Mallien käyttö tutkimushankkeessa

  In English   En Español   Sisällystauluun

Tutkimuksen menetelmää valittaessa kannattaa yleensä pohtia, voiko tutkija ottaa työnsä pohjaksi jonkin aikaisemmin kehitetyn mallin, vai joutuuko hän aineistonsa pohjalta luomaan uuden mallin. Usein jo väliaikainen työmalli voi helpottaa työtä suuresti, ja siinä tapauksessa se myös vaikuttaa analyysin loogiseen kulkuun. Tutkijan valittavissa on kolme vaihtoehtoa:

Näitä vaihtoehtoja selostetaan alempana.

Uutta kartoittava tutkimus

Uutta kartoittava tutkimus tarkoittaa tässä sitä, että työn pohjaksi ei oteta asiaa koskevaa aiempaa teoriaa tai mallia. Tavallisin syy tähän on se, ettei tällaista sopivaa mallia löydy, mutta joskus tutkijalla voi olla muitakin syitä siihen, että tutkimusta ei haluta perustaa aiempien mallien tai teorioiden varaan. Tällaisia syitä voivat olla:

Kun uutta aluetta kartoittava tutkija ei aluksi itsekään tarkasti tiedä, mitä hän on etsimässä, hänen on vaikea etukäteen suunnitella sen selvittämisen tapaa. Tällainen eksploratiivinen tutkimushanke ei myöskään voi jakautua sellaisiin peräkkäisiin työvaiheisiin (esim. käsitteiden määrittely ... aineiston keruu ... sen analyysi) kuin on mahdollista tehdä silloin, kun tutkimuksen aiheesta on jo aiemmin tehty selvityksiä.

Tiedon vähittäinen kertyminen merkitsee myös sitä, että käsitteiden määrittely, jonka tutkija toki mielellään tekisi mahdollisimman pian, saattaa venyä koko hankkeen pituiseksi. Monesti siitä tulee suorastaan hankkeen tärkein sisältö, ja tutkija saa olla tyytyväinen jos käsitteet selvenevät edes hankkeen loppuun mennessä.

Kun uutta kartoittavan tutkimuksen alussa siis ei ole lähtökohdaksi sopivaa mallia eikä juuri käsitteistöäkään, on lähdettävä siitä, mitä on: tutkimuskohteesta. Tavallisesti kohteita alussa tarkastellaan melko holistisesti, eli niistä kootaan kaikkea mahdollista tietoa mitä vain on saatavissa, eikä aluksi suuremmin pyritä jättämään pois tarpeetonta tietoutta. Karsiminen saadaan varmemmalle pohjalle myöhemmin, kun tutkija on saanut paremman käsityksen siitä, mikä on tarpeetonta.

NäkökulmiaJokaista tutkimuskohdetta voidaan tarkastella vaihtoehtoisilla tavoilla, joko eri tieteenalojen näkökulmista, tai yksinkertaisesti käytännön näkökohtien kannalta. Tutkijan tulisi mahdollisimman varhain valita näkökulmansa ja todeta, minä tai millaisena hän ottaa eli ymmärtää tutkimuskohteen. Onko se esimerkiksi mikrotasolla yksilön pyrkimysten, halujen ja kokemusten tulos, vaiko makrotasolla yhteiskunnan paineiden ilmentymä? Tätäkin toteamusta on mahdollista täsmentää hankkeen edistyessä. Tutkijalta ei toki odotetakaan, että hän lopullisesti ratkaisisi, mitä tutkimuskohde pohjimmaltaan on.

Uutta kartoittava tutkimushanke usein käynnistyy vaivalloisesti, mutta työ helpottuu sitten kun on saatu määritellyksi sen näkökulma ja ongelma. Sen jälkeen on helpompi rajoittaa aineiston kerääminen siihen alueeseen, joka liittyy ongelmaan. Tämä ei silti tarkoita että pitäisi jättää huomiotta kaikki ne tapaukset, jotka eivät ole sopusoinnussa tutkijan muotoutuvien työhypoteesien kanssa.

Joskus on vaikeata nähdä, mitkä aineiston tapaukset liittyvät asiaan, sillä se ilmenee vasta vähitellen analyysin kuluessa. Tällöin voi ehkä tehdä niin, että aloitetaan tutkimalla vain yhtä tapausta ja sitten vähitellen laajennetaan tutkittujen tapausten määrää, kunnes uudet tapaukset eivät enää tuo esiin uutta kiinnostavaa tietoa, eli aineisto on kyllääntynyt (engl. saturated). Tällä tavoin joutuu kylläkin usein keräämään suuren määrän sellaista aineistoa, jota ei sitten tarvitakaan lopullisessa analyysissa.

Aineiston analyysi alkaa yleensä tarkistamalla, että aineisto on ymmärrettävää ja yksiselitteistä. Useinkin kentällä tehdyt muistiinpanot on jouduttu tekemään kiireessä; tällöin alkuperäinen havainnoitsija tai haastattelija olisi pätevin ne selventämään. Sama henkilö voisi ehkä myös parhaiten arvioida, mistä yksityiskohdista sitten selvimmin rakentuisi tuo etsitty, kaikille tai ainakin monille tapauksille yleinen rakenne eli invarianssi.

Sitten kun yksittäistapauksissa toistuva muuttumaton piirre, invarianssi, alkaa hahmottua, on mahdollista nähdä, mitkä yksityiskohdat voidaan merkityksettöminä karsia. Jäljelle jäävä aineisto on sitten vielä tiivistettävä, mieluimmin jonkinlaisen mallin muotoon. Tässä apuneuvona usein käytetään koodausta eli indeksointia, jossa yksittäistapauksissa toistuvat piirteet merkitään kirjaimin, numeroin tai muin symbolein. Koodattuna aineisto voidaan saada pienempään tilaan, esimerkiksi taulun muotoon, jolloin on helpompi havaita sen rakenne taikka järjestellä aineistoa niin, että sen piilevä rakenne saadaan esiin.

Tutkimusaineiston tarkastelu käsitteellisellä tasolla on ennen muuta abstrahointia sekä yleistämistä. Abstrahointi tarkoittaa empiiristen havaintojen ja mittausten kääntämistä teoreettisten käsitteiden kielelle; yleistäminen taas on tutkimusdatan järjestämistä siihen muotoon, että sen perusteella tehdyt johtopäätökset asteittain irtautuvat yksittäisistä henkilöistä, tapahtumista yms. ja esiin nousevat ne rakennepiirteet (invarianssit), jotka ovat yhteisiä kaikille tai useimmille tapauksille.

Uutta kartoittavassa tutkimuksessa analyysi ei erotu omaksi työvaiheekseen sillä tavoin kuin niissä tutkimuksissa, joiden kohdetta on aiemmin jo tutkittu. Alasuutari katsoo (s. 22), että laadullisen aineiston analyysissa voitaisiin nähdä kaksi vaihetta, jotka nivoutuvat toisiinsa:

Pelkistämisessä aineistoa tarkastellaan tutkimushankkeen omasta teoreettisesta näkökulmasta, ja pannaan siitä merkille vain tästä näkökulmasta katsoen olennaiset seikat. Satunnaisesti yksilöstä toiseen vaihtelevia detaljitietoja karsitaan tai siirretään taustalle, jotta saataisiin paremmin esiin aineiston suuret linjat.

Pelkistämisen toisessa vaiheessa havaintoja yhdistetään etsimällä niiden yhteisiä piirteitä. Tässä työssä apuneuvoina ovat käytettävissä esimerkiksi yksilöiden vertailu ja luokittelu. Tavoitteena on löytää yhteinen sääntö tai malli, joka pätee kaikkiin tai useimpiin havaintoihin. Aineiston analyysi siis alkaa yksittäistapauksista ja sen olisi tarkoitus päättyä harvoihin, mutta laajoihin teoreettisiin malleihin.

Eksploratiiviselle tutkimukselle on ominaista, että tutkija "oppii" aineistoltaan: vasta sen käsittely näyttää mikä metodi siihen tehoaa, osoittaa sen suunnan josta lisäaineistoa on hankittava, ja lopulta myös paljastaa milloin enempää ei tästä kohteesta saada irti. Saattaapa itse tutkimusongelmakin työn kuluessa vaihtua toiseksi ja kiinnostavammaksi, mikäli tutkijalla on vapaus sitä muuttaa. Mielenkiintoisimmat kysymykset usein löytyvät vasta tutkimuksen loppuvaiheissa, kun tutkija on hyvin perehtynyt aiheeseensa.

Uutta kartoittavassa tutkimuksessa tehtävänä siis on tulkita aineistoa jostakin uudesta näkökulmasta tai paljastaa siitä jokin ennen tuntematon rakenne. Mitä nämä sitten tulevat olemaan, sitä ei eksploratiivinen tutkija itsekään työtä aloittaessaan osaa sanoa tarkasti. Parhaatkaan tietokoneella tehtävät analyysiohjelmat eivät ole kovin taitavia etsimään määrittelemättömiä rakenteita aineistosta, vaan tutkijan tehtävänä on ensin muotoilla tuo rakenne alustavasti ja sitten kone selvittää miten tarkoin aineisto noudattaa tätä mallia, vrt. Analyysin työvälineitä.

Kysymys on siis luovasta uusien ideoitten keksimisestä, mihin vaikeaan työhön ei metodiikkaa paljoa löydy. Jos tutkimus tehdään ryhmätyönä, voidaan apuna käyttää ns. ideointimenetelmiä.

Jos taas tutkija joutuu työskentelemään yksinään, saattaa joskus olla hyödyllistä toimia ei pelkästään teorioita tarkastellen, vaan myös arkisella käytännön tasolla. Suurimmat tiedemiehet usein ovat tehneet keksintönsä hyvinkin tavanomaisia ilmiöitä tarkkaillessaan. Arkielämä voi auttaa keksimään potentiaalisia tulosten soveltamisen kohteita, tai jokin sen ilmiö voi tarjota tutkijan kohteelle analogisen teoreettisen mallin. (Neuvo on peräisin Jaana Venkulalta.)

Yllä on lähinnä tarkasteltu ns. toteavaa eli deskriptiivistä tutkimusta, jossa tärkeimpänä päämääränä on teoreettisen tiedon tavoittelu. Ohjaavaa (normatiivista) uutta kartoittavaa tutkimusta on vähän, sillä ohjaava tavoite - jonkin asiaintilan parantaminen - tavallisesti lähtee jostakin yleisemmästä teoreettisesta päämäärästä, joka tällöin voidaan ottaa hankkeen lähtökohdaksi, ja metodina voidaan silloin käyttää (yleensä tehokkaampaa) mallia täsmentävän tutkimuksen metodia, jota selostetaan seuraavassa kappaleessa.

Joskus kuitenkin myös ohjaavassa tutkimushankkeessa sattuu, että tarvittavan muutoksen suunta on aluksi epäselvä, ja ainoa vaihtoehto siis on lähteä liikkeelle uutta kartoittavan tutkimuksen keinoin. Tällöin ehkä tiedetään vain, että tutkimuskohteen nykytila on epätyydyttävä, mutta mikä siinä on vialla, siitä ei helposti päästä perille eikä myöskään heti löydy parempia vaihtoehtoja asian järjestämiseksi. Näin voi käydä esimerkiksi toimintatutkimuksen alkutilanteessa, jolloin ehkä kaikki läsnäolijat ovat yhtä mieltä siitä, että nykyinen työtapa on kylläkin sietämätön mutta silti kaikki tarjolla olevat parannuskeinot tuntuvat mahdottomilta, ja osanottajat ryhtyvät siksi tyhjältä pöydältä rakentamaan toteavaa mallia työstään käytettäväksi kehittämisen pohjana.

Mallia täsmentävä tutkimus

Uutta kartoittavan tutkimuksen monet vaikeudet vältetään, jos hankkeessa otetaan lähtökohdaksi aiemmissa tutkimuksissa kehitetty malli. Se voi olla joko holistinen malli, joka koostuu yksilöistä tai tapauksista, tai käsitteistä rakentuva analyyttinen malli. Tätä mallia laajentamalla tai muokkaamalla luodaan alustava uusi malli, "työhypoteesi", ja sitten tarkastellaan aineiston valossa onko työhypoteesi pätevä vai onko sitä vielä korjattava.

Usein tutkimushankkeessa on kysymys aiemman mallin laajentamisesta uudelle alueelle, ja tällöin hyvä nyrkkisääntö on: Aloita siitä, mitä tiedetään. Laajenna tietämyksen aluetta kytkemällä uudet tiedot vanhoihin. Monesti ei muuta tarvita kuin jonkin yksityiskohdan korjaus vanhassa mallissa. Näin on laita useinkin silloin, kun mallia tarvitaan antamaan pohjaa ennusteelle tai uuden tuotteen kehittämiselle ja aiottu soveltamisen ympäristö vain hieman poikkeaa aiemman tutkimuksen ympäristöstä.

Tutkimushanke Olemassaolevasta mallista saadaan siis valmiina se näkökulma, josta aineistoa on tarkasteltava, ja käytettävien käsitteiden määritelmät. On myös helppo päätellä, mitä uusia tietoja on analyysia varten koottava.

Toteavassa (deskriptiivisessä) tutkimuksessa usein noudatetaan ylläolevan kuvan mukaista vaihejakoa. Ensin määritellään se perusjoukko, josta tiedot on saatava sekä poimitaan siitä otos tai näyte, sitten rekisteröidään siitä mallissa tarvittavat asiat, analysoidaan ne samalla menetelmällä kuin on ennenkin tehty ja selvitetään tulosten luotettavuus. Koko hanke voidaan siis jakaa selkeisiin työvaiheisiin.

Vanhasta mallista lähdettäessä analyysi pääsee vauhdikkaasti alkuun; tietojen karttuessa saattaa tosin sitten ilmetä, että aluksi valittu malli ei olekaan täysin sopiva. Tällöinkin kannattaa yleensä ensiksi yrittää muokata mallia vanhan pohjalta, sillä muutoin vaihtoehtona ovat kaikki edellä kuvatut eksploratiivisen tutkimuksen hankaluudet.

Vaarana aikaisemmin luodun mallin käyttämisessä taas on se, että malli usein liiaksikin värittää empiirisiä havaintoja, eli tiedoista helposti tulee kovin "teoriapitoisia" ja vanhasta mallista poikkeavat tapaukset eli anomaliat jäävät muka virheellisinä huomiotta. Tämä estää huomaamasta vanhan mallin puutteita ja uuden mallin kehittämisen tarvetta.

TuotantoprosessiOhjaavassa (normatiivisessa) tutkimushankkeessa malleja käytetään, kun kuvaillaan nykytilan ongelmia ja hahmotellaan niihin parannuksia. Jos sattuu löytymään aiemmissa tutkimuksissa kehitetty toteava malli kohteesta, sen voi usein muuttaa ohjaavaksi malliksi lisäämällä siihen arvostava dimensio. Esimerkiksi oikealla oleva teollista tuotantoa kuvaava malli muutetaan ohjaavaksi lisäämällä siihen kannattavuuden käsite ja sille tavoite.

Mahdollisia ohjaavan analyysin menetelmiä selostetaan kohdissa Ohjaava tapaustutkimus , Ohjaava vertailu , Ohjaava luokittelu , Ohjaava muuttujien analyysi ja Ohjaava historian tutkimus.

ToimintatutkimusSitten kun kehittämisen tavoite on saatu määritellyksi ohjaavan mallin avulla, hanke usein jatkuu siten, että suunnitellaan tavoitteen toteuttamisen toimenpiteet, mahdollisesti myös toteutetaan ne ja arvioidaan tulokset. Joskus sama malli kelpaa kaikkien näiden työvaiheiden pohjaksi, kuten kaaviossa vasemmalla, mutta useimmiten mallia joutuu kyllä muokkaamaan toistuvastikin, jos sen ensin pitää esittää hankkeen päämäärät ja sitten uudistetun toiminnan tai uuden tuotteen suunnitelma. Viimeksimainitussa tapauksessa tarvittavia malleja ovat muiden muassa tuotekonsepti, useat peräkkäiset suunnitelman luonnokset, prototyyppien sarja ja vihdoin lopullinen tuotesuunnitelma.

Parhaassa tapauksessa ohjaava hanke etenee seuraavien vaiheiden kautta:

  1. arviointi jossa käydään läpi alkutilanne ja tarpeet parannuksille,
  2. analyysi jossa selvitetään asioiden väliset riippuvuudet ja mahdollisuudet muuttaa asioita,
  3. synteesi eli ehdotus asiantilan parantamiseksi
  4. lopputilanteen arviointi.

Yllämainitut vaiheet voidaan todellisuudessa joutua toistamaan useitakin kertoja ennen kuin hyväksyttävä ratkaisu löytyy. Ohjaava hanke näet usein käsittelee monisyistä käytännön ongelmaa, ja kun tutkija tekee siitä mallin, hän monesti koettaa saada siitä helpommin käsiteltävän yksinkertaistamalla sitä, toisin sanoen jättämällä siitä pois tekijöitä, jotka eivät näytä olennaisilta. Kuitenkin ehdotuksen lopullisessa testissä tai arvioinnissa saattaa ilmetä, että jokin pois jätetty tekijä onkin tärkeä, jolloin mallia on taas tarkistettava ja tehtävä koko kierros uudestaan.

Hypoteesia testaava tutkimus

Vaikka tutkimuskohde ennestään tunnetaan melko hyvin, tutkija ehkä kuitenkin haluaa vielä selvittää siitä jotakin yksityiskohtaa tai sen käyttäytymistä jossakin erityisessä tilanteessa. Tällöin hän ehkä jo hankkeen alkaessa pystyy aiemmin saatujen tietojen pohjalta ennustamaan, kuinka kohde tällöin käyttäytyy, eli hän voi muodostaa siitä hypoteesin. Hankkeen kuluessa tutkija sitten selvittää havaintoaineiston avulla, pitääkö hypoteesi paikkansa vai ei, eli hän testaa ja verifioi (tai "falsifioi") hypoteesin. Jotta testaamisen kurinalaisuus säilyisi, hypoteesia ei saisi korjailla hankkeen aikana. (Jos tutkija kuitenkin haluaa sitä korjata, on parempi käyttää nimeä työhypoteesi.)

Hypoteesi perustuu aina analyyttiseen malliin, jonka sisältönä varsin usein on kausaalinen selitys tutkittavalle ilmiölle. Toisin sanoen hypoteesissa esitetään oletus, että yksi tai useampia asioita Y riippuu asioiden X tilasta. Usein hypoteesissa esitetään tuo riippuvuus tarkemminkin, esimerkiksi matemaattisena mallina:

y = f(x)

jossa
x = riippumaton muuttuja eli selittäjä,
y = riippuva muuttuja eli selitettävä.

Ylläolevassa hypoteesissa on vain yksi selittäjä ja yksi selitettävä, mutta useimmiten tutkimuksissa kumpiakin on enemmän.

Jotta tutkimushanke nyt voisi antaa todistusaineistoa hypoteesin puolesta tai sitä vastaan, tutkimuksessa on hankittava aineistoa empiirisistä tapauksista, joissa hypoteesilla on tilaisuus toteutua tai olla toteutumatta.
Kuten yllä todettiin, selittävällä muuttujalla tulee aineiston eri tapauksissa olla eri arvoja, jotta nähtäisiin, miten se vaikuttaa selitettävään. Pienin tapausten määrä on kaksi, jos selittäjiä on vain yksi ja tällä on kaksi vaihtoehtoista arvoa. Jos selittäjiä on monta, ja vielä satunnaisvaihtelua on torjuttava keskiarvomenettelyn kautta, luku helposti nousee tuhansiin. Kustakin tapauksesta on mitattava kaikki hypoteesissa mainitut suureet.

Tutkimusprosessi Jos hypoteesia käytetään, tutkimuksen logiikka muodostuu oikealla esitetyn kaavion mukaiseksi (Bunge, 1967 p. 9). Työvaiheiden sisältö on:

  1. Totea ongelma
  2. Muotoile ongelma hypoteesiksi, jolla on järkevät teoreettiset perusteet ja joka voidaan myös testata
  3. Totea teorian pohjalta, mitä hypoteesi merkitsee empiirisesti, eli mistä nähdään sen toteutuminen tai toteutumatta jääminen
  4. Suunnittele hypoteesille sopiva testi
  5. Suorita testi ja kokoa siitä saatava empiirinen aineisto
  6. Vertaa empiirisiä testituloksia kohdassa 3 todettuihin teoreettisesti johdettuihin tuloksiin
  7. Arvioi menettelyjen luotettavuus.

Hypoteesin testaaminen. Hypoteesin arvioimisesta käytetään nimitystä verifioiminen (tai testaaminen). Tällöin pyritään saamaan selville hypoteesin totuusarvo: tosi tai epätosi. Huomattakoon, että yleispätevän väittämän verifioimiseen ei riitä se, että sen havaitaan pitävän paikkansa kaikissa tutkituissa tapauksissa. Voihan näet olla, että jotkin sellaiset tapaukset, joita ei ole tutkittu, käyttäytyvät hypoteesista poikkeavalla tavalla.

Verifioimisen sijasta voitaisiin väittämä testata koettamalla se falsifioida eli osoittaa vääräksi. Siihen riittäisi jo yksikin varma havainto, jossa lause nähdään epätodeksi. Mutta tämäkään menettely ei ole 100% luotettava, sillä erehtymisen mahdollisuus jää yhä jäljelle.

Käytännössä useimmat tutkijat nykyisin ymmärtävät hypoteesin verifioimisen tarkoittavan lähinnä hypoteesin uskottavuutta (credibility) taikka todenkaltaisuutta (verisimilitude). Tällä uudelleentulkinnalla tosin ei ole mainittavaa merkitystä tutkimustulosten käyttöarvoon: uskottavien tulosten varassa voidaan toimia aivan samoin kuin tosienkin tulosten.

Häiriöt. Melkein aina tutkimuksessa käy ilmi, että tutkimuskohteeseen vaikuttaa hypoteesissa tarkoitetun selittäjän ohella muitakin tekijöitä. Nämä ovat yleensä tutkimushankkeessa häiriöksi, sillä ne estävät tutkijaa näkemästä selvästi selittäjän vaikutusta kohteeseen.
Sellaiset tekijät, joiden systemaattinen vaikutus tunnetaan ennestään, voidaan yksinkertaisesti eliminoida tekemällä mittaustuloksiin sopiva korjaus. Hankalampia ovat tuntemattomat tekijät, jotka aiheuttavat selitettävään muuttujaan satunnaisvaihtelua.

Tutkija voi varautua häiriöihin ja selitettävän satunnaisvaihteluun vaihtoehtoisilla tavoilla:

Hypoteesia käyttävän tutkimuksen vaarana on se, että aikaisemmin luotu malli usein liiaksikin värittää empiirisiä havaintoja, havainnoista helposti tulee kovin "teoriapitoisia", vanhasta teoriasta poikkeavat tapaukset eli anomaliat tulkitaan mittausvirheiksi tai häiriöiksi ja ne jätetään huomiotta, vaikka itse asiassa juuri anomaliat ovat tärkeimpiä merkkejä siitä, että tieteenalalle olisi tarpeen kehittää uutta teoriaa.

Hypoteesia käyttävä metodi kehitettiin alun perin toteavia tutkimushankkeita varten. Nämä hankkeet siis tavoittelevat tietoja tutkimuskohteesta, luonnollisesti nimenomaan todenperäisiä tietoja, ja vastaavasti on todenperäisyys myös se peruste, jonka mukaan hypoteesi joko hyväksytään tai hylätään.

Ohjaavissa hankkeissa hypoteesia sellaisenaan ei juurikaan käytetä, mutta sen sijasta ohjaavaan hankkeeseen kylläkin usein kuuluu ratkaiseva käännekohta, jossa hankkeen onnistuminen usein ratkeaa samaan tapaan kuin hypoteesin testaaminen määrää toteavan hankkeen tuloksen. Tämä käännekohta on ohjaavan ehdotuksen lopullinen käytännön kokeilu. Ohjaavassa tutkimus- ja kehittämishankkeessa tavoitteena on parantaa tutkimuskohdetta tai muita samantapaisia kohteita, joten käytännön kokeilun ratkaiseva arviointiperuste on käytännön toimivuus ja hyödyllisyys. Tätä arviointia käsitellään tarkemmin sivulla Ehdotusten arvioiminen.

Toinen eroavaisuus toteavan hypoteesin testaamiseen on, että ohjaavan kehittämishankkeen ei tarvitse päättyä testiin. Jos ehdotus testissä hylätään, yleensä työtä jatketaan tekemällä uusi ehdotus ja uusi testi. Toisin sanoen prosessi palautuu samaksi kuin ohjaava mallia täsmentävä tutkimus, jota jo käsiteltiin edellä.

  In English   En Español   Sisällystauluun

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi