Varhaisia tuotannon teorioita

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Tuotannon teoriaa, eli pysyvää tietoaineistoa ja malleja, joiden tarkoitus on avustaa useamman kuin yhden tuotteen valmistusta, lienee ainakin suullisessa muodossa ollut käytössä ammoisista ajoista, joskaan alkuaikoina ei nähtävästi pidetty tarpeellisena sitä kirjoittaa muistiin. Satunnaisia siihen viittaavia merkintöjä kuitenkin löytyy historian lähteistä jo antiikista alkaen, ja niistä on seuraavassa poimintoja. Vanhin säilynyt aineisto koskee enimmäkseen vain yhtä tuotteiden lajia, rakennuksia, mutta se onkin varsin kiitollinen tutkittavaksi, sillä rakentamisessa aina tarvittavan suurehkon organisaation vuoksi työn järjestämistä on jo varhain jouduttu perusteellisesti pohtimaan.

Vaikka siis allaoleva tarkastelu kohdistuu varsin yksipuoliseen ja vajavaiseen aineistoon, se silti näyttäisi viittaavan muutamiin yleisiin piirteisiin tuotannon järjestelyjen ja sen teoriatiedon kehityksessä antiikin ajoista nykyaikaan:

Tuotannon järjestelyjä antiikissa

Muinaisjäänteet kertovat, että jo ennen historiankirjoituksen alkua valmistettiin useita nykyäänkin käytettyjä tuotteiden lajeja, kuten asuntoja, astoita, työkaluja ja vaatteita. Kun ei ole lähteitä kertomassa niiden valmistamisen järjestelyjä, täytyy vain arvailla, että ainakin pienempiä esineitä osattiin valmistaa kotona. Nähtävästi oli myös ammattimaisia käsityöläisiä, joita on kuvattukin faaraoiden hautojen taideteoksiin.

Tuotteita, joiden tekemiseen tarvittiin paljon väkeä ja jotka täten kaiketi ensimmäisinä vaativat suunnittelua ja järjestelyjä, olivat suuret rakennustyöt, kuten temppelit. Näistä onkin jo varhain asiakirjoissa jonkin verran mainintoja. Vuoden 2800 eKr vaiheilta on maininta, että Sakkaran porraspyramidin "rakentaja" oli Imhetep eli Imhotep, jonka varsinainen virka lienee kuitenkin ollut visiiri tai ylipappi. Näyttää siltä, että julkista rakentamista ei aluksi katsottu erityistä organisoimista vaativaksi toiminnan alueeksi, vaan se luettiin yleisiin hallintotehtäviin.

Mitä sisälsi Imhetepin työ pyramidin rakennuspäällikkönä? Yksinkertainen konstruktio ja arkkitehtuuri tuskin vaati paljoakaan suunnittelutyötä, mutta sitä enemmän aikaa lienee mennyt rakentajaorjien tuhatpäisen armeijan työnjohdon järjestämiseen.

Ajan mittaan Egyptiin tietenkin syntyi myös rakennusmestarin ammatti, sitä mukaa kuin kestävän (se oli egyptiläisille tärkeintä) rakentamisen tekniikkaa kertyi vanhoille rakennusmiehille ja nämä rupesivat sen kokonaisuutta opettamaan nuoremmille. Niinpä esimerkiksi 1500 eKr Ineni, faarao Tuthmosis III:n hautaluolan rakentaja, täytyy varmaankin lukea ammattimieheksi, koskapa hän muistokirjoituksen mukaan kehitti uuden, kestävämmän laastityypin tätä työtä varten.

Pyramidit nähtävästi rakennettiin valtion virkamiesten tai pappien johtaessa työtä, mutta ainakin Babyloniassa 1700-luvulla eKr. oli käytössä myös rakennusten teettäminen urakointimenettelynä. Se on nähtävästi ollut yleistäkin, koskapa asiaa on pidetty tarpeellisena säännöstellä Hammurabin laissa. Sen pykälä 233 lausuu:

"Jos rakennusmestari on rakentanut jollekulle talon eikä ole tehnyt työtään vahvaksi, ja seinä luhistuu, niin ko. rakennusmestari tehköön omasta hopeastaan ko. seinän vankaksi" (suom. Armas Salonen).

Rakentajan vastuu työstään oli ankara:

"Jos ... talo sortuu ja aiheuttaa talon omistajan kuoleman, niin rakennusmestari surmattakoon" (229 §).

Kreikan kielessä sana tektoon on vanhastaan tarkoittanut työläistä, joka tekee taloa, siltaa, laivaa, sotakonetta, vesijohtoa tai kanavaa. Etuliite arkhi- puolestaan merkitsee jotakin yläpuolella olevaa, niinpä arkhitektoon on yksinkertaisesti rakennustyön johtaja, rakennusmestari.

Vanhimmat säilyneet maininnat "arkhitektoon"-mestareista löytyvät Herodotoksen historiateoksesta noin vuodelta 440 eKr. Siinä ensinnäkin kerrotaan, miten Persian kuningas Dareios määräsi tällaisen rakennusmestarin tekemään sillan Hellespontoksen salmen yli, jotta persialaisten armeija voisi hyökätä Ateenaan. Toisessa kohdassa mainitaan nimeltä se taitava "arkhitektoon" Eupalinos, joka rakensi Samoksen saareen kilometrin pituisen vesijohtotunnelin.

Antiikin Kreikassa rakennustyömiehet enimmäkseen olivat orjia. Silloinkin kun "arkhitektoon" oli vapaa mies, hänet luettiin käsityöläisten vähän arvostettuun luokkaan. Käsityöläisten joukossa rakentajan ammatti sentään oli hivenen muita arvokkaampi, ainakin Platonin mielestä, rakentaminen kun vaati muita töitä suurempaa täsmällisyyttä (Filebos, 56 c). Kreikan kulttuurin kukoistusaikana suuret ja vaativat julkiset rakennustyöt edelleen nostivat rakennusmestarin statusta.

Kaupunkivaltion julkisissa töissä "arkhitektoon"-mestari näyttää toimineen joko virkamiehen tai urakoitsijan tapaan.

"Kerrotaan, että muinoin kuulussa Efeson kaupungissa oli ankara mutta oikeudenmukainen laki. Kun arkkitehtimestari otti tehdäkseen julkisen rakennuksen, hänen oli annettava maistraatille kirjallinen takuu sen kustannuksista.Mestarin omaisuus otettiin pantiksi työn ajaksi. Jos työ valmistui arvion mukaisesti, arkkitehti palkittiin kunnianosoituksin. Jos kulut ylittivät arvion enintään neljäsosalla, ne maksettiin kaupungin kassasta. Mutta jos rakentamiseen kului jotakin vielä tämän yli, se otettiin arkkitehdin omaisuudesta. Soisipa Jupiter, että olisi sama laki myös Roomassa, ei vain julkisissa vaan myös yksityisissä rakennushankkeissa. Silloin niissä eivät enää typerykset voisi esteettä haihatella, vaan arkkitehdeiksi hakeutuisivat vain ne miehet, jotka ovat harjaantuneet tieteelliseen tarkkuuteen" (Vitruvius, X).

Miten kreikkalaiset rakentajamestarit itse ymmärsivät työnsä sisällön? Heidän omia kirjoituksiaan ei ole säilynyt, mutta kylläkin niistä tärkeimpien luettelo Vitruviuksen VII kirjan johdannossa. Sen mukaan mestareita näyttävät etenkin kiinnostaneen muotoilun kysymykset, rakennus- ja koristetyylit - ainakin helleenisen kulttuurin loppuaikoina, jolloin taloudellinen vauraus oli jo yleinen ja rakentajilla oli varaa kiinnittää huomiota työn laadun täydellisyyteen ja taiteelliseen hienostukseen. Toisaalta arkhitektoon-mestarin vastuu varmastikin käsitti myös rakenteiden lujuuden ja työn toteutuksen johtamisen.

Yhteenvetona rakentamisen organisaatioiden kehityksestä antiikin kreikkalaisiin mennessä voidaan todeta, että hankkeita toteutettiin toisaalta valtion omassa työnjohdossa, toisaalta eräänlaisena kokonaisvastuu-urakointina. Molemmissa tapauksissa vastuu sekä suunnittelusta että rakennustöistä näyttää keskittyneen yhdelle henkilölle.

Roomalainen arkkitehti

Roomalaiset kehittivät kulttuurinsa kreikkalaisten luomalle pohjalle. Tärkeimmissä rakennushankkeissa he useasti turvautuivat Kreikasta haettuihin rakennusmestareihin taikka kopioivat sellaisinaan helleenisiä muotoja. Sittemmin kreikkalaisten mestarien kirjoituksia myös käännettiin ja muokattiin Rooman ja sen provinssien paikallisiin materiaaleihin ja oloihin sopiviksi. Kuvassa oikealla on hautakivestä piirros, jossa roomalainen arkkitehti on kädessään mittausvälineenä käytetty harppi.

Kreikkalaiseen rakennusten johtamisen teoriaan kuului tässä vaiheessa jo kymmeniä ammattikäsitteitä. Näille oli nyt tarpeen etsiä latinankieliset nimet. Täten esimerkiksi kreikan "arkhitektoon" väännettiin latinaksi kuulumaan architectus. Samalla latinankielen syntaksin mukaisesti syntyi uudissana architectura: kaikki se tieto ja taito, mikä rakennusmestarin työhön liittyi.

Rakentamisen teorian kääntämisessä ja muokkaamisessa keskeisen työn teki Marcus Vitruvius Pollio, arkkitehti ja mahdollisesti keisari Augustuksen rakennuttajavirkamies. Hän omisti kirjansa keisarille, jotta tämä voisi jättää jälkipolville muiden "loistavien saavutustensa" veroisia julkisia ja yksityisiä rakennuksia.

Vitruviuksen tavoitteena oli koota kymmeneen kirjaansa rakentamisesta (de Architectura libri decem) kaikki "taiteen säännöt" eli se teoria, tieto ja taito, mitä tarvittiin rakennushankkeen toteuttamiseen. Siihen kuuluivat kaupungin terveellisen sijainnin, käytännöllisen asemakaavan ja sujuvan liikenneverkon suunnittelu sekä talojen, satamarakenteiden, vesijohtojen ja viemärien toteutus. "Architectus" osasi tarvittaessa tehdä myös vesimyllyjä ja sotakoneita, mutta laivat ovat nyt siirtyneet toisen ammattikunnan tehtäviin.

Rakennusten suunnittelun tärkeimmät päämäärät ovat kestävyys (lat. firmitas), käytännöllisyys (utilitas) ja miellyttävyys (venustas). Näiden saavuttamiseen Vitruvius tarjoaa johdonmukaiset keinot. Kestävyys toteutetaan valitsemalla sopivat rakennusaineet ja rakenteiden mitoitus. Rakennuksen käyttötarkoitus puolestaan asettaa huoneiden järjestelylle ja mitoitukselle omat vaatimuksensa, joita Vitruvius selostaa seikkaperäisesti. Miellyttävyys merkitsee erinäisten "kauneuden lakien" sekä sovinnaisten koristemuotojen noudattamista. Kaikki tämä on toteutettava taloudellisesti, jota varten architectus-mestarin on osattava suunnitella työmaan järjestely ja työnjohto sekä rakennustyössä tarvittavat koneet.

Roomalaiset rakennuttajat teettivät yleisesti talonsa urakalla. Töistä oli kova kilpailu, ja useimmat rakentaja-arkkitehdit mainostivat innokkaasti palveluvalmiuttaan mahdollisille rakennuttajille, mitä menettelyä Vitruvius kylläkin paheksui.

Aulus Gellius kertoo vuoden 175 vaiheilla pidetystä urakkakilpailusta. Siinä useat arkkitehdit esittelivät suunnitelmiaan kylpylärakennukseksi. Eräs arkkitehti ilmoitti kustannusarviokseen 300 000 sestertiusta, mihin muuan rakennuttajan ystävistä huudahti: Ja voittoa 50 000! (Ricken, 16.)

Valtion rakennustöissä arkkitehti toimi virkamiehen tapaan. Joskus näyttää olleen vaikeata tehdä eroa valtion ja omien rahojen välillä. Niinpä keisari Teoderik (n. v. 500) vannotti hoviarkkitehtiaan: Ennen kaikkea muista rehellisesti jakaa työmiehille tarkoitetut palkkarahat!

Munkit arkkitehteina

Varhaisella keskiajalla suurin rakennuttaja oli kirkko. Oli näet luotava lähes tyhjästä uuden uskonnon tarvitsemat kirkkorakennukset koko Euroopan väestölle. Lisäksi tarvittiin rakennuksia opetusta, sosiaalityötä ja sairaanhoitoa varten, jotka kirkko oli ottanut vastuulleen. Myös kirkon nopeasti kasvava oma henkilökunta tarvitsi melkoisen määrän asuntoja.

Alkuaikoina useimpien kirkollisten rakennusten toteuttamisesta huolehti luostarilaitos. Tällöin rakennushankkeen ylimmäksi johtajaksi useinkin luontevasti tuli piispa tai luostarin apotti. Itse rakennustyöhön erikoistui osa munkeista sekä maallikkoveljistä.

Milloin omassa luostarissa ei ollut suuria rakennushankkeita vireillä, rakentajat siirtyivät luostarista toiseen ja tarvittaessa muuallekin. Kuvassa kaksi munkkia ovat Englannin kuninkaan rakennusmestareina. Munkkien "lainaaminen" maallisiin rakennuksiin tuli niin tavalliseksi, että tähän tarvittava anomus kuului Englannin aateliston käyttämään latinankielisten mallikirjeiden kokoelmaan. Lopulta (1157) täytyi säädöksin rajoittaa munkkien osallistumista maalliseen rakentamiseen.

Piispoilla ja apoteilla oli toki rakentamisen ohella paljon muitakin tehtäviä. Niinpä heidän avukseen, etenkin myöhäisen keskiajan suurille työmaille, tarvittiin yhä useammin työnjohtajia. Näin kertoi eräs dominikaanimunkki vuonna 1261:

"Suurilla rakennustyömailla tarvitaan johtava mestari. Hän järjestää asiat puhumalla; itse työhön hän ei juuri ryhdy, mutta saa silti suuremman palkan kuin muut. Monille näet kirkko maksaa lihavan palkkion, vaikka Luoja yksin tietää, onko heistä kaikista hyötyä" (Ricken, 28).

Työmaiden muita mestareita olivat työpäälliköt (lat. magister operis), kivityönjohtajat (archilapicida) ja kirvesmiesmestarit (carpentarius). Nämä olivat harvoin käyneet quadrivium-koulua, joten he eivät Augustinuksen mielestä ansainneet nimeä "architectus". Tätä nimitystä sen sijaan joissakin tapauksissa käytettiin työn tilaajasta (joka tietenkin halutessaan saattoi sanella myös rakennuksen muodon).

1200-luvulla syntyi keski-Euroopan suuria katedraaleja toteuttamaan erityisiä rakentajaorganisaatioita (saks. Bauhütte). Toisaalta kaupunkeihin kasvoivat vähitellen itsellisten rakennusmestarien ammattikunnat eli killat (ital. arte, saks. Zunft). Myöhäiskeskiajan rauhallisina aikoina kaupan vaurastuttama porvaristo antoi näille runsaasti rakennustehtäviä: tehtaita, varastoja, raatihuoneita, yksityispalatseja.

Bauhütte näyttää olleen ensimmäinen rakennusorganisaatio, joka kykeni toimimaan itsenäisenä oikeushenkilönä, siis muutoinkin kuin johtajansa nimissä. Tämä ehkä johtui työn luonteesta: katedraalin rakennustyö kesti välttämättä monen sukupolven ajan. Niinpä organisaation jatkuvuus myös alkuperäisen mestarin kuollessa oli varmistettava säännöksin. Samasta syystä Bauhütte huolehti myös uusien työntekijöiden ammattikoulutuksesta. Valitettavasti tästä oppiaineistosta tai teoriasta ei ole meille säilynyt mitään, mikä ehkä johtuu rakennusmestarien vähäisestä kirjoitustaidosta, mutta myös siitä, että teoria ja piirustukset olivat arvokkaita valtteja uusista töistä kilpailtaessa, ja ne haluttiin pitää ammattisalaisuuksina.

Designin ja tuotannon eriytyminen

Myöhäisen gotiikan aikaan oli rakenteiden teoria jo kehittynyt niin laajaksi ja vaativaksi, että joidenkin mestarien oli aihetta erikoistua pelkästään rakenteiden tutkimukseen ja suunnitteluun. Näistä konstruktion spesialisteista ensimmäisiä nimeltä tunnettuja on ranskalainen Jean Mignot. Vuonna 1400 hänet kutsuttiin Milanon tuomiokirkkorakennuksen työmaalle tarkastamaan sen pahasti halkeilleita holveja sekä ratkomaan riitaa romaanisen ja goottilaisen holvaustyylin kannattajien välillä. Tällöin Mignot esitti seuraavan aikakirjoihin jääneen lausunnon:

"Taito ilman tietoa on hyödytön (lat. ars sine scientia nihil est). Myös holvi, olkoonpa pyöreä tai suippokärkinen, on kelvoton jos sillä ei ole lujaa perustusta."

Mignot'n sanaa "scientia" ei välttämättä tarvitse kääntää tieteeksi, vaan yhtä hyvin se tarkoittaa perinnettä tai perimätietoa. Perimätiedon arvo ammattikunnassa oli keskiajalla itsestään selvä. Niinpä eräs tuolloinen teoreetikko, Hanns Schmuttermayer, ilmoittaa vaatimattomasti kirjansa esipuheessa, että

"tästä en mitään ole itse keksinyt, vaan kaiken olen saanut suuremmilta maineikkailta mestareilta" (Ricken, 39).

Keskiajalla rakentamisen ammattimiehet kuuluivat työläisiin, siis yhteiskunnan alimpaan luokkaan. Paraskaan rakennusmestarin tai suunnittelijan työ ei tekijäänsä nostanut ylempään säätyyn, etenkään kun rakennukset katsottiin pikemmin yhteisön kuin yksilöiden työn tulokseksi. Useasti korostettiin myös sitä, että kunnia hyvin onnistuneesta työstä oikeastaan ei kuulunut yksilölle eikä yhteisölle, vaan Jumalalle, jonka tahdosta kaikki tapahtui.

Renessanssi tarjosi yksilölle mahdollisuuden vapautua säädyn sanelemasta roolista. Aikaisemmin oli lähinnä vain sukuperä ja peritty omaisuus antanut ihmiselle arvoa ja valtaa, mutta renessanssin näkemyksen mukaan samaan saattoi oikeuttaa myös yksilön oman hengen voima. Jo 1400-luvun Italiassa muutamat nerokkaat taidemaalarit ja kuvanveistäjät olivat kyenneet nostamaan itsensä käsityöläisistä ruhtinaiden ja kardinaalien ystäviksi ja lähes samaan arvoluokkaan. Sama tie saattoi nyt avautua myös arkkitehdille, mikäli hän todisti itsensä suvereeniksi mestariksi omalla alallaan, ja mikäli arkkitehtuuri voitiin lukea alhaisesta rakennustyön raadannasta erilliseksi kaunotaiteeksi.

Taiteiden korkeimman mahdollisen laatutason osoitti renessanssin Italiassa antiikin esikuva. Pinnalle pyrkivän arkkitehdin siis piti ennen kaikkea perehtyä Vitruviukseen ja antiikin rakennuksiin ja jäljitellä niitä omissa suunnitelmissaan. Se sopi tuohon aikaan myös monelle palatsin rakennuttajalle, joka sen avulla halusi mainostaa vaurauttaan ja sivistystään (etenkin mikäli oli kouluja käymätön, äkkirikastunut nousukas).

Leon Battista Albertin paljon lukijoita saanut teos Rakentamisesta (lat. De re aedificatoria) vuodelta 1485 pyrkii Vitruviuksen esikuvan mukaisesti kattamaan rakennussuunnittelun kaikki näkökohdat, niihin luettuna rakentamisen lujuusopin ja terveellisyyden kysymykset. Sen näkökulma kuitenkin poikkeaa aikaisemmista teoriakirjoista sikäli, että Alberti keskittyy teoksessaan suunnitteluun, poistaen suunnittelijan työstä rakennustyön johtamisen. Täten esimerkiksi Leonardo saattoi saavuttaa mainetta arkkitehtina, vaikka yhtään hänen talosuunnitelmistaan ei koskaan toteutettu. Näin oli malli luotu hovimies- tai herrasmiesarkkitehdin roolia varten, ja se jäi voimaan lähes tähän päivään saakka. Arkkitehti ei nykyisin ole "ylirakentaja" kuten antiikissa, eikä hänen työnsä tulos ole rakennus. Arkkitehdin työn tavoite on suunnitelma, jossa määrätään rakennuksen muoto ja ainekset sekä sovitetaan yhteen kaikki muut suunnitelmat, samalla selvittäen niissä ehkä esiintyvät ristiriidat.

Albertin luoma arkkitehdin toimenkuva osoittautui pian sikäli perustelluksi, että suunnittelu oli muutoinkin kehittymässä täyspäiväistä panosta vaativaksi työksi. Tämä johtui siitä, että uudisrakennukset jatkuvasti kasvoivat, ja lisäksi ne piti suunnitella yhä tarkemmin käyttötarkoitusta vastaaviksi. Täten 1800-luvun alussa arkkitehdin oli jo vaikeata selviytyä työstään ilman apulaista. Vanhojen hoviarkkitehdin ja kaupunginarkkitehdin virkojen ympärille kasvoikin ajan mittaan kokonaisia virastoja talonsuunnittelua sekä kaupunkisuunnittelua varten, ja yksityisinä yrittäjinä toimivat arkkitehdit perustivat vastaavasti toimistoja liikeyritysten tapaan.

Albertin viitoittama arkkitehtuuriteorian kehittämisen metodiikka osoittautui pian sopimattomaksi konstruktioiden tutkimukseen. Toisaalta Francis Bacon ja Galileo Galilei osoittivat konstruktööreille uuden tutkimuksen ja teorian kehittämisen metodiikan, joka oli eksakti luonnontieteen metodi. Galilei itsekin ennätti kokeilla menetelmäänsä rakenteiden mekaniikkaan teoksessaan Discorsi (1638), ja työ on siitä pitäen jatkunut keskeytyksittä omaan aikaamme saakka käyttäen johdonmukaisesti hyväkseen edellisten sukupolvien saavuttamia tuloksia.

Alkuaikoina myös arkkitehdit pystyivät hallitsemaan ainakin perinteisten kivi- ja puurakenteiden mitoituksen teorian, mutta 1900-luvulle käännyttäessä oli uusi teräs- ja betonirakenteiden teoria jo kasvanut niin laajaksi, että sen opiskelu ja soveltaminen suunnittelussa vei miehensä kokonaan.

Näin oli konstruktöörien ammattikunta eronnut arkkitehdeista, ja se joutui hakemaan itselleen nimen. Ranskassa ja Englannissa oli toisinaan jo keskiajalla käytetty erityisen taitavasta arkkitehdista nimeä ingénieur. Sanan pohjana on latinan ingenium: nerous tai nerouden tuote, keksintö. Tältä pohjalta lähti markiisi de Vauban, kun hän vuonna 1675 perustaessaan Louis XIV:n armeijaan rakennusosaston antoi sille nimeksi Corps des ingénieurs. Kun sotilasinsinöörit näihin aikoihin Euroopassa muutoinkin suunnittelivat paljon linnoja, kirkkoja ja asemakaavoja, insinöörin nimitys levisi pian laajaan käyttöön. Englantiin ja sitä kautta koko maailmaan se vakiintui vuoden 1818 vaiheilla, jolloin Lontooseen perustettiin Institution of Civil Engineers.

Rakentamisen kehittyessä yhä teknisemmäksi kävi pian ilmi, että siinä tarvittiin konstruktiotieteen ohella muitakin itsenäisiä insinööritaidon aloja. Ensimmäisinä, jo 1800-luvulla, ehättivät ammattialansa perustamaan lämmitys-, saniteetti- ja ilmanvaihtotekniikan insinöörit. Niiden antamaa esikuvaa ovat omalla vuosisadallamme seuranneet rakennusten sähkötekniikka, viestintätekniikka ja useat muut rakentamisen erikoisalat. Kaikki ne käyttävät teoriansa ja tekniikkansa kehittämiseen periaatteessa samaa, edellä jo mainittua fysiikkaan ja luonnontieteisiin pohjautuvaa metodiikkaa. Nykyisin kunkin alan teoriaa kehittävät siihen erikoistuneet tutkimuslaitokset.

Tieteellinen liikkeenjohto

Tuotteen suunnittelun hajoaminen useiden spesialistien yhteistyöksi 1700-luvulla ei suinkaan ollut mikään irrallinen ilmiö. Vastaavaa tapahtui kaikkialla teollisuudessa. Kysymys on työnjaon periaatteesta. Se lähtee olettamuksesta, että työ saadaan tehokkaimmaksi jakamalla se pieniin osiin ja antamalla kukin osa siihen erikoistuneen spesialistin tehtäväksi.

Eräs ensimmäisistä työnjakoa suosittelevista tutkijoista oli skotlantilainen Adam Smith (1723 - 90), joka teoksessaan Kansojen varallisuus (1776) luetteli työnjaosta yritykselle koituvia etuja:

Ajatusta kehitteli eteenpäin mm. tietokoneiden rakentajana tunnettu Charles Babbage. Kirjassa On the Economy of Machinery and Manufacturers (1838) hän totesi vielä yhden työnjaosta saatavan edun:

1900-luvun alussa työnjaon ideaa jo sovellettiin lukemattomissa teollisuuslaitoksissa. Täydellisimmin sen toteutti "liukuhihna" (assembly line) jossa työntekijän ei enää tarvinnut edes liikkua paikaltaan, ainoastaan tehdä hänelle määrätyt yksinkertaiset operaatiot. Esimerkiksi Fordin autotehtaassa auton kokoamiseen vuonna 1913 käytetty aika (12,5 tuntia) saatiin näin vuonna 1914 alennetuksi puoleentoista tuntiin.

Tieteellisen liikkeenjohdon teorian mukaan johtajan tärkein velvollisuus on muodostaa työstä kokonaisnäkemys, määritellä sen tavoitteet ja ohjata työtä niin, että tavoitteet saavutetaan.

Tieteellisen liikkeenjohdon metodi tarjosi tehokkaat keinot toteuttaa mitä tahansa vain tuotannon tavoitteeksi haluttiin määritellä. Tavallisimmin sitä on käytetty tuotannon taloudellisuuden taikka sen joutuisuuden ohjaamiseen.

Tuotantotalouden teoria

Tuotannon taloudellisen ohjauksen teorian ja metodien avulla pyritään parantamaan tuotannon taloudellista tulosta, jota mitataan sellaisten tunnuslukujen kuin tuottavuuden ja kannattavuuden avulla, katso sivua Tuotannon optimoiminen. Tuotannon kaikkia osatekijöitä tarkastellaan taloudellisten mittareiden kautta kuten kuvassa alla.

Tuotantoprosessi

Tuotannon taloudellisen ohjauksen keinoja ovat tulojen ja menojen budjetoiminen, tuottavuustavoitteiden asettaminen tuotannon tärkeimmille toiminnoille, toiminnan seuranta, mittaaminen, raportointi ja tuloksista laskettujen tunnuslukujen vertaaminen tavoitteisiin.

Työn tuottavuusstandardit ovat tavoitteiden asettamisen tärkeä apuväline. Ne mittaavat tyypillistä hyvää työtehoa eli työmenekkiä tunteina tuotettua yksikköä kohti, selvitettynä joko yrityksen palkkalaskennan kirjanpidosta taikka tutkijan mittaamina sekuntikellon tai vastaavien keinojen kautta (työn mittaus, work measurement). Mittaukset voidaan myös tehdä useiden yritysten tai maan koko teollisuusalan yhteisinä. Työn mittauksen teorian kehitti 1881 Frederick W. Taylor, yli-insinööri Midvale Steel Companyn tehtaassa, jossa hän oli kolme vuotta aiemmin aloittanut tavallisena työmiehenä.

Vuoden 1910 vaiheilla Frank B. Gilbreth ja Lillian M. Gilbreth lisäsivät Taylorin työnmittausmetodiin liiketutkimukset (motion study) eli työntekijöiden liikkeiden täsmällisen rekisteröimisen elokuvaamalla, ja työmetodisuunnittelun (work methods design) jossa koetetaan määritellä paras työtapa. Työnmittauksen ja liiketutkimusten yhdistelmästä alettiin käyttää nimeä MTM, Motion and Time Studies taikka Methods Time Measurement.

Tavoitejohtamisen järjestelmässä kukin työntekijä sopii esimiehensä tai työn teettäjän kanssa etukäteen työn tavoitteista. Näin johtajalle tulee hyvä tilaisuus määritellä mikä työssä on olennaista, ja toisaalta alainen saa varsin vapaasti suunnitella työnsä yksityiskohdat. Tavoitejohtamisen väkevin voima ei ehkä ole itse johtamisessa, vaan siinä, että se parhaassa tapauksessa houkuttelee niin johtajan kuin alaisenkin pohtimaan työn tarkoitusta ja niitä keinoja, millä tämä tarkoitus parhaiten saavutetaan.

Tavoitejohtaminen levisi 1900-luvun lopulla nopeasti tuotteiden valmistukseen, onhan siinä tulosten määrä helposti suunniteltavissa ja mitattavissa useiden tärkeiden päämäärien osalta. Sensijaan ei-mitattavat tuotannon päämäärät sen sijaan unohtuvat nyt vielä entistäkin helpommin.

Tuotannon aikatauluohjaus

Tuotannon eri osatehtävien ajoituksen suunnittelussa pyritään varaamaan kullekin tehtävälle sopiva aika ja täten karsimaan turhaa ja kallista ajankäyttöä. Ohjauksen keinoja ovat yllä jo mainitut työmenekkistandardit, työn suunnittelun metodit, aikataulu- ja toimintaverkkotekniikka kuten PERT-kaaviot, esimerkki alla.

PERT-kaavio

Monilla tuotannon aloilla se yritys saa kilpailuetua, joka pystyy toimittamaan tuotteen nopeimmin. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on usein mahdollista nopeuttaa tuotannon prosessia limittämällä sen työvaiheita kuten kuvassa alla (concurrent engineering). Tiukka aikataulutus on myös tarpeen silloin, kun tuote koostuu monista osista, joita valmistetaan eri tehtaissa.

Vaiheet limittäin

Ajoituksen tavoiteohjaus on varsin voimakas johtamisen tekniikka, sillä se keskittää kaikkien osapuolten huomion aikatauluun, joka on helposti ja täsmällisesti suunniteltavissa ja toteutuminen mitattavissa. Aikatavoitteet täten yleensä saadaankin hyvin toteutumaan. Riskitekijä on sama kuin kaikessa tavoitejohtamisessa, eli se, että tavoitteissa mainitsemattomat näkökulmat pääsevät unohtumaan.

Toinen riskitekijä on se, että itse aikataulutavoite voi tulla asetetuksi liian tiukaksi, mikä tapahtuu perin helposti projektin alkuinnostuksessa. Tästä voi sitten kärsiä työn laatu. Rtenkin tuotteen suunnitteluun kuuluu myös sellaisia ratkaisun alitajuisen kypsyttelyn työvaiheita, joita ei mitenkään voi haitatta lyhentää, saattaapa olla mahdotonta edes etukäteen määritellä niille tuloksen kannalta optimaalista ajoitustakaan.

Psykologiaa painottava tuotannon teoria

Kumpikaan yllä luetelluista tyypillisistä tieteellisen liikkeenjohdon tavoitteista: tuotannon taloudellisuus sekä sen joutuisuus, ovat harvoin nykyaikaisen työntekijän työlleen asettamia aivan ensisijaisia vaatimuksia. Edellä kävi jo ilmi, että historian aikana tuotannon ylimmiksi tavoitteiksi on katsottu esimerkiksi tuloksen kestävyys (faaraoiden haudoissa), tosiolevaisen ilmentäminen kokonaislukujen suhteina (antiikin Kreikassa) taikka sielun pelastus (keskiajalla), eli eri aikoina tuotannolla on ollut perin monenlaisia päämääriä. Mitä sitten nykyihminen odottaa työltään ja miten nämä odotukset ovat toteutuneet, sitä on viime vuosikymmeninä jonkin verran selvitetty.

Motivaatiotutkimukset

Eräs ensimmäisistä tutkimuksista työntekijöiden odotusten keräämiseksi tehtiin IBM:ssä 1940-luvulla, ja siinä kävi ilmi, että työntekijät toivoivat työltään enemmän vaihtelevuutta, kiinnostavuutta, mielekkyyttä ja tyydyttävyyttä. Tutkijat ehdottivat parannuskeinoksi työn laajentamista (job enlargement), jonka kautta ajateltiin työntekijöiden motivoituvan tekemään enemmän ja parempaa työtä.

Työntekijöiden motivaatiotutkimus vakiintui tästä lähtien omaksi tieteenalakseen. Erääksi sen varhaiseksi merkkipaaluksi, tosin vastoin kyseisten tutkijoiden tarkoitusta, muodostui Western Electric Companyn Hawthornen tehtaassa (Nevadassa) 1927 aloitettu tutkimussarja, jonka tarkoituksena oli selvittää työtiloissa tarvittavan valaistuksen määrä. Aluksi tehtaan työntekijät eivät tienneet, että tutkimuksen tarkoituksena oli työskentelyolosuhteiden parantaminen, mutta sen kuultuaan he kiinnostuivat työnteosta uudella tavalla, ja työn tuottavuus nousi jatkuvasti riippumatta siitä, parannettiinko vai huononnettiinko valaistusta ja muita työhuoneen olosuhteita. Tutkijat eivät siis saaneetkaan selville, mikä valaistustaso turvaisi parhaan työtehon.

Ensin tutkijat olivat tästä "Hawthorne-efektistä" pahoillaan, ja heistä tuntui, että tutkimus menetti objektiivisuutensa ja meni pilalle. Vasta myöhemmin tutkijat tulivat ajatelleeksi, että hankkeen lopullinen tarkoitus, työntekijäin viihtyvyyden ja tuotannon lisääminen, kuitenkin onnistui erinomaisesti, joskin aivan eri tavalla kuin tutkijat olivat suunnitelleet. Tuotanto nousi ei valaistuksen johdosta vaan siksi, että työntekijät huomasivat olevansa tehtaan johdolle tärkeitä.

Toinen varhainen tutkija oli Abraham Maslow. Hän sovelsi työelämään aiemmin kulttuuriantropologiassa käytettyä "funktionaalista" teoriaa, jota oli kehittänyt etenkin Bronislaw Malinowski. Maslow esitti 1943 ihmisen "tarpeiden hierarkian", jossa aina yhden tason tultua tyydytetyksi seuraava taso astuu ohjaamaan ihmisen käyttäytymistä:

  1. olemassaolon tarpeet, kuten ravinto
  2. turvallisuuden tarve
  3. sosiaaliset tarpeet, kuten ystävyys
  4. egoistiset tarpeet, mm. toisilta saatava arvostus
  5. itsensä toteuttamisen tarpeet, mm. (taiteen) luominen.

Maslow'n luokituksella oli paljon vaikutusta tutkimukseen, mutta se osoittautui pian liian karkeatekoiseksi. Frederick Herzbergin et al. (1959) empiiriset tutkimukset nostivat motivaatiotutkimuksen aivan uudelle tasolle. Niissä osattiin ensimmäisen kerran jaotella motivaatiotekijät joko motivaatiota lisääviin tai sitä vähentäviin tekijöihin. Positiivisiksi motivaatiotekijöiksi osoittautuivat:

Potentiaalisesti negatiivisia eli "hygieniatekijöitä" ovat:

Herzbergin et al. teorian pohjalta on sittemmin tehty sadoittain tutkimuksia eri työpaikoilla. M. Scott Myers haastatteli Texas Instruments'in tehtailla 282 työntekijää ja totesi Herzbergin jaottelun pitävän sielläkin paikkansa.

Kuvassa alla on näissä haastatteluissa esille tulleiden eri motivaatiotekijöiden prosenttiset osuudet. Havaitaan, että muutamat tekijät esiintyvät lähes pelkästään positiivisina, toiset taas negatiivisina, ja jotkut molempina. Lisäksi kävi ilmi, että työntekijät olivat jossakin määrin jaettavissa ryhmiin sen mukaan, oliko heille tärkeämpää saada paljon positiivista motivaatiota vai välttää negatiivisia tekijöitä (motivation seekers vs. maintenance seekers).

Motivaatiotekijät

Työntekijöiden motivaation tutkimus on jatkunut meidän päiviimme saakka, ja syntyneestä paradigmasta käytetään usein nimeä liikkeenjohdon ihmissuhdekoulukunta. Saatujen tutkimustulosten pohjalta on suunniteltu ja toteutettu lukuisia työelämän uudistuksia. Kyselyissä esiin saatu työntekijöiden tyytyväisyys työhön ei tosin ole juuri noussut, pikemminkin päinvastoin. Tämä selittynee sillä, että samanaikaisesti on noussut myös työntekijöiden vaatimustaso.

Itseohjautuvat menetelmät

Luonnontieteiden ja teknologian saavutuksiin tottunut yleisö ja liikkeenjohtajatkin usein ajattelevat, että ongelman tullessa vastaan aina paras menetelmä on käynnistää kehittämishanke ja hankkia siihen pätevä ulkopuolinen tutkija. Tällöin on siis päässyt unohtumaan se yksinkertainen ja ikivanha menetelmä, jossa työryhmä oman ryhmänjohtajansa kanssa omatoimisesti pitää toimintatapansa ajan tasalla niin, että hoitamattomia ongelmia ei pääse kertymään. Tällaisesta ryhmästä käytetään nimeä itseohjautuva. Täten toimiva ryhmä panee itse alulle ongelmiensa selvittelyn ja toteuttaa uudistukset, mahdollisesti tutkijan avustamana. Ainoastaan lopulliset hankkeen tuottamat toiminnan muutosehdotukset mahdollisesti alistetaan hyväksyttäviksi yrityksen johdolle tai muille osapuolille, sikäli kuin ryhmä kuuluu sellaiseen organisaatioon, jossa tämä on tarpeen.

Itseohjautuvuudessa eli autonomiassa on toki erilaisia asteita. Voidaan erottaa vaikkapa seuraavat vaihtoehdot:

  1. Ei autonomiaa: hallitus tai yritysjohto tekee kaikki päätökset, kysymättä neuvoa keneltäkään. Omistajan johtama yritys saattaa toimia näin. Jos toiminnan kehittämistä tutkimuksen avulla joskus tarvitaan, lähinnä sopiva kehittämisen menetelmä on rationalisointi ja työntutkimus.
  2. Edustuksellinen demokratia. Esimerkkejä ovat valtiot parlamentteineen ja kunnat valtuustoineen. Yrityksissä saattaa tähän tapaan toimia mm. työpaikan yhteistoimintakomitea sekä luottamusmiesjärjestelmä. Jos rationalisointihanketta tarvitaan, siihen tavallisesti nimetään osapuolten edustajista koostuva johtoryhmä.
  3. Keskustelutilaisuudet työntekijöiden kanssa ennen päätöksen tekoa. Mitään autonomiaa ei kuitenkaan ole sellaisessa "keskustelussa" jossa johtajat ovat jo etukäteen päättäneet asian toteuttamisesta.
  4. Yhteispäätösmenettely. Klassisia esimerkkejä olivat Kreikan kaupunkivaltioiden kansankokoukset. Nykyisin vastaavaa löytyy yhdistyksistä ja työosuuskunnista, mutta nykytekniikalla sitä olisi mahdollista soveltaa laajoissakin organisaatioissa aina kuntia ja valtioita myöten. Kokousten metodiikkaa olisi saatavissa etenkin toimintatutkimuksesta.

Itseohjautuvan ryhmän teoriaa ja käytäntöä kehitti ensimmäisenä saksalainen Kurt Lewin (1890-1947). Menetelmä on erityisen hyödyllinen silloin, kun jokin organisaatiossa toimiva pysyvä työryhmä on normaalissa työssään joutunut niin pahoihin ongelmiin, ettei ryhmä tai sen johtaja löydä niihin ratkaisua. Tähän tilanteeseen soveltuu toimintatutkimus, jonka teoriaa selostetaan kohdassa Toimintatutkimus ja teoria.


Nykyisin tuotannon suunnittelussa sovellettua teoria-aineistoa selostetaan eri sivulla Tuotannon teoria.

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi