Tyypillisen osoittaminen

  1. Mitattu aineisto
  2. Kuvista koostuva aineisto
  3. Laadullinen aineisto
  4. Fenomenologian menetelmä
  5. Taideteos analyysina
  In English   En Español   Sisällystauluun

Kun empiirinen aineisto koostuu joukosta tapauksia tai kohteita - esimerkiksi tuotteita, niiden käyttötapoja, tai asiakkaita - jotka ovat joissakin suhteissa samanlaisia ja toisissa erilaisia, saattaa olla kiinnostavaa osoittaa sellainen tyypillinen tapaus, josta kaikki muut poikkeavat mahdollisimman vähän. Suunnilleen samaan tähtäävät ne tutkijat, jotka etsivät kohteiden "olemusta".

Toisinaan taas on ilmeistä, että empiiristen tapausten välillä todella on huomionarvoisia eroja, mikä yleensä ilmenee myös niistä tehtyjen mittausten suurena hajontana. Tällöin saattaa olla aihetta osoittaa ei vain yksi tyypillinen tapaus vaan muutamia erilaisia tyypillisiä tapauksia, jolloin syntyy typologia. Sitä käsitellään sivulla Luokittelu.

Joko tyypillinen tapaus tai typologia on usein melko helppo määrittää aineistosta siinä tapauksessa, että työn pohjaksi on käytettävissä malli tai teoria, joka osoittaa, mitkä asiat tapauksissa ovat tärkeitä otettavaksi esille tyyppikuvauksissa. Muut tapausten ominaisuudet jätetään sitten vain huomiotta. - Sensijaan uutta kartoittavassa tutkimuksessa, jossa aiempaa teoriaa ei ole, on tavallisesti paljon vaikeampaa päättää, mitä tietoja olisi tyyppeihin otettava ja mitä ei.

Joka tapauksessa analyysin toteuttamisen menetelmä on valittava sen mukaan, missä muodossa on sen raaka-aineena oleva aineisto. Tavallisia vaihtoehtoja tässä ovat:

Kutakin näistä käsitellään alempana.

Mitattu aineisto

Ihmisen mittoja Jos vähintäänkin muutamat tapauksissa kiinnostavat ominaisuudet on mitattu numeroin, varsin tavallista on laskea jokaisen ominaisuuden keskiluku ja sitten muodostaa näistä "keskimääräinen tapaus". Jos näin saatu tapauksen kuvaus ei vielä ole kyllin havainnollinen, sitä voidaan täydentää jäljentämällä siihen ei-mitattavia ominaisuuksia jostakin samantapaisesta empiirisestä tapauksesta.

Keskilukuja käytettäessä on aihetta myös tarkastella arvojen hajontaa. Jos se on kovin suuri, keskiluvut eivät anna uskottavaa kuvaa aineistosta. Tällöin voisi olla aihetta harkita sitä vaihtoehtoa, että tyypillisiä tapauksia nimetään enemmän kuin yksi, eli laaditaan typologia, kuten selostetaan sivulla Luokittelu.

Kuvista koostuva aineisto

Boston Tavallinen menetelmä tyypillistä muotoa etsittäessä on kopioida kuvat päällekkäin siten kuin kuvassa vasemmalla. Tässä esimerkissä oli aineistona Bostonin asukkaiden laatimia piirroksia siitä, millaisiin alueisin he katsoivat kotikaupunkinsa jakautuvan.

Näin saadussa epäselvässä mallissa näkyy kaikki yksilöllinen vaihtelu, mutta myös ne kohdat, joista vastaajat olivat yhtä mieltä, ja juuri tämä olikin se muodon invarianssi jota tutkija oli hakemassa. Sen hän sitten esitti piirtämällä sen puhtaalle paperille. (Steinitz 1968.)

Vanhoja talojaOikealla on toinen esimerkki, jossa haetaan invarianssia päällekkäin kopioiduista kuvista, tässä tapauksessa Härnösandin vanhoista rakennuksista. Havaitaan, että rakennuksissa toistuu sama korkeuden ja leveyden välinen proportio, joka on kuvaan sitten piirretty paksuna vinoviivana. Kuva on Balgårdin kirjasta Nya hus i en gammal stad (1978).

Muita esimerkkejä tyypillisen kohteen tai ilmiön kuvaamisesta on jäljempänä kappaleessa Taideteos analyysina.

Laadullinen aineisto

Jos aineisto on pääasiassa sanallisessa muodossa eli laadullista, tyypillisen kuvaus kootaan niistä laaduista ja rakenteista, jotka esiintyvät useimmissa tapauksissa. Usein voi aloittaa koodaamalla ja taulukoimalla kiinnostavat ominaisuudet, sitten tarkastamalla mitkä niistä esiintyvät aineistossa useimmin, ja lopuksi jättämällä harvinaiset pois.

Tyypillisten ominaisuuksien yhdistelmän esittämisessä on samoin kuin yllä mahdollista harkita eri taiteiden keinoja, katso tässäkin kappaletta Taideteos analyysina.

Fenomenologian menetelmä

Silloin kun kohteena ovat tavalliset ja kaikkien tuntemat esineet, joidenkin tutkijoiden mielestä paras menetelmä kohteiden olemuksen tavoittamiseksi ei suinkaan ole koota aineistoa ja rajoittaa tutkimus vain siihen, vaan yleispätevämpi näkemys saadaan kohdistamalla tutkimus tutkijan omaan tajuntaan ja siihen ulkomaailmasta syntyneisiin havaintokuviin eli fenomeeneihin. Tämä tapahtuu tehokkaimmin silloin, kun empiiristä kohdetta itseään ei enää katsella, vaan tutkija keskittyy siihen muistikuvaan, joka siitä on jäänyt aikaisemman katselun ja kokemuksen pohjalta. Näin tutkija voi helpommin karsia kohteen satunnaiset piirteet ja saa esiin sen yleispätevät ominaisuudet. Jos kohde esimerkiksi on pöytä, tutkija koettaa näin löytää sen "pöytäisyyden" joka esiintyy kaikissa pöydissä, eli pöydän olemuksen.

Jos tutkimuskohde on yleisesti tuttu, kuten esimerkiksi juuri tuo filosofien lempikohde, pöytä, fenomenologi ei tarvitse empiiristä aineistoa ollenkaan, vaan voi koko ajan toimia pelkän muistitietonsa varassa.

Tämän Edmund Husserlin vuosina 1906-1936 kehittämän fenomenologisen lähestymistavan kannattajat uskovat löytävänsä uutta ja entistä syvempää tietoa tutkimuskohteesta siten, että tutkija asettaa kyseenalaiseksi kaikki kyseistä kohdetta koskevat aikaisemmat teoriat, jotka saattavat olla virheellisiä. Selväähän on, että tiedon keräämiseksi empiriasta tämä ei aina ole paras tapa, mutta edelleen käyttökelpoisia ovat muutamat sen ohjeet pelkistävän analyysin toteuttamisesta. Sitäpaitsi metodi on tutkijalle perin mukava, vältetäänhän siinä kaikki kenttätyön hankaluudet.

Tutkimuskohteeseen satunnaisesti liittyneet eli tutkimuksen kannalta asiaankuulumattomat seikat fenomenologia pyrkii eliminoimaan reduktion avulla. Keinona ovat tutkimuskohteeseen keskittyvä pohdiskelu, "puhdas katselu" (reine Schau, Wesensschau), jossa poistettavat asiat "pannaan sulkumerkkeihin" eli sulkeistetaan (einklammern, kreik. epokhe) niin että tutkija saa varman otteen itse fenomeenin olemuksesta (saks. Wesen, kreik. eidos). Vasta tämän jälkeen on aika "avata sulkumerkit" ja todeta, missä suhteissa kohde on muihin olioihin. Tämä tehdään varioimalla eli kuvittelemalla tutkimuskohde erilaisiin yhteyksiin. Samalla täsmentyy se, mikä kohteessa on muuttumatonta eli invarianttia kaikissa eri yhteyksissä. Näin on mahdollista esimerkiksi laatia kuvaus "oikeamielisestä ihmisestä", vaikka tällaista ihmistä ei olisi koskaan ollut olemassa.

Jos esimerkiksi kohteen 'pöytä' ensimmäinen määrittely-yritys olisi 'vaakasuora puulevy, johon liittyy neljä jalkaa', siitä voisi ensin poistaa kohdat 'puu' ja 'neljä' jotka rajaavat liian ahtaasti; lopputuloksena voisi olla 'vaakasuora levy, joka seisoo lattialla' (erotuksena 'hyllystä'). Määritysten eliminoimisessa on tosin se huono puoli, että jäljelle jää kovin laiha ja epähavainnollinen kuvaus kohteesta. Asiaa voisi ehkä parantaa liittämällä mukaan kuvan tai pari todellisista kohteista. Taiteilijan kykyjä omaava tutkija voisi ehkä liittää mukaan pienen taideteoksen, jossa hän yhdistäisi ominaisuuksia useista aineiston tapauksista. Tässäkin olisi myös hyödyksi lausua pari sanaa aineiston hajonnan suuruudesta.

van Goghin maalausFenomenologisen tutkimuksen eniten siteerattu esimerkki on Martin Heideggerin analyysi tarvikkeesta kenkäpari (tässä tapauksessa köyhän maalaisnaisen vanhat kengät). Heideggerin innoittajana oli van Goghin maalaus (detalji oikealla), mutta hän ei tarkastele itse maalausta; sen tarkoitus on vain "helpottaa asian havainnollistamista" (Taideteoksen alkuperä, 1995, s. 30).

"Jalkineen kuluneen sisäpuolen hämärästä aukosta tuijottaa työlään askeleen rasitus. Jalkineen kovettuneeseen raskauteen on tiivistynyt sitkeä ja verkkainen kulku aina samalla raa'an tuulisella pellolla ja sen mittaamattomilla vaoilla. Päällisen nahkaan imeytyy maaperän kosteutta ja mehevyyttä. Pohjien alle työntyy peltotien yksinäisyys painuvassa illassa. Jalkineessa värähtelee maan vaitelias kutsu, sen hiljaa lahjoittama kypsyvä vilja ja sen selittämätön itsensä kieltäminen talvisen autiolla kesantopellolla. Tämän tarvikkeen täyttää valittamaton pelko leivän varmuudesta, sanaton ilo kun on selviydytty jälleen kerran ahdingosta, liikutus syntymän edessä ja vavistus kaikkialta uhkaavan kuoleman vuoksi. Tämä tarvike kuuluu maahan ja sitä suojelee maalaisnaisen maailma. Tästä suojellusta kuuluvuudesta tarvike nousee itse lepäämään itsessään. ... Maalaisnainen tietää havainnoimatta ja tarkkailematta kaiken edellä sanotun joka kerta kun hän iltamyöhällä rehellisen työn uuvuttamana riisuu kengät jaloistaan ja hamuaa niitä jälleen aamuhämärissä käsiinsä... Tarvikkeen, sen luotettavuuden voimasta maalaisnainen voi kuulla maan vaitonaisen kutsun, ja olla varma omasta maailmastaan." (suom. Hannu Sivenius).

Miten fenomenologi uskoo saavansa pelkän pohdiskelun kautta oikeampaa tietoa empiriasta kuin mitä empiiriset tieteet saavat havainnoimalla ja mittaamalla? Martin Heidegger (1972, 78) selitti asian "eksistentialistisesti" siten, että fenomenologinen oivallus on peräisin tutkijan ja tutkitun yhteisestä olemassaolosta (das Sein) eli eksistenssistä:

"Ymmärtäminen tarkoittaa ihmisen omaan voimis-olemiseen sisältyvää eksistentiaalista olemista sellaisella tavalla, että tämä oleminen ilmentää olemassaolon oman tarkoituksen sille itselleen." ... "Ymmärtämisemme kehittymistä nimitämme tulkinnaksi ... Tulkitsemisessa emme saa tietoa ymmärretystä, vaan se tarkoittaa sitä, että ymmärryksen projisoimia mahdollisuuksia tiedostetaan" (ibid., 82, 32).

Tämä tarkoittanee suomeksi, että jokaisen on helpointa ymmärtää oman kulttuuripiirinsä asioita, ja niiden tulkinta kertoo enemmän tulkitsijasta itsestään kuin tarkastelun kohteesta. Näin varmaan onkin, mutta voidaan kysyä, antaako fenomenologia sitten meille tuosta kohteesta jossakin kohdassa parempaa tietoa kuin muut menetelmät?

Useimmissa tapauksissa vastaus on kielteinen, mutta eräänä poikkeuksena ehkä on ihmisten ns. hiljainen tieto (tacit knowledge, esimerkiksi ammattitaito). Positivistisessa tutkimuksessa se aina yritetään eksplikoida eli kirjoittaa se selkeään kirjalliseen muotoon sikäli kuin pystytään - mutta tavallisesti tämä onnistuu vain osittain, ja muu osa hiljaisesta tiedosta liukuu tutkijan otteesta. Muutamat filosofit (kuten Platon ja Husserl) ovatkin varoittaneet yrittämästä väkisin eksplikoida huonosti tunnettuja asioita. Varto on samaa mieltä ja ehdottaa käytettäväksi esimerkiksi runoutta tai muita taiteiden keinoja silloin, kun esitetään ensimmäisiä tuloksia joltakin ennestään tutkimattomalta alueelta. Tällöin näet "esille saaminen, nostaminen olemattomuudesta, on niin aukollista, fragmentaarista ja hallitsemattomasti täydentyvää, että sen kuvaaminen toisille onnistuu parhaiten fiktion keinoin" (2001, 56). Fenomenologisissa tutkimuksissa onkin todella kohteeseen usein viitattu runojen ja aforismien kautta.

Fenomenologi usein pyrkii parantamaan löydöstensä yleispätevyyttä siten, että hän tarkastelee kohdettaan ei vain oman yhteisönsä ja kulttuuripiirinsä näkökulmasta, vaan myös vieraista näkökulmista. Näitä haetaan toisaalta kaukaa menneisyydestä eli vanhimmista teksteistä ja etymologisista sanakirjoista; toisaalta vieraista kulttuureista ja uskonnoista, kuten konfutselaisuudesta ja zen-buddhismista. Nähtävästi ajatellaan, että jos hyvin erilaiset ihmiset eri aikoina ovat päätyneet samaan tulokseen, kysymyksessä on todellinen invarianssi, joka voidaan hyväksyä tutkimuksen tulokseksi. Vaarana tässä on ainakin se, että analyysin kohde on todennäköisesti ymmärretty eri tahoilla ja eri aikoina varsin eri tavoin, eli vieraasta kulttuurista lainattu samanniminen kohde ei olekaan sama kuin omassa eikä invarianssia siis ole.

Fenomenologian metodilla on se hyvä puoli, että kun kohde ei koko ajan ole silmissä, näin saavutettu kohteesta etääntyminen auttaa häivyttämään mielestä kohteen satunnaiset piirteet ja poimimaan siitä esiin olennaiset asiat. Tuotteiden tutkimuksessa fenomenologiseen tarkasteluun soveltunee esimerkiksi tuotteiden symboliikka ja viesti.

Fenomenologian metodi voi sopia taitavalle kirjoittajalle: "kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ei tule jälkipuheita". Siinä on paljon yhteistä runouden ja aforistiikan kanssa, joita todella usein siteerataankin fenomenologisessa kirjallisuudessa. Kaikissa kolmessa kirjallisuuden lajissa näet pyritään esittämään ennestään yleisesti tunnettuja asioita uudessa valossa tai uudesta näkökulmasta - sinänsä kiitettävä pyrkimys.

Pitää kuitenkin muistaa, että metodi on subjektiivisuutensa vuoksi varsin epäluotettava. Kaksi fenomenologia ei koskaan löydä samoja piirteitä samasta kohteesta. Täten tutkimukset pyrkivät jäämään toisistaan erilleen, eikä tieteenalan yhteinen tietous kasva. Eräs tapa subjektiivisuuden vähentämiseen ehkä olisi tehdä fenomenologinen pohdiskelu ei yksin vaan ryhmätyönä aivoriihessä. Vielä parempi voisi olla hankkia analyysin tueksi rinnakkaista aineistoa empiirisin menetelmin, niin että mukaan tulisi myös muiden ihmisten kuin tutkijan itsensä mielipiteitä tai tulkintoja.

Taideteos analyysina

Tietoa voidaan etsiä ja esittää ei vain tieteen metodeilla, vaan myös taiteen keinoin. On myös mahdollista yhdistää molempia metodeja samaan tutkimushankkeeseen, eli soveltaa tieteellisessä tutkimuksessa joitakin tavallisesti taideteosten luomisessa käytettyjä metodeja. Tällaiseen "taiteelliseen tutkimukseen" ei ole nykyään totuttu, siitä huolimatta, että itse asiassa tieteillä ja taiteilla on yhteiset historialliset alkujuuret antiikissa, jolloin kreikan 'tekhne' ja latinan 'ars' nimitykset kattoivat useita vasta myöhemmin tieteiksi tai taiteiksi eriytyneitä kulttuurin aloja.

Eräs tärkeimmistä tavoitteista on samanlainen taiteissa ja tieteissä: molemmat etsivät ja esittävät tietoa tutkimuskohteesta (joko toteavaa tai ohjaavaa tietoa), jota sitten yleisö mahdollisesti voi soveltaa omiin ongelmiinsa. Arvokkainta on yleispätevä tieto, jota mahdollisimman moni lukija tai katsoja voi käyttää, sekä toisaalta uusi, ennen esittämätön tieto.

Pari sukupolvea sitten nähtiin jyrkkä ero siinä, millainen tietous on mahdollista esittää taiteissa ja millainen tieteissä. Taiteissa ja käsityötaidossa on aina laajalti käytetty hyväksi taiteilijan tai käsityöläisen hiljaista ammattitietoa ja -taitoa. Tämän vastakohtana tieteissä on ollut yleinen se näkemys, että sanaton ammattitaito ei sellaisenaan kelpaa julkaistavaksi, sillä tutkimustuloksina esitettävien tietojen pitää olla yksiselitteisen varmoja (engl. positive) ja kenen tahansa tarkistettavissa, jota varten tiedot pitää ilmaista selväsanaisesti ja mieluimmin koota eksaktien mittausten avulla. Tätä niin sanotun positivismin vaatimusta on nykyisin lievennetty monilla tieteenaloilla. Niinpä suomalaiset taidekorkeakoulut ovat alkaneet hyväksyä opin ja taidon näytteinä myös väitöskirjoja, joissa on tieteellinen osuus ja sen rinnalla taideteos täydentämässä tai havainnollistamassa teoriaa. Ne tutkimustulokset, jotka on mahdollista esittää täsmällisesti käsitteinä, sijoitetaan tieteelliseen osuuteen, kun taas hiljainen ammattitaito sisältyy taiteelliseen osuuteen.

Vaikka siis niin tiede kuin taidekin pyrkii esittämään laajalti käytettävissä olevaa tietoa, tiedon esitystavassa on eroa.

Taideteoksessa tieto esitetään yksittäistapauksen muodossa, mutta teos on kuitenkin laadittu niin, että yleisön on helppo yleistää se omaan käyttöönsä. Tässä tarkoituksessa taiteilija tavallisesti jo työtä hahmotellessaan ensin "tutkii" aihettaan yleisemmällä tasolla, ja sitten konkreettisemmalle tasolle palatessaan käyttää esityksessään sellaisia keinoja kuin tyylittely, yksityiskohtien häivyttäminen tai tahallinen monimielisyys. Yleisö puolestaan, voidakseen soveltaa teosta omiin tarpeisiinsa, joutuu ensi työkseen jälleen tulkitsemaan teoksen sisällön yleispätevämmälle tasolle, voidakseen sitten taas poimia siitä soveltuvia kohtia paikallistettavaksi oman kokemuspiirinsä ajankohtaisiin asioihin (ks. kuvaa vasemmalla).

Tieteellisessä tutkimuksessa taidetta muistuttava yhden tapauksen tutkimus on kyllä myös käytössä, joskin tavallisempi menetelmä yleispätevyyden saavuttamiseen on esittää tieto käsitteellisessä muodossa, eli teoreettisena mallina, kuva oikealla. Mallissa pyritään esittämään tutkitussa aineistossa löytyneitä invariansseja ja siitä karsitaan häiritsevää aineiston satunnaisvaihtelua.

Näkyvä joskin pinnallinen ero taiteiden ja tieteiden välillä on tiedon esitysmuodossa. Esittämisen "kieliä" on vähitellen vakiintunut niin tieteisiin kuin taiteisiinkin yhtä lukuisia kuin Baabelin torniin. Kukin ala on nähtävästi löytänyt oman, sille sopivimman esittämisen muodon. Monen luonnontieteilijän mielestä vain matemaattinen esitys on pätevä, hengentieteilijät taas uskovat totuuden piilevän laatukäsitteissä. Taiteissa puolestaan on vakiintunut lokero kullekin eri taiteenalalle (kuvataide, runous jne.) ja sen esitystavalle, joskin multimedia nykyisin on järjestämässä uudelleen näitä lokeroita.

Esityskielten moninaisuudessa on silti hyvä muistaa, että kaikki ne kuvaavat samaa empiiristä maailmaa, joka ei itsessään ole "määrällinen", "laadullinen", "omaleimainen" eikä "ytimekäs" - nämä ominaisuudet luonnehtivat vain tiedemiesten ja taiteilijain laatimia maailman kuvauksia. Esitysmuotojen väliset erot ovat täten melko pinnallisia, ja sama asiasisältö voidaan esittää monessa muodossa.

Itse asiassa tieteen ja taiteen esitystavoilla onkin osaksi yhteiset alkujuuret, esimerkiksi useimmat tieteissä käytettyjen yleisten mallien tyypit (sanallinen esitys, kuvaesitys, topologiset ja analogiset mallit) lienee tieteiden alkutaipaleella lainattu eri taiteista. Yhäkin tapaustutkimuksen esitystapa on monesti hyvin lähellä taidetta.

Taidokas ja vaikuttava esitystapa on taideteoksissa aina katsottu erityisen tärkeäksi, ja sen hahmottamisessa yleisölle syntyvää esteettistä kokemusta on pidetty jopa taiteen tärkeimpänä tunnusmerkkinä. On kuitenkin kiinnostavaa panna merkille, etteivät esteettistä muistuttavat ahaa-elämykset ole vieraita tieteissäkään: analyysin metodia voidaan sanoa "elegantiksi" ja tutkija saattaa kokea "kauniina" tutkimuskohteesta löytämänsä rakenteen. Teoksessa Inhimillinen tieto Eino Kaila jopa määritteli (s. 16): "Kauneus on invarianssien toteutumista."

Taideteosta koskevan tutkimuksen, jonka tarkoitus ei ole vain toteava vaan myös ohjaava, metodiikkaa käsitellään sivulla Taiteen kehittäminen tieteen keinoin.

  In English   En Español   Sisällystauluun

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi