnaiseen otokseen kaikista asiakkaista (lähinnä he ovat vapaaehtoisten näyte, katso lukua Otantatutkimus) joten heidän mielipiteensä todennäköisesti poikkeavat koko asiakaskunnan mielipiteestä. Palautteessa varsin tavallinen harhan laji on ns. "puuttuva keskusta": ne asiakkaat, joilla ei ole saamastaan palvelusta tai tuotteesta selkeää mielipidettä eivät myöskään lähetä palautetta, eli saapuneessa palautteessa ovat kahdenlaiset mielipiteet yliedustettuina: jyrkän kielteiset ja selkeästi myönteiset.

Tuotteen vikatiheyden kehitysJos halutaan verrata toisiinsa eri tuotteista tehtyjen valitusten määriä, on huomattava että niitä tavallisesti tulee eniten uuden tuotteen sisäänajovaiheessa, jolloin siinä vielä on "lastentauteja". Toinen nousu valituksissa on odotettavissa sitten, kun tuotteet alkavat rikkoutua niiden käyttöiän lähestyessä loppuaan. Valitusten määrä siis usein seuraa "kylpyammekäyrää" (oikealla, Abbottin kirjasta, 1989 s. 127).

Palaute työntekijöiltä. Usein unohdettu kanava palautteen saamiseksi palvelun tai tuotteen valmistuksen ongelmista ja mahdollisuuksista vähentää niitä esimerkiksi työnkulkuja tai tuotesuunnitelmia tarkistamalla, on aloitetoiminta. Tämä järjestelmä on jo vuosikymmenet ollut toiminnassa monissa teollisuuslaitoksissa, mutta monesti on ajateltu, että sen kautta kootaan työntekijöiden ideoita pelkästään työtapojen kehittämiseksi. Työnantajan olisi kuitenkin helppoa saattaa työntekijöiden tietoon, että myös tuotteita koskevat ideat ovat tervetulleita, ja hoitaa saatujen ideain välittäminen tuotesuunnittelusta vastaavalle osastolle.

Olemassa olevissa järjestelmissä aloitteet tehdään joko suullisesti taikka niitä varten on painettu erityinen lomake, jolle työntekijä voi nimettömästi kirjoittaa aloitteensa. Lomakkeet ovat numeroituja, ja niihin kuuluu samalla numerolla varustettu lipuke, jonka aloitteen tekijä pitää tekijänoikeutensa tositteena. Aloitteet jätetään pelkästään tätä varten varattuun postilaatikkoon, josta pysyvästi toimiva aloitetoimikunta ne määräajoin kerää, tutkii ja lähettää mielestään lupaavat harkittavaksi ja kokeiltavaksi tuotannossa. Toteutetuista aloitteista maksetaan tekijälle kertakorvaus, usein määräprosentti ensimmäisen vuoden hyödyistä.

Julkinen kritiikki, milloin sitä on saatavissa, voisi olla yrityksille huomionarvoinen tietolähde, joskin se on jo määritelmänsä mukaan luonteeltaan ohjaavaa (normatiivista) ja sen sisältö siis riippuu kriitikon tai hänen organisaationsa arvoista ja päämääristä (näistä enemmän kohdassa Ohjaavan tutkimuksen näkökulma). Tavallisimpia lähtökohtia julkisessa kritiikissä ovat:

Kuluttajan näkökulmaa edustavat kuluttajayhdistykset aikakauslehtineen, Suomessa myös kuluttajavirasto, Työtehoseura ja Kuluttajatutkimuskeskus. Lisäksi on kasvava joukko aikakauslehtiä, jotka ovat erikoistuneet alansa tuotteiden testaamiseen. Näitä ovat Suomessa mm. Tekniikan Maailma, HiFi, Tuulilasi ja Vene. Tarkoituksena on auttaa kuluttajaa valitsemaan hänelle sopivin tuote, ottaen huomioon kaikki tuotteen omistajalle ja pitkäaikaiselle käyttäjälle tärkeät asiat. Tarkasteltavia asioita voivat olla kaikki tavanomaiset tuotteiden suunnittelun päämäärät, joiden toteutumista tuotteissa mitataan ja arvostellaan ennalta laadituilla asteikoilla. Tämän jälkeen tuotteiden eri ominaisuudet yleensä summataan etukäteen päätetyn painotuksen mukaisesti ja kootaan arvoanalyysitaulukon muotoon niin, että tulos mahdollisimman tarkoin vastaa keskimääräisen käyttäjän arvostuksia. Testattaessa käytetään sekä eksakteja laboratoriotestejä että tuotteen pitkäaikaista ja rasittavaa käyttöä, joilla paljastuvat tuotteen mahdolliset heikot kohdat. Näiden testien asianmukaisuus ja luotettavuus on tavallisesti hyvä.

Myös yleisölle tarjottuja palveluja on viime aikoina alettu testata samaan tapaan.

Kollegan näkökulma. Pätevän kollegan arviointi tarjotusta palvelusta taikka ehdotetusta tai toteutetusta tuotteesta olisi monesti kullan arvoinen, sillä alan ammattilainen tuntee kyseisille palveluille tai tuotteille yleensä asetetut vaatimukset ja osaa varsin hyvin arvioinneissaan soveltaa myös käyttäjän näkökulmaa.

Ammatinharjoittajan antaman kritiikin sisältö kuitenkin riippuu paljon siitä, mihin ja kenelle se on tarkoitettu. Jos ammattikunta on vielä nuori, sen jäsenille on tärkeää osoittaa työnsä hyödyllisyys palvelujen ja tuotteiden käyttäjille ja tämän ansiosta saada työtilauksia. Sen sijaan, jos ammatti on jo vakiintunut, keskustelu monestikin kääntyy ammattikunnan sisäisiin kysymyksiin, ja sen mielekkyys tuotteiden ja palvelujen käyttäjien ja muun ulkomaailman kannalta vähenee. Näin sattuu etenkin alalla vallitsevan toteavan kokonaisteorian tai ohjaavan suunnittelutyylin (eli "paradigman") vaihtumisen aikoina, kun nuori sukupolvi taistelee arvovallasta ammattikunnassa. Tällaista varsin tavallista tilannetta kuvailee Bourdieu (1994, 62) kärkevästi:

[Taiteen tai tieteen] kentän historia syntyy taisteluissa kannattajien ja vastustajien, (kirjailijan, filosofin, tiedemiehen jne.) arvonimen haltijoiden ja heidän kuten nyrkkeilyssä sanotaan haastajiensa välillä. Näissä taisteluissa kirjailijat, koulukunnat ja teokset vanhenevat. Ne, jotka ovat jo tehneet merkkitekoja (synnyttäneet kentällä uuden aseman), taistelevat säilyäkseen (tullakseen "klassikoiksi"). Heidän haastajansa voivat vuorostaan tehdä merkkitekoja vain työntämällä menneisyyteen nämä asemansa vakiinnuttaneet, joiden etujen mukaista taas on pysäyttää historia ja ikuistaa nykytila. ... [Arvovaltaa tavoitteleva] uusi avantgarde pyrkii kyseenalaistamaan uudelleen itse lajityypin perusteet, vetoamaan juurille paluuseen ja alkuperäiseen puhtauteen.

Suunnittelutyöhön ja -ammattiin liittyvät ansiot tai heikkoudet ymmärretään eri maissa hieman eri tavoin, mutta usein mainittuja ansioita ovat työn ristiriitaisten vaatimusten tasapainoinen yhdistäminen; tuloksen selkeys, täsmällisyys ja voima; muodon uutuus tai omaperäisyys sekä toisaalta perinteen oivaltava huomioon ottaminen, mikä perinne voi olla joko klassinen tai talonpoikainen. Näitä arvoja käsiteltiin jo edellä, kohdassa Muotoilijan ammatilliset tavoitteet.

Suomessa ammattimuotoilijoiden kirjoittamaa kritiikkiä on syntynyt etenkin Muotoiluraadin puitteissa, esimerkiksi Suomi muotoilee -näyttelyjen kunniamaininnoissa: "Uutta tyylikästä suunnittelua", "Vähin keinoin luotu", "Persoonallinen", "Raikkaasti toteutettu", "Syvällistä materiaalin tuntemusta", "Pitkäjännitteinen ongelmaan syventyminen", "Symbolisoi muotoiluun sisältyviä arvoja" (Takala-Schreibin, 2000, 315-6, mukaan). Perusteellinen analyysi raadin antamista arvioinneista löytyy Mirja Kälviäisen tutkimuksesta (1996).

Yleensä muotoilijat eivät mielellään pane paperille mielipiteitään kollegojensa töistä. Yksi syy on kaiketi se, että muotoilua on tosiaankin vaikea analysoida kirjallisesti, sillä suuri osa sen ammattitaidosta on olemassa pelkästään hiljaisen tiedon muodossa eikä sitä voida täysin esittää eksaktina teoriana. Niinpä monia sen keskeisiä käsitteitä enimmäkseen käytellään ilman selkeää määrittelyä, ja itse asiassa pääosa ammattimuotoilijain välisestä kritiikistä ei ilmenekään kirjoituksina vaan teosten sijoittumisena tai karsiutumisena valittaessa niitä tärkeisiin kansallisiin yhteisnäyttelyihin tai julkaisuihin.

Näyttelyvieraan näkökulma. Ensivaikutelmiin perustuva kritiikki on varsin tavallinen taidearvostelujen menetelmä. Siinä arvostelija pelkästään kuvailee tuntemuksiaan ja pohdintojaan sinä lyhyenä aikana, kun hän kutakin teosta tarkastelee. Tämä "impressionistinen" metodi on lehtien kulttuuriosastoissa usein käytössä myös muotoiltujen tuotteiden näyttelyjä selostettaessa. Siinä arviointi siis koostuu vain yhden henkilön mielipiteistä, joka tosin yleensä on alan asiantuntija, ja se myös sisältää vain joitakin harvoja näkökohtia teoksen tiimoilta. Monestikin jokin teos voi saada hyvän arvostelun pelkästään siksi, että se poikkeaa tavanomaisesta. Impressionistinen kritiikki on täten vain satunnaisesti hyödyksi tuotteiden kehittämisessä. Voidaan tosin sanoa, että tällainen pikainen ja pintapuolinen arviointi hiukan muistuttaa tilannetta myymälässä asiakkaan valitessa tuotetta, eli tällaista kritiikkiä voitaisiin ehkä käyttää hyväksi impulssiostoksia varten tarkoitettuja tuotteita kehitettäessä. Tuotteiden tällaisen välittömän miellyttävyyden kysymyksiä käsitellään erikseen sivulla Ehdotusten arvioiminen.

Julkisessa kritiikissä usein tarkastellaan samalla kertaa lukuisia teoksia, minkä johdosta siinä ei välttämättä keskitytä yksittäisten tuotteiden ansioihin tai heikkouksiin sinänsä, vaan pikemminkin tuotteiden väliseen vertailuun: mikä teos on tässä näyttelyssä paras? Arvostelijan on useimmiten helpompaa vastata tällaiseen kysymykseen kuin ryhtyä työläästi arvioimaan jonkin tuotteen pitkäaikaisen käytön onnistumista, mutta viimeksi mainitusta arvioinnista voisi olla enemmän hyötyä tuotteiden kehittäjille.

Aktiiviset palautejärjestelmät

Passiivinen valitusten ja muiden satunnaisten mielipiteiden kuuntelu (ks. yllä) voi antaa yritykselle joitakin vihjeitä, mutta niiden sekalainen sisältö harvoin antaa vastausta yritystä eniten kiinnostaviin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, miksi myynti on hiipunut tai miten asiakkaat suhtautuisivat uusimman tekniikan tarjoamiin parannuksiin tuotteissa tai palveluissa. Niinpä monet yritykset, jotka ovat pitkään myyneet samaa tuotetta tai palvelua, ovatkin ottaneet käyttöön aktiivisia palautteen keräämisen järjestelyjä, jolloin oikeat kysymykset voidaan esittää juuri oikeille ihmisille.

Aktiivinen palautteen kerääminen ei juuri poikkea tavanomaisesta kyselytutkimuksesta joko lomakkeiden tai haastattelujen avulla. Sen perusjoukkona on jo palautteen määritelmän mukaan tuotteen tai palvelun käyttäjät. Palveluja tuottavan yrityksen on helppoa esittää asiakkailleen kysymyksiä palautteen saamiseksi, mutta tuotteita myyvä yritys ei aina välittömästi tapaa asiakkaitaan eikä saa selville heidän nimiään ja osoitteitaan, yhteyden ottamista varten. Monet yritykset ovatkin alkaneet koota näitä siten, että tuotteen myyntipakkauksessa on mukana maksettu kirjekuori, jossa asiakas voi ilmoittaa nimensä ja osoitteensa. Internetissä myytävien tuotteiden osalta tämä tietenkin tapahtuu HTML-lomakkeen avulla.

Ellei asiakasrekisteriä ole eikä myöskään aikaa sen kokoamiseen, voidaan ehkä saada rekisteröidyksi riittävä määrä tuotteen käyttäjiä niiden joukosta, jotka esimerkiksi käyvät tuotteen huollossa, polttoaine- tai varaosamyymälässä. Huomattakoon kuitenkin, että kaikki ne ihmisryhmät, joihin ilmoittaumiseen tarvitaan ihmisten suostuvaisuutta siihen, voivat hieman poiketa perusjoukosta, ks. Näytteet.

Joka tapauksessa, sitten kun asiakkaaseen on saatu yhteys, hänelle tavallisesti annetaan kyselylomake maksettuine vastauskuorineen. Uudempia menetelmiä ovat yllä jo mainittu internet-lomake, taikka on järjestetty asiakkaille mahdollisuus soittaa (paikallispuhelun hinnalla) 9800-alkuiseen puhelinnumeroon, jossa automaatti ottaa vastaan palautteen (joka annetaan joko automaatin ohjeiden mukaan painamalla puhelimen näppäimiä, tai sanelemalla suullinen viesti).

Palautteen keräämistä suunniteltaessa on otettava huomioon, että pelkkä palaute eli tuotteen arviointi sellaisenaan saattaa olla vaikea tulkita ilman lisätietoja palautteen antajasta. Aivan sama tuote voi saada maallikolta arvosanan 'erinomainen' ja ekspertiltä 'välttävä'. Tästä syystä olisi aina koetettava saada rekisteröidyksi tuotteen varsinaisen arvioinnin lisäksi jotakin tietoa arvioijan odotusten tasosta, ks. kohtaa Odote.

Palautetta analysoitaessa on huomattava, että niin asiakkaiden tyytyväisyys kuin tyytymättömyyskin ovat koosteita useista komponenteista, kuten tuotteen tai palvelun hinta, sen käyttökelpoisuus erilaisissa tilanteissa, symboliikka ja status, kestävyys ja huolto. Näistä muutamat saattavat olla asiakkaan kannalta huonosti samalla kun toiset ovat hyvinkin kunnossa. Asiakkaalle siis pitää antaa mahdollisuus eritellä vastaustaan.

Palautteen keräämisen menetelminä niin lomake kuin lomakehaastattelukin ovat sikäli huonoja, että kun pelkästään yritys kysyy ja asiakas vastaa, yritys ei tästä saa yhtään uutta ideaa. Asiakkaalle pitäisi mieluummin antaa vapaus esittää sellaisia asioita, joita kukaan yrityksessä ei ole tullut ajatelleeksi. Tässä suhteessa tehokas menetelmä on teemahaastattelun tapainen puhelinkontakti, joka sallii kuluttajan tuoda esiin piilevät tietonsa ja toiveensa, mahdollistaa lisäkysymykset, ja uusia ideoita voidaan yhdessä keskustellen kehitellä pitemmälle. Jos asiakas on erityisen innokas pohtimaan parannuksia tuotteeseen, häntä voitaisiin ehkä pyytää osallistumaan tuotteen seuraavan mallin ideointi- tai testiryhmään.

Huomattakoon vielä, että riittävän vastausprosentin turvaamiseksi asiakkaita on aihetta palkita heidän vaivoistaan esimerkiksi jakamalla palautetta antaneille asiakkaille hyödyllisiä tietoja tuotteiden käytöstä ja hoitamisesta.

Empiirinen ohjaava rekisteröiminen

Ohjaavan rekisteröimisen metodin valinnassa ensimmäinen kysymys on, tarvitaanko tutkittavien kohteiden välitöntä empiiristä tarkastelua, vai voidaanko tulla toimeen yksinkertaisesti keräämällä niin tiedot kuin arvioinnitkin mukana olevilta asiaa tuntevilta ihmisiltä?

Kysymykseen vastaamiseksi on pohdittava, miten läheisesti osallistuvat ihmiset tuntevat puheena olevat asiat. Pystyvätkö he pelkästään muistinsa varassa niitä luotettavasti kuvailemaan ja perustellusti arvioimaan? Osaavatko he kuvitella mielessään niihin parannuksia? Jos vastaus on selkeästi myönteinen, tutkimuksen työtavaksi soveltuu faktojen ja arviointien yhdistetty kyseleminen, jota selostetaan alla.

Jos sen sijaan arvioijien käsitykset kohteesta ja sen parantamisesta vaikuttavat epävarmoilta, tulee tarpeelliseksi ottaa tutkimustilanteeseen mukaan todellinen tutkimuksen kohde, olipa se esine tai toiminto, tai ainakin sen simulaatio tai malli. Tällaisia menetelmiä käsitellään jäljempänä kohdassa Empiirinen ohjaava rekisteröiminen.

Välimuotona (jota ei jäljempänä erikseen käsitellä) voisi ajatella menetelmää, jossa arvioijien kanssa pidetään kaksi (tai useampiakin) kokouksia, ja niiden välillä nämä kokeilevat käytännössä niitä uudistuksia, joita suunniteltiin ensimmäisessä kokouksessa.

Faktojen ja arviointien yhdistetty kyseleminen

Kun määritellään ohjaavan rekisteröimisen osallistujia eli henkilöitä, joilta pyydetään toisaalta asiatietoja kohteesta, toisaalta sen arviointia, valinta on usein itsestään selvä. Jos tehtävänä esimerkiksi on kehittää palveluja tuottavan työyksikön toimintaa, tiedonantajiksi ja arvioijiksi tavallisesti valitaan juuri tämä ryhmä, ja teollisen tuotteen kehittämisessä arviot pyritään saamaan asiakkaiden tavoiteryhmästä, jos se on selvillä ja siihen voidaan saada yhteys. Yleensä nämä henkilöt koetetaan saada kohteeseen liittyvistä tärkeimmistä intressiryhmistä, jolloin vähenee tarve tehdä muutoksia ehdotuksiin niiden viimeistelyvaiheessa.

Tavanomaiset toteavat kyselevät tutkimustavat soveltuvat aivan sellaisinaan niin asiatietojen kuin arviointienkin keräämiseen. Jos arvioijien määrä on pienehkö (eli hanke on "intensiivinen" kuten tutkijat sanovat) menetelmäksi tavallisesti valitaan teemahaastattelu, sillä se antaa tutkijalle mahdollisuuden tehdä selventäviä lisäkysymyksiä, joiden kautta vastaajan mielipiteiden syyt ja perustelut saadaan esiin. Jos sitä paitsi vastaajalla sattuu olemaan jonkinlainen idea tutkimuskohteen ihannetilasta (jota ei siis vielä ole saavutettu), haastattelu on melkeinpä ainoa tapa saada se pannuksi paperille. Kysely yleensä antaa pinnallisempaa ja vähemmän luotettavaa tietoutta kuin haastattelu, mutta paljon vastaajia käsittävässä eli "ekstensiivisessä" tutkimuksessa se voi olla käytännöllisempi, etenkin jos vastaajat vielä asuvat hajallaan.

Kysely. Kun kootaan arviointeja ja mielipiteitä, kustakin asiasta tavallisesti tulee laadittavaksi kaksi kysymystä. Ensimmäinen, "objektiivinen" kysymys koskee tutkittavan asian nykytilaa, ja toisessa kysytään vastaajan subjektiivista mielipidettä tämän asian nykytilasta.

Jos esimerkiksi halutaan koota yhtiön asiakkaiden kokemuksia ja arviointeja yhtiön tuotteista, ensimmäisen kysymyksen tarkoitus voi olla täsmentää sen tuotteen tyyppi, jota asiakas on käyttänyt, ja toinen kysymys pyytää asiakasta arvioimaan sitä. Esimerkki alla.

1. Oletko viime aikoina käyttänyt matkapuhelinta? Mikä sen merkki ja malli oli?_______________
2. Miten arvioisit sen akun toiminta-aikaa?
Oikein hyvä
Hyvä
Kohtalainen
Heikko

Toisessa esimerkissä selvitetään työpaikan ilmastoinnin parantamisen tarvetta:

1. Jos tiedät työhuoneesi korkeimman lämpötilan (varjossa mitattuna) helteisinä päivinä, merkitse se tähän: ______________
2. Vaivaako työhuoneesi kuumuus sinua toisinaan? Rastita ruutu, joka vastaa mielipidettäsi parhaiten.
Vaivaa usein
Vaivaa toisinaan
Ei se vaivaa

Itseraportointi (engl. self-reporting, experience diary) on kätevä tapa saada rekisteröidyksi henkilön toiminta (kuten esimerkiksi tietyn tuotteen käyttäminen) ja samalla myös henkilön arvio tästä toiminnasta. Sen toteuttamiseksi tutkijan on valmisteltava erityinen lomake, jolla henkilö itse ilmoittaa toimintansa sekä myös arvioi ja kommentoi sitä.

Lomakkeissa on tavallisesti yksi sivu kutakin päivää kohti. Joka sivulle on painettu samat kysymykset, joiden sisältö riippuu siitä, mitä tietoja halutaan. Jos tutkitaan henkilöiden ajankäytön jakaantumista tai mihin aikaan hän teki tiettyjä kiinnostavia asioita, päivä voidaan jakaa tunteihin kuten lukujärjestys. Jos taas vain tietyt tapahtumat kiinnostavat tutkijaa, lomakkeella voi olla vain ruutu kutakin tapahtumaa varten asiaankuuluvine kysymyksineen. Jos esimerkiksi halutaan saada tietyn automallin käyttäjien arvioita tuotteesta, lomakkeessa voi olla ruutu täytettäväksi aina kun henkilö on palannut automatkalta.

Jos tietyistä tapahtumista halutaan runsaammin yksityiskohtia, eräs keino siihen on antaa tutkittaville henkilöille lomakkeiden lisäksi myös kertakäyttökamera ja ohjeet milloin sitä halutaan käytettävän.

Itseraportointi on helppo ja halpa menettely, ja se eliminoi tutkijan läsnäolosta aiheutuvan häiriön. Sen etuihin kuuluu myös, että se tavoittaa harvakseen sattuvat toiminnot kuten sylimikron käyttämisen matkoilla.

Muita tyypillisiä arviointien ohjaavia rekisteröintejä ovat markkinatutkimukset teollisen tuotteen kehittämistä varten, sekä aktiiviset palautejärjestelyt esimerkiksi auton ostaneille henkilöille.

Haastattelut ovat usein paras menetelmä ihmisten arvostusten selvittämiseen. Tutkijan on harkittava, haluaako hän esiin vastaajan yksilöllisen, henkilökohtaisen suhteen tutkimuskohteeseen vaiko yhteisössä vallitsevan tavanomaisen näkemyksen. Ensinmainitussa tapauksessa on parasta haastatella kukin henkilö erikseen.

Ryhmähaastattelu sen sijaan voi soveltua paremmin silloin, kun halutaan selvittää elämisen, työnteon ja virkistäytymisen tapoja sekä niihin liittyviä asenteita, tapoja, arvoja ja merkityksiä. Kaikki nämä ovat syntyneet yksilön eläessä omassa sosiaaliryhmässään, niitä ei ole olemassa yhteisön ulkopuolella, eikä niitä siis kunnolla voida tutkia laboratoriossa tai muulla sellaisella metodilla, joka erottaa ihmisen hänen yhteisöstään. Ryhmähaastattelun haittapuolena on joskus nähty se, että suuressa ryhmässä tavallisesti muutamat ovat koko ajan äänessä ja toiset hiljaa. Toiset tutkijat taas katsovat, että jos ihmiset kerran näin toimivat ryhmässä, niin se saa näkyä myös tutkimuksessa.

Jos kaikkien osanottajien halutaan esittävän mielipiteensä, voidaan kokouksen alussa ehdottaa käytettäväksi Ruotsissa joskus sovellettuja "demokraattisen dialogin" sääntöjä. Niissä sanotaan muun muassa, että kaikkien pitää olla aktiivisia, esittää omat ideansa ja myös auttaa toisia esittämään omansa.

Olevan työryhmän kehittämiskeskustelut. Joskus sattuu, että liike-elämässä tai muussa organisaatiossa jo toimiva työryhmä toivoo tutkijalta apua työn järjestelyn ongelmiin. Tällainen työryhmä on itsessään paras mahdollinen tietolähde niin asiatietojen kuin mielipiteiden osalta, sillä nämä ihmiset tuntevat mainiosti työnsä ja usein suurin ongelma on liian lukuisat mielipiteet sen kehittämisestä. Tällaisen ryhmän työn kehittämiseen usein paras menetelmä on toimintatutkimus.

Toimintatutkimus (engl. action research, action science) on tutkimuksen ja kehittämisen menetelmä, jossa tutkija liittyy kohdeyhteisöön muutamien viikkojen tai kuukausien ajaksi ja teoreettisen tietonsa avulla auttaa yhteisöä ratkaisemaan sen ajankohtaisia ongelmia. Ongelmien korjaamisen toimenpiteet keksitään ja sovitaan yksikön johdon ja kaikkien työntekijöiden yhteisissä seminaareissa. Prosessin vaiheita - joita selostetaan tarkemmin toisella sivulla - voidaan yksityiskohtaisemmin kuvailla seuraavasti:

  1. ToimintatutkimusToiminta noudattaa aluksi yhteisön perinteistä tapaa, mutta myöhemmissä vaiheissa siihen aletaan koemielessä soveltaa prosessin itsensä tuottamia uudistuksia.
  2. Kokemusten toteaminen ja arviointi on alussa vapaamuotoista: onko asia kunnossa vai ei? Myöhemmin siinä opitaan keskittymään teoreettisesti tärkeisiin asioihin.
  3. Pohdiskelu auttaa selittämään tai ymmärtämään kokemukset. Siinä on koetettava ottaa asiaan etäisyyttä, mikä tapahtuu parhaiten tarkastelemalla sitä käsitteellisellä, yleisellä tasolla. Onko oma toiminta joidenkin yleisten ilmiöiden erikoistapaus? Voidaan myös kysyä, miksi näin tapahtui, ja oliko muita vaihtoehtoja.
  4. Mallintaminen täsmentää käsitteitä sellaisiksi, että niitä voidaan paremmin pohtia ja ehkä mitatakin, ja toiminnasta voidaan rakentaa teoreettinen malli.
  5. Suunnittelussa palataan käytännön tasolle ja kehitetään mallin pohjalta uudistettu toimintatapa.

Näin kehitetty uusi toimintatapa voidaan sitten joko ottaa pysyvään käyttöön taikka se otetaan uuden, samanlaisen kehittämiskierroksen lähtökohdaksi. Näitä toistetaan siihen saakka, kunnes kaikkia tyydyttävä ratkaisu on löydetty.

Focus group on toinen tapa järjestää ryhmähaastattelu - tai pikemminkin yhteisinnovointi. Sitä on käytetty erityisesti ohjaamaan uuden tuotteen suunnittelua. Siihen kutsutaan tavallisesti 5...10 henkilöä, jotka pyritään poimimaan joko tutkittavan tuotteen aiempien käyttäjien joukosta taikka uusien asiakkaiden kohderyhmästä, joskin myöntää täytyy, että usein on melko mahdotonta saada aikaan tulevia asiakkaita kovinkaan hyvin edustavaa ryhmää. Tulosten luotettavuus jää täten melko alhaiseksi.

Focus-ryhmätyön tavoitteena on keskustella uudelle tuotteelle asetettavista vaatimuksista ja odotuksista, jotka mielellään saavat perustua tuotteen käyttökokemuksiin, jos niitä on. Työtä helpottamaan valmistellaan yleensä ennakkoaineistoa, kuten tutkijan avauspuheenvuoro, joka selostaa työn tarkoituksen; kokouksen käsikirjoitus tai asialista; näytteitä tuotteen aiemmista malleista ja alustavia kuvauksia tai hahmomalleja tulevasta tuotteesta (katso Suunnitelman esittäminen arvioitavaksi).

Focus groupin kulku usein aluksi muistuttaa tavallista yhdistyksen kokousta asialistoineen, sihteereineen ja puheenjohtajineen. Johtajan tehtävänä on etenkin rohkaista hiljaisempia osanottajia käyttämään ääntään ja käynnistää sammunut keskustelu sopivan kehotteen (engl. prompt) avulla.

Kun keskustelu voi muodostua vilkkaaksikin, kokous tavallisesti tallennetaan videolle, josta tutkijat voivat jälkeenpäin tehdä yhteenvedon esiin tulleista merkittävistä näkökohdista. Tätä yhteenvetoa on sitten mahdollista vielä käsitellä uudessa kokouksessa saman tai eri ryhmän voimin.

Focus-group-menetelmää selostavat tarkemmin esim. Huotari et al. s. 36 Jordan s. 141.

Ohjaava havainnoiminen

Yllä lueteltujen kyselevien menetelmien yhteinen etu on se, että niissä voidaan saada samalla kertaa tietoa niin asioiden nykytilasta kuin tämän tilan toivottavuudestakin sekä tarpeista ja mahdollisuuksista sitä muuttaa. Haittapuoleksi taas voidaan lukea, että vastaajien kuvaukset asioiden nykytilasta eivät ehkä aina ole niin täsmällisiä eikä luotettavia kuin tutkija toivoisi. Tätä haittaa voidaan torjua sillä tavalla, että nykytilaa ei kysytäkään arvion antajalta, vaan tutkija kerää sitä koskevat tiedot itse samaan aikaan kuin nykytilan arviointeja kysytään vastaajilta.

Ylläsanottu tarkoittaisi kahta rinnakkaista tutkimusoperaatiota: toisaalta välitöntä toiminnan havainnointia tai fyysisten kohteiden mittaamista empiriasta, ja toisaalta näin saatujen faktojen tyydyttävyyden arvioimista.

Minkälaiset henkilöt soveltuvat näihin kahteen tehtävään? Tutkija tai hänen apulaisensa tietenkin yleensä tekevät objektiiviset mittaukset ja havainnot, mutta kuka olisi pätevä arvioimaan mitatun asiantilan tyydyttävyyttä? Tähän kysymykseen täytyy vastata hankkeen tavoitteiden ja sille määriteltyjen intressiosapuolten pohjalta. Joissakin tapauksissa arvioijana voi toimia tutkija itse taikka alan muu asiantuntija. Joskus arvioinnin voisi tehdä sama henkilö, joka toimi havainnoinnin kohteena, etenkin jos hän kuuluu yllä määriteltyyn intressiryhmään. Joka tapauksessa täytyy myös ottaa huomioon se, mitä henkilöitä ylipäänsä on mahdollista saada osallistumaan tähän usein tuntikausia kestävään työhön.

Seuraavassa selostetaan kahta erilaista tapaa kytkeä yhteen empiirinen rekisteröinti ja sen kohteen arvioiminen. Menetelmien yksityiskohdat tietenkin riippuvat siitä, onko kohteena jonkinlainen toiminto vaiko fyysinen esine kuten esimerkiksi teollinen tuote.

Arvioiva toiminnan havainnoiminen

Arvioiva havainnointi on tehokas ja nopea tapa saada esille mahdollisuudet parantaa olevaa toimintaa, mikäli arviointiin päteviä henkilöitä on saatavissa.

Intensiivinen havainnointi pyrkii optimoimaan yhtä tapausta ja ekstensiivinen pyrkii löytämään yleisemmin sovellettavia parannusmahdollisuuksia. Niiden välillä ei ole periaatteellista eroa, mutta tapausten erilaisesta määrästä johtuen käytännön järjestelyt muodostuvat hieman erilaisiksi.

Intensiivinen havainnointi eli yritys kehittää olevaa toimintaa mutta ei sen yleistä teoriaa, pyritään usein järjestämään niin, että kaikilla toimintaan nyt osallistuvilla henkilöillä on myös oikeus osallistua kehittämishankkeeseen sen äänivaltaisina jäseninä. Järjestely on siis lähes sama kuin ohjaavassa haastattelussa ja olevan työryhmän kehittämiskeskustelussa, joita käsiteltiin edellä, paitsi että nyt osallistujat ensiksi suorittavat tai simuloivat kehitettävää toimintaa tutkijan rekisteröidessä sen, minkä jälkeen pidetään yhteinen keskustelu sen kehittämisestä.

Toisaalta intensiivisen havainnoinnin voi suorittaa myös tutkija, ja toimivat henkilöt ovat tällöin vain tutkimuskohteina. Tämä on perinteinen työntutkimuksen lähestymistapa, jossa päämääränä on parantaa vain tuottavuutta, työturvallisuutta tai jotakin muuta asiaa yhden tai muutaman työntekijän kohdalla.

Prototyyppien testaaminen voidaan tässä myös mainita, sillä siinä kohteena on usein ei vain uusi tuote vaan myös tapa, jolla sitä käytetään.

Mainio esimerkki keskustelevasta havainnoinnista on Sirkka-Liisa Keiskin tutkimus Keittiö vanhuksen kokemana (1996). Siinä Keiski havainnoi asuntojensa keittiöissä toimivia vanhuksia, joista monenkin toimintakyky oli alentunut. Kukin keittiö dokumentoitiin mittauksin ja videonauhoituksin sekä myös selvitettiin asukkaan toimintakykyisyyden taso. Havainnoinnissa tarkkailtiin, miten kyseiset melko tavanomaiset keittiöt soveltuivat käyttäjiensä työskentelytapoihin. Vanhus itse osallistui arviointiin omalla toiminnallaan, keskustelemalla ja tilannetta analysoimalla (s. 80). Keiski totesi, että usea vanhus oli taipuvainen vähättelemään ongelmiaan, ja tutkija joutui tulkitsemaan saamiaan kommentteja havaintojensa ja oman arvostelukykynsä valossa.

Ekstensiivinen havainnointi. Useimpia toteavan systemaattisen havainnoinnin menetelmiä voidaan hyvin käyttää myös ohjaavissa tutkimuksissa, kun niihin lisätään ohjaava arviointi.

Arvioimisen perusteet saadaan usein jo tutkimushankkeen alkaessa määritellyistä sen ohjaavista tavoitteista. Jos kohteena on vaikkapa teollinen tuotanto, tavoitteena usein on edistää jotakin tuotannon päämäärää, kuten esimerkiksi sen taloudellisuutta. Kun monia teollisen tuotannon päämääriä on ennestään paljon tutkittu ja niitä koskevaa tietoaineistoa eli teoriaa on runsaasti, monesti uudessa tutkimushankkeessa tarvittava ohjaava arviointi voi olla tehtävissä jopa pelkästään ennestään olevan teorian pohjalta.

Fyysisten esineiden arvioiva tutkimus

Tuotteiden ja muiden fyysisten kohteiden intensiivisessä ja ekstensiivisessä tutkimuksessa ei ole periaatteessa eroa, mutta kohteiden erilainen määrä vaikuttaa työn järjestelyihin.

Intensiivinen ohjaava tutkimus pyrkii parantamaan vain yhtä tai muutamaa kohdetta, joten koko tutkimus voi rajoittua näihin, ellei varmuuden vuoksi haluta tutkia lisäksi muutamia muita vertailukohteita. Kohteiden pienen määrän vuoksi on mahdollista tutkia ne perin pohjin niiden oikeassa ympäristössä kaikkine ominaisuuksineen ja riippuvuuksineen, jolloin tutkija pääsee ymmärtämään niiden toiminnan ja merkityksen sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tämän tyylistä tutkimusta usein nimitetään "holistiseksi" taikka "idiografiseksi". Metodia voidaan käyttää, kun halutaan parantaa olevaa pitkäikäistä ja säilytettävää kohdetta kuten rakennusta, ja se on varsin tehokas uusien tuotteiden kehittämisessä samantapaisten aiempien tuotteiden pohjalta.

Kun kutsutaan suunniteltavan tuotteen mahdollisia käyttäjiä kokeilemaan ja arvioimaan tuotekonseptia tai prototyyppiä, tuloksia usein syntyy paremmin silloin, kun paikalla onkin yhden sijasta kaksi käyttäjää. Jos nämä vielä ovat ennestään ystäviä ja siis tottuneita juttelemaan avoimesti keskenään, syntyy ns. "co-discovery" -asetelma joka paljastaa erinomaisesti etenkin tuotteen antaman ensivaikutelman ja muutoinkin sen vahvat ja heikot puolet. Menetelmää selostavat Kemp ja Gelderen, s.139, sekä Jordan 140.

Tavallinen lähestymistapa uutta tuotetta kehitettäessä on löytää esikuvia eli aiempia tuotteita tai niiden yksityiskohtia, jotka arvioidaan kelvollisiksi käytettäväksi sopivin parannuksin uuden tuotteen suunnittelun lähtökohtana.

Esikuvat tarjoavat hyödyllisiä viitekohteita erityisesti tuotekehityshankkeen alkuvaiheissa, jolloin tuleva tuote on vasta hämärä idea ja sille on vaikea löytää kuvaustapoja. Niiden avulla uusi tuoteidea voidaan hahmotella joko nimeämällä yksi esikuva ja siihen joukko parannuksia, taikka nimeämällä useita esikuvia ja niistä jokaisesta ne vahvat puolet, joiden pitäisi yhdistyä uudessa tuotteessa. Näitä menetelmiä selostetaan kohdassa Tuotekonseptin looginen rakenne. Toinen ajankohta tuotekehityshankkeessa, jossa tuote-ehdotuksia arvioidaan holistisesti on prototyyppien testaaminen. - Vielä valmistuksen jälkeenkin tuotteita satunnaisesti testataan, etenkin kuluttajayhdistysten ja -lehtien toimesta, katso kohtaa Tuotteiden julkinen kritiikki.

Ekstensiivisen ohjaavan tutkimuksen tavoitteena on parantaa kohteiden luokkaa. Sen tulosta eli ohjaavia ehdotuksia siis voidaan soveltaa koko tähän luokkaan ja mahdollisesti laajemminkin. Ehdotukset siis sisältävät yleispätevää eli "nomoteettista" tietoutta, tuotteiden teoriaa eli suunnitteluteoriaa. Kun yleispätevien tulosten saamiseksi tavallisesti joudutaan tutkimaan suuri määrä kohteita, on tutkijan lähes pakko rajata käsiteltävää tietomäärää, mikä tapahtuu tavallisesti luopumalla holistisesta näkökulmasta ja valitsemalla rekisteröitäviksi ja analysoitaviksi vain ne kohteiden ominaisuudet, jotka ovat tärkeitä hankkeen tavoitteiden kannalta.

Tuotteiden kehittämisessä tärkeät ominaisuudet ilmenevä enimmäkseen vaatimuksina jotka tuotteelle asetetaan. Nämä ovat toisin sanoen tuotesuunnittelun päämäärät kuten tuotteen käytettävyys ja toiminta, kauneus, viesti, ekologia ja ympäristömyötäisyys, taloudellisuus, ja turvallisuus.

Toteavia esineiden tutkimuksen menetelmiä voidaan useinkin hyvin käyttää myös ohjaavissa tutkimuksissa, kunhan samalla huolehditaan asianmukaisten arviointien saamisesta.

Rastita yksi ruutu joka riviltä
sen laatusanan läheltä, joka
paremmin kuvaa tuotetta:
kevyt _ _ _ _ _ raskas
vakava _ _ _ _ _ hilpeä
perinteinen _ _ _ _ _ moderni
Toteava esineiden ominaisuuksien rekisteröiminen tehdään mittaamalla milloin mahdollista, mutta ellei objektiivista mittausmenetelmää jollekin tärkeälle ominaisuudelle ole käytettävissä, se voidaan ehkä mitata silmämääräisen arvioinnin avulla, mahdollisesti sana-asteikkoja käyttäen siten kuin taulussa oikealla. Tämän arvioinnin tekemiseen ei ylleensä tarvita intressiryhmien edustajia, tutkija itse tai hänen avustajansa voi tehdä sen.

Voiko tämä sama henkilö sitten antaa myös subjektiivisen arvostelunsa tuotteesta, riippuu hankkeelle määritellystä näkökulmasta. Monesti näitä näkökulmia on enemmän kuin yksi, eikä ole käytännössä mahdollista saada paikalle kaikkien näkökulmien edustajia. Tällöin tutkija ehkä voi hankkia arvioinnit erikseen kyselevien menetelmien avulla, tai tehdä itse arviot kirjallisuuden perusteella eli aiempien tutkimusten ja tuotteiden teorian pohjalta.

Ohjaavan hankkeen seuraavia vaiheita selostetaan sivuilla Ohjaavan analyysin metodit, Ehdotusten arvioiminen ja Ohjaava raportti.

  In English   En Español   Sisällystauluun

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi