Julkisen rakentamisen teoria

Kirjoitus "Kulttuurin rakentamisesta" teoksessa Engelin perintö, julk. Valtion kiinteistölaitos 1995
Sisällysluettelosivulle

Tiettävästi Cicero käytti ensimmäisenä sanontaa cultura animi, hengen viljely. Kulttuurin käsite on tietenkin paljon nimeään vanhempi, luetaanhan siihen kaikki yhteiskunnassa syntyneet ja sukupolvesta toiseen siirtyvät instituutiot ja ajatusrakennelmat: uskomukset, tavat, lait, tieteet ja taiteet. Näiden lisäksi kulttuuriin kuuluvat yhteisön aineelliset saavutukset, kuten rakennukset.

Mitä tahansa kulttuurin osa-aluetta tarkastellaankin, on se aina enemmän kuin osiensa summa. Yhteen kuuluvista sanoista syntyy lause, kenties laki, kenties runoelma; joka tapauksessa jotakin muuta kuin vain sanojen jono. Yhteen kuuluvista taloista syntyy kaupunki, ehkä kauniskin, vaikka yksittäiset rakentajat eivät ajattelisi tekevänsä kulttuuria. Tämä johtuu juuri siitä, että kulttuuri luodaan yhteiskunnassa, jolloin yhteisön säännöt ja tavat vaivihkaa muovaavat yksittäiset luomukset yhteen sopiviksi kulttuurin rakennuskiviksi. Ei muurahainenkaan osaa suunnitella keon arkkitehtuuria, mutta hallittu kokonaisuus siitä vain syntyy.

Toisin kuin muurahainen, ihminen pystyy kehittämään kulttuuriaan myös tietoisesti. Ihmisyhteisöjen johtajat ovat suunnitelleet rakennuksia ja muita yhteisön toimia jo kauan ennen Ciceroa. Asiakirjojen puuttuessakin voimme päätellä säilyneistä palatseista ja temppeleistä, että niissä on tähdätty käytännön vaatimusten ohella päämääriin, jotka liittyivät tuon rakennuksen ohella koko yhteisöön, siis kulttuuriin.

Julkisten hankkeiden yhteydessä syntyi jo varhain myös asiakirjoja, kuten käskykirjeitä ja sopimuksia, joista hankkeiden aatteelliset päämäärät monesti selviävät. Seuraavassa tarkastelussa tällaiset asiakirjat ovat lähdeaineistona, kuten myös eri aikoina käytetyt arkkitehtuurin teoriakirjat.

Rakennuksia taivastien varrella

Nykyisin jokainen kaupunkilainen tietää tai vaistoaa, että kaupungin muoto ja sen julkiset rakennukset heijastavat rakentajiensa yhteisön hierarkioita ja arvostuksia. Ehkä on hyvä aluksi muistuttaa siitä, että muitakin ajattelutapoja on. Rakentamisen mallia on joskus haettu peräti toisesta maailmasta: Herbert Ricken kertoo, että muinaisen Egyptin kielessä sama sana tarkoitti toisaalta temppelin teologista tarkoitusta ja liturgiaa, toisaalta temppelin fyysistä pohjakaavaa ja vieläpä sen perusmuureja. Ideaalisen ja konkreettisen maailman välille ei siis vedetty jyrkkää rajaa. Ensimmäinen nimeltä tuntemamme arkkitehti Imhotep (n. 2800 eKr) olikin toiselta viraltaan ylipappi.

Meitä lähempi uskonnollisen rakentamisen kausi oli Euroopan keskiaika. Maallisilla asumuksilla ei tuolloin ollut henkistä merkitystä, eikä niiden suunnittelussa juuri arkkitehtia vaivattu. Ainoita tärkeitä rakennuksia olivat ne, jotka edistivät ihmisten pelastumista taivaalliseen kotiinsa, siis kirkot ja luostarit. Tästä saatiin myös arkkitehtuurin tavoitteet. Oli paikallaan, että kirkkorakennukset symboloivat "taivaallista Jerusalemia" ja ilmensivät sen ihanuutta. Jos kirkoissa ja niiden taideteoksissa oli maallista kauneutta, sen tehtävänä oli vain kuvata Jumalan ja taivaan erinomaisuutta matoiseen maailmaan verrattuna.

Näin on ymmärrettävä esimerkiksi kirkkoisä Augustinus, kun hän teoksessa De vera religione pohdiskelee kauneuden olemusta. Kauneutena aistimme vaihtelevaisuuden takaa löytyvän yhtenäisyyden ja järjestyksen, kuten rytmin, symmetrian ja proportiot kokonaislukujen suhteina. Samaan tapaan P. Tuomas Akvinolainen katsoi, että kauneuden osatekijät ovat eheys eli täydellisyys, suhteikkuus eli harmonia, ja selkeys tai kirkkaus. Kaikki nämä ovat ensisijaisesti Jumalan ominaisuuksia, joita maallinen taideteos voi vain tavoitella. Nykyään lukisimme tällaiset pohdiskelut estetiikan alaan, mutta aikanaan ne kuuluivat teologiaan, olihan Tuomaan kirjankin nimenä Summa Theologiae.

Uskonnon antama yksi ja yhtenäinen päämäärä toki aikoinaan tuotti suurenmoista arkkitehtuuria, mutta suostuisiko koko Eurooppa ikuisesti uskomaan vain yhteen päämäärään? Uudempaa näkökulmaa edustaa vaikkapa Ruotsin uskonpuhdistajan Laurentius Andreaen kirje Vadstenan luostarille 1524: "Välittääkö Herra enemmän hirsistä ja kivistä kuin ihmisistä? Voi pyhää yksinkertaisuutta, joka tuhlaa kirkon omaisuutta komeisiin, niin tarpeettomiin rakennuksiin mieluummin kuin käyttää sen uskovaisten todellisiin tarpeisiin!"

Taiteen säännöt

"Komea mutta tarpeeton rakennus" toteaa usein joku ulkopuolinen arvioidessaan paikallisen mahtimiehen palatsia. Kuitenkin Mäntyniemiä, Nesteen torneja ja muita "aikansa katedraaleja" on aina rakennettu ja rakennetaan, sillä jokainen yhteisö kaipaa fyysisiä rakenteita, jotka havainnollisesti näyttävät yhteisön jäsenten väliset suhteet. Tämän tarpeen yhteisön jäsen tajuaa paremmin kuin ulkopuolinen.

Synnynnäisestikin ihminen saattaa ymmärtää joitakin "arkkityyppisiä" symboleja, mutta varmasti useimmat symbolit ihminen oppii samalla kun hän kasvaa yhteisön jäseneksi. Voimme olettaa, että rakennusten symbolimerkitykset ovat vähitellen tulleet käyttöön yhteisössä, alkuaan kai jonkin käytännön syyn synnyttäminä. Alussa saattoi hyvinkin aiheutua puolustustarpeista, että hallitsijan talo oli keskellä tai kukkulan laella. Sitten kun talo oli siellä ollut kyllin kauan, keskeinen sijainti assosioitui arvoasemaan. Hallitsija myös pystytti yhteisön suurimman talon ja käytti parhaita mestareita, joten talon koosta ja työn laadusta tuli uusia statuksen merkkejä. Tämä kaikki on tietenkin vain arvailua vanhimpien meille säilyneiden rakennusten osalta.

Arvailua ei tarvita sitten enää, kun puhutaan ajasta, jolta on säilynyt kirjallisuutta. Tiedämme, että ensimmäiset kirjalliset analyysit taideteosten ja rakennusten kauneusarvoista ja symboliikasta syntyivät antiikin Kreikassa. Platon ja häntä seuraavat auktorit lähtivät siitä, että rakennuksia ja muita esineitä koskevat tiedot ovat epäluotettavia eivätkä sovi tutkimuksen kohteiksi, sillä kaikki esineet voivat hävitä ja tiedot muuttua. Ainoa taloa koskeva tieto, joka pysyy ikuisesti samana ja on siis "tosi", on talon idea, "taloisuus". Esineet, kuten rakennukset, ainoastaan kuvastavat ideoita samoin kuin luolan seinään heittyvät varjot esittävät luolan ulkopuolella olevia todellisia esineitä.

Platonin oppi johti arkkitehtuurin tutkimuksessa siihen, että haluttiin löytää kaikissa rakennuksissa ilmenevä yhteinen "idea". Se haluttiin myös kuvata sanoin, jotta idea osattaisiin paremmin toteuttaa uusissa rakennuksissa ja jotta se myös voitaisiin opettaa arkkitehdiksi opiskeleville. Yhteenveto antiikin tutkimusten tuloksista on onneksemme säilynyt Vitruviuksen teoksessa.

Vitruviuksen mukaan hyvän arkkitehtuurin tunnusmerkkejä ovat lujuus (lat. firmitas) ja tarkoituksenmukaisuus (utilitas) sekä kauneus eli miellyttävyys (venustas). Kauneuden osatekijöitä taas ovat muiden ohella rakennuksen päämittojen sopusuhtaisuus eli "eurythmia" ja detaljiosien moduulimitoitus (lat. symmetria). Nämä vaatimukset toteutettiin parhaiten käyttämällä jotakin klassista pylväsjärjestelmää; Vitruvius määrittelee tarkoin niissä käytettävät mittasuhteet.

Eri rakennuksiin "sopivat" eri pylvästyylit, esimerkiksi sodan jumalan Marsin temppeliin koruton doorilainen tyyli, Venukselle taas keveä ja lehväkoristeinen korinttilainen tyyli. Näillä Vitruviuksen lauseilla oli valtava vaikutus myöhempään rakentamiseen koko Euroopassa; vielä 1800-luvulla C. L. Engelin Helsingissä jokainen ymmärsi, että senaatin roomalais-korinttilainen tyyli viittasi keisarin auktoriteettiin, yliopiston joonialainen taas Apollon kautta taiteisiin ja tieteisiin. Nikolainkirkon edessä olleen matalan päävartiorakennuksen paestumilainen karuus oli tarkoitettu muistuttamaan kurista ja järjestyksestä.

Vitruviuksen teksti on niin vakuuttavan tuntuista, että peräti puolitoista vuosituhatta kului, ennen kuin ensimmäinen tutkija kiipesi antiikkisen pilarin päähän tarkistaakseen, olivatko sen mitat tosiaan Vitruviuksen ohjeen mukaiset. Eiväthän ne olleet, ja siitäpä tulikin tutkijoille selittämistä pitkäksi aikaa.

Distinktio

Vitruvius todistelee monisanaisesti, että kukaan ei voi toimia arkkitehtina opiskelematta ensin "taiteen sääntöjä" ja lisäksi lukuisia muita tiedon aloja aina tähtitiedettä myöten. Hän toivoi lukijoikseen arkkitehtien ohella rakennusten tilaajia sekä muitakin yhteiskunnan asioista päättäviä: "Olen laatinut tarkat säännöt, joiden mukaan sinä, Caesar, voit itse arvioida niin olevia rakennuksia kuin suunnitelmiakin", opasti Vitruvius.

Keisari Augustus ja lukemattomat häntä seuraavat hallitsijat joutuivatkin paljon rakennuttamaan, jo hallinnon lähes taukoamattoman kasvun vuoksi. Olipa monarkin arkkitehtuurisilmä tarkka tai ei, kunnian hän aina sai aikansa rakennuksista -- Ranskassa tänäkin päivänä arkkitehtuurityylit nimetään kulloinkin hallinneen kuninkaan mukaan. Monille mahtimiehille rakentamisesta tuli myös mieluisa harrastus, jossa pyrittiin hienostukseen. "Rakentaminen on suurin huvini", tunnusti Turun linnaa loisteliaasti sisustanut Juhana-herttua. Samoin Helsingin monumentaalikeskustaa rakennuttava Aleksanteri I tutki tarkkaan suunnitelmapiirustukset ja muuttelikin niitä toisinaan.

Rakennustöiden yhä lisääntyessä hallitsijat alkoivat nimittää vakinaisia hoviarkkitehteja ja rakennusvirastojakin. Ruotsin yli-intendentti sai 1776 tehtäväkseen "att förse riket med beständige och prydlige byggnader"; Suomeen vastaava virasto perustettiin 1812 "kaikille maille yhtä hyödyllisen kuin kaunistavan rakennustaidon edistämiseksi". Monesti hallitsija katsoi asiakseen opastaa muitakin kuin kruunun rakennushankkeita. Yllä jo mainittu Juhana määräsi 1575 Ruotsin kuninkaana Viipurin porvarit kattamaan talonsa punaisilla tiilikatoilla "jotta kaupungista siten tulisi komeampi". Samasta syystä koulutaloon piti rakentaa torni. "Komealta" usein haluttiin näyttää etenkin ulkomaalaisen silmään, sen osoittaa Ahvenanmaan vähäisen Eckerön oloihin järjettömän mahtipontinen postitalo.

Oman valtion sisällä hallitsijan arkkitehtuuriharrastuksella oli suuri vaikutus. Se huomattiin samalla tavoin kuin hänen pukunsa uusi kuosi. Miten tahansa hallitsija rakensikin, siitä tuli esikuva ensin aatelistolle ja sitten porvaristolle. Meidän päiviimme saakka rakennushallituksen virkamiehet muistivat, että heidän tulee toimia "esimerkkirakennuttajina".

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, miten voimakkaasti nykyinen yhteiskunta jäsentyy ihmisten makutottumusten mukaan. Ne jakavat nyt väestön luokkiin yhtä selvästi kuin muinoin feodaaliyhteiskunnan säätyjako taikka industrialismin luoma jako Roopen ja Akun välille.

Bourdieun mukaan distinktio eli "maun hienous" ilmenee siinä, miten kukin yksilö valitsee puhetapansa, vaatteensa, tavaransa; minkälaisen taiteen ja arkkitehtuurin hän hyväksyy ja minkä tuomitsee vulgaariksi. Yhteisön piirissä liikkuessaan jokainen yksilö paljastaa makunsa, ja muut yhteisön jäsenet arvioivat sitä mielessään. Se ihminen, jonka makua eniten ihaillaan, on tästä lähin connoisseur eli "makutuomari", ja hänet luetaan intellektuellien luokkaan.

Kuten yleensä luokkayhteiskunnissa, myös distinktio-luokituksen huipulle on paljon pyrkijöitä. Voisi luulla, että intellektuellien joukkoon helpostikin pääsisi omaksumalla heidän makunsa. Turha toivo! Heti kun kyllin monet ihmiset ovat opetelleet pitämään esimerkiksi postmodernismista tai mikä nyt milloinkin on in, tuo postmoderni muuttuukin rahvaanomaiseksi ja distinktio on haettava jostakin muualta. Mistä, sen määräävät juuri intellektuellit, jotka täten säilyttävät etumatkansa.

Vaikka distinktio on tavallaan vain peliä, jopa "bluffausta", siitä on yhteisölle hyötyä. Se kiihottaa kulttuurin kehittymistä ja levittää koko yhteisöön kulttuurin innovaatiot, vaikkapa uuden arkkitehtuurin. Uudistukset myös leviävät yhteisöstä toiseen. Voidaan kysyä, onko muotien kulkusuunta aina paras ja perustelluin -- miksi naisemme matkivat pariisittaria (tai mitä nyt milloinkin) ja vain harvoin päinvastoin? Tässäpä hyvä kysymys, jota varmaan vielä paljon tutkitaan.

Joka tapauksessa arkkitehtuurimuodin osalta leviämissuunta oli ensin Kreikasta, sitten Italiasta muuhun Eurooppaan ja lopulta siirtomaaisännyyden mukana koko maailmaan. Mitä kauemmaksi tyylimuotojen syntypaikoilta tultiin, sitä oudommilta nämä kulttuuriviennin kukkaset tietenkin näyttivät, puhumattakaan niiden ajallisesta vanhenemisesta. Mutta outouskin voi viehättää, aikansa.

Talojen kieli

Renessanssista aina 1700-luvulle Euroopassa katsottiin yleisesti, että arkkitehtuurin klassinen paradigma on mahdollisimman lähellä absoluuttista kauneutta ja siis ainoa "oikea". Mutta löytöretket paljastivat, että muilla kulttuureilla oli käytössä aivan toisenlaisia keinoja kauneusvaikutelman aikaansaamiseen. Alettiin epäillä, onko olemassakaan absoluuttista kauneutta tai onko kauneus lainkaan esineiden ominaisuus. Alaa voitti ajatus, että kauneus ei sisälly esineisiin vaan on "vain" niiden havaitsemisessa toteutuva aistimus tai arvostelma.

Oli palattava arkkitehtuuriteorian alkuun, Vitruviuksen toteamiin lähtökohtiin. Vitruvius saattoi hyvinkin olla oikeassa sanoessaan, että rakennuksissa pitää olla kauneutta, sopusointua ja "hyvää makua", mutta mitä nuo käsitteet oikein tarkoittavat? Eihän niiden toteuttamisen ainoa menetelmä voi olla kreikkalainen pilaristo?

1735 A. G. Baumgarten alkoi selvittää taideteosten havaitsemisen mekanismeja ja antoi tälle tutkimukselle nimen estetiikka. Tutkijoita kiinnosti nyt ennen kaikkea taideteosten reseptio: mitä ne aiheuttavat yleisön mielessä? Romantiikan kauden luonteenomainen vastaus oli: alitajuisia tuntemuksia, tunteita. J. G. Herder selitti 1786, että taideteokset kuvaavat todellisuutta parhaiten metaforan tai myytin kautta. Yleisö ymmärtää niiden viestin alitajuisesti, sillä jokainen ihminen on orgaaninen osa luonnon suuresta organismista. Yleisö vastaanottaa taideteoksen ja myös arkkitehtuurin sanoman eläytymällä, empaattisesti kuvittelemalla itsensä taideteoksen osaksi.

Herderin oppi soveltui hyvin arkkitehtuuriin. C. L. Engel kirjoitti Herrlichille 1818: Goottilaisten kirkkojen "tyyli ja luonne ... synnyttävät vaikutuksen, joka ensi hetkellä sisään astuessa yllättää ja vangitsee aistimme ... mutta se kuvastaa aikakautta, jolloin pappissielut panivat vapaan ihmismielen kahleisiin ja kirkkojen goottilaiset kiteytymät ... kietoivat lannistetun ihmispolon mystiikan sitein, joiden lujuus perustui niiden näkymättömyyteen." Tämän vastakohtana "kreikkalais-roomalaiseen tyyliin rakennettu kirkko tekee lempeän ja miellyttävän vaikutuksen. Tunteemme pysyvät rauhallisina, kun kaikkien rakennusjäsenten ja -massojen suhteet toisiinsa ovat sopusointuiset ja mielekkäät eivätkä niin kuin goottilaisissa kirkoissa täynnä räikeän eriskummallisia vastakohtia, jotka vaikuttavat meihin huumaavasti."

Tunteita voivat herättää ensinnäkin rakenteet, etenkin suuret pystysuorat ja vaakasuorat rakennusosat. Arthur Schopenhauer opetti kirjassaan Die Welt als Wille und Vorstellung (1844), että arkkitehtuurin tärkein teema on kuorman ja kantajan (Stütze und Last) vastakohtaisuus, jonka taitava ilmentäminen nähdään kauneutena. Yleensäkin taideteosten kauneus syntyy tahdonvoiman tai jonkin muun idean ilmentämisestä materiassa, ja eri taiteet ovat erilaisia keinoja tai kieliä ideoiden ilmentämiseksi, totesi Schopenhauer. Viollet-le-Duc (1863) puolestaan arveli, että rakenteiden kauneus on yhtä kuin niiden alitajuisesti aistittu järkevyys.

Rakenteiden ohella tunteiden herättämiseen soveltuvat pintakoristeet. Tähän tarkoitukseen voidaan käyttää antiikin koristemuotoja, mutta myös muita. Owen Jones yritti kehittää koristelun teoriaa kirjassaan Grammar of Ornament (1856). Hänen löytämiinsä 37 "sääntöön" kuuluu esimerkiksi, että luonnon muotoja tulee käyttää tyylitellen -- ei naturalistisina. Tämä teoria toteutui loisteliaasti art nouveau -tyylissä, mutta jotkut muut arkkitehdit sen sijaan halusivat julistaa ornamentit lähinnä rikollisiksi, kenties siksi, että heidät oli Beaux-arts-kouluissa liian pitkään pakotettu pänttäämään klassisia kiemuroita. Koristeeton suuntaus pääsi voitolle, muun muassa Le Corbusier´n iskevien kirjoitusten ja esimerkkien ansiosta.

Viime vuosina ovat etenkin arkkitehdit innostuneet selvittämään arkkitehtuurin viestiä fenomenologisella tutkimustyylillä: mitä rakennus tutkijalle itselleen viestittää. Sopii kysyä, mitä hyötyä tästä tiedosta on, sillä onhan koulutetun arkkitehdin saama viesti aivan erilainen kuin yleisön tajuama viesti. Esimerkiksi postmodernismin tyypillinen taidekeino, ironinen ristiriita vakiintuneen taidekäsityksen kanssa, vaatii välttämättä, että yleisön pitää hyvin tuntea vakiintunut taidekäsitys. Katselija, joka ei sitä tunne, ottaa arkkitehdin vitsitkin todesta. Toinen vastaava taidekeino on teorian negaatio: uudisrakennuksesta tehdään arvottoman tai raunion näköinen; tässäkin katsojan pitää omasta takaa tietää, millainen talon "oikeastaan" pitäisi olla.

Yllättävän vähän on tutkittu, mikä on arkkitehtuurista välittyvä viesti sellaiselle normaalille yleisölle, jolla ei ole erityistä arkkitehtuurin koulutusta. En tarkoita, että viestin pitäisikään mennä perille yhtä yksikäsitteisenä kuin vaikkapa puhe. Arkkitehtuurin jäykällä kivikielellä ei edes olisi mahdollista saada sellaisenaan perille muita kuin perin triviaaleja viestejä. Lisäksi on selvää, että suunniteltu symboliikka helposti menee lapselliseksi siten kuin amerikkalaisten Vapaudenpatsas. Rakennusten kuten kaikkien taideteosten viestin ja kulttuurisen merkityksen pitääkin olla moniselitteinen: katsojan oman elämystaustan ja tulkintatapahtuman kontekstin pitää modifioida tulkintaa, ja katsojan pitää itse löytää teoksen sanoma. Muuten hän ei voisikaan soveltaa sitä omiin tarpeisiinsa.

Se, että normaalin yleisön reseptio on niin usein sivuutettu tutkimuksessa, saattaa hyvinkin johtua juuri Bourdieun selvittämästä distinktio-ilmiöstä: tutkijat ja teoreetikot ovat pelänneet leimautuvansa ei-intellektuelleiksi, jos he tutkivat tavallisen rahvaan makua. Taiteen itsenäisyyttä ja erillisyyttä käytännön maailmasta on perusteltu myös Kantin ja etenkin Schillerin ajatuksilla, joiden mukaan taide kehittyy parhaiten omassa vapaudessaan, jopa taiteilijan "norsunluutornissa" (Sainte-Beuven 1837 keksimä kielikuva).

Kehotus art pour l´art kuultiin ensi kerran Pariisissa 1804, ja sen jälkeen sitä toistelivat vaikutusvaltaiset auktoriteetit, kuten Baudelaire ("Hyödyllisyys on kauneuden vihollinen"), Theophile Gautier ja Oscar Wilde. Yllättävästi jopa Lenin innostui samaan seuraan: "Emme tarvitse taidetta, jota työmiehetkin ymmärtävät. Tarvitsemme työmiehiä, jotka ymmärtävät taidetta!"

Tämän päivän post-post-postmodernissima architettura on täten tavallaan lopputulos prosessista, jossa alun perin haluttiin kehittää jokaisen ihmisen vaistomaisesti ymmärtämä arkkitehtuuri. Tähän ei päästy. 1735 alkaneen prosessin lopputulos on eri näköinen mutta sisällöltään sama kuin klassistisen kauden lopussa: "Arkkitehti ja hänen yleisönsä elävät eri maailmoissa. Ei ole yhteistä pohjaa kielipelille arkkitehtuurissa tai sanallisesti" (Kaj Nyman kirjassa Husens språk, 181). "Arkkitehtien monimutkaisella erikoiskielellä ei ole mitään tekemistä ihmisten moninaisten elämäntilanteiden kanssa. Mutta juuri siksi, että arkkitehdin kieli on käsittämätöntä maallikoille, se on suojattu maallikoiden hyökkäyksiä vastaan" (ibid. 202).

Aikuistuminen

Edellä on kuvattu kolme sinänsä loisteliasta yritystä arkkitehtuurikulttuurin rakentamiseksi, joskin jokainen niistä on loppuvaiheessa menettänyt yhteiskunnallisen "uskottavuutensa", kuten nykyään on tapana sanoa. Millainen mahtaisi olla seuraava yritys arkkitehtuurin paradigmaksi? Sitä on kyllä mahdollista arvailla, onhan nähtävissä varsin selviä trendejä itse yhteiskunnan kehityksessä.

Kaikkein suurimmat muutokset maailman rakentumiseen seuraavien sadan vuoden aikana kai tulevat aiheutumaan ympäristön saastumisesta, eräiden luonnonvarojen loppumisesta sekä niiden kulutuksen mahdollisesta uusjaosta maailman kansojen kesken. Näiden vaikutuksesta kulttuurin käsitekin ehkä saa aivan uuden merkityksen. Tämän kirjan puitteissa tyydyn puhumaan kulttuurista perinteisessä eurooppalaisessa mielessä, ja kehityksestä vain lähimpinä vuosikymmeninä.

Jos lähden liikkeelle itselleni tutuimmasta päästä eli valtion keskushallinnon rakennuksista, on helppoa nähdä, että uusia rakennuksia ei paljoa tarvita, jos hallinto suunnitelmien mukaan kevenee ja atk hoitaa rutiinityöt. Voipa käydä niinkin, että tuleva hallinto on verkkomainen kuin aivojen neuroniverkko, ilman kovin selviä keskuspaikkoja. Silloin ei ole mielekästä tehdä isoja hallintopalatseja. Tarvittavat vähät lisätilat varmaan helposti sijoitetaan muihin rakennuksiin, joilla ei ole erityistä valtiollista identiteettiä. Valtion omien, vuosi vuodelta ikääntyvien talojen hallinto lähenee täten museoviraston toimialaa.

Olemme jo nähneet, miten valtion rakennukset ovat menettäneet kaupunkia hallitsevan roolinsa, ja tilalle ovat tulleet jättiyhtiöiden palatsit, joskus yhtä isot kuin pikkuvaltion koko hallinto. Tämä muutos lienee pysyvä, sillä se vastaa organisaatioiden todellisia kokoja ja valtasuhteita.

Tehtaista tuskin tulee uuden arkkitehtuurin airuita, sillä niiden työväki vähenee ja tehtaat sijoitetaan yhä tarkemmin materiaalivirtojen määräämiin, usein syrjäisiinkin paikkoihin. Jos tehtaat ovat kokonaan robottien kansoittamia, paras paikka niille ehkä on pimeässä ja tasalämmössä maan alla.

Vapaa-ajan valtavan lisääntymisen täytyy näkyä myös rakentamisessa. Urheiluviihteen katselemiseen tarvitaan yhä isompia halleja, kisojen pelkkä televisiointi ei riitä. Tv toisaalta luo uuden tarpeen kokoontua: katsoja tahtoo edes kerran eläessään nähdä "luonnossa" tv-idolinsa. Hyvin ymmärrettävä sosiaalinen tarve, mutta riittääkö siihen edes 100 000 hengen halli?

Rakennusten ohella kaupungin rakenne muuttuu. Tietoyhteiskunnan yhä paraneva tietoverkko vähentää rakennuskeskittymien tarvetta. Ihmiset työskentelevät vähemmän ja silloinkin usein kotona. Frank Lloyd Wright luonnosteli vanhoilla päivillään tällaista hajautettua yhteiskuntaa.

Edellä on pohdittu asiaa eri rakennustyyppien kannalta, mutta kaikkiin rakennustyyppeihin yhteisesti vaikuttaa muutos yhteiskunnan jäsenten roolissa ja suhteessa yhteiskunnan hallintoon.

Edellä on jo ollut esillä ainakin kaksi yhteiskunnan valtasuhteiden mallia. Niistä vanhimmassa, orja- tai feodaaliyhteiskunnassa, hallitsija päätti kaikesta, minkä harkitsi tarpeelliseksi. Vain niissä kohdissa, joissa hallitsija ei päättänyt, alamaisilla oli vapaus toimia oman päänsä mukaan. Tätä ajatustapaa noudatti myös Suomen suuriruhtinaan intendentinkonttori. Eikä rakennushallituskaan oikein päässyt eroon keisarillisesta statuksestaan. Se halusi yhä vain sanella julkisen rakentamisen tavoitteet, vieläpä halusi tarkastuksilla ja lausunnoilla pakottaa muutkin niitä noudattamaan, siitä huolimatta, että ulkopuolisten mielestä tavoitteet saattoivat olla pahasti yksipuolisia: esimerkiksi 1970-luvulla peräti teknis-taloudellisia ja 1990-luvulla taas kovin tarkkaan muotiarkkitehtuurin suunnan mukaisia.

Toinen edellä käsitelty valtasuhteiden malli on peräisin viime vuosisadan teollisesta yhteiskunnasta. Sen pohjana oli työnjako eli ero työn suunnittelijan, työn tekijän ja tuotteen käyttäjän välillä. Asiantuntija, esimerkiksi rakennushallitus, tiesi mitä asiakkaat tarvitsevat, ja suunnitteli asiat sen mukaan. Tämä malli on erityisen mieluisa arkkitehtien ammattikunnalle, turvaahan se työtilaisuudet niin kauan kuin ulkopuolisten luottamus ammattilaisten salattuihin tietoihin säilyy. Auktoriteettia voidaan tukea julkaisemalla käsittämättömiä kirjoituksia vierailla kielillä, nimeltään esimerkiksi "Genius loci" tai "Principles of Architecture".

Asiantuntijan roolia korosti esimerkiksi Alvar Aalto, kun hän halusi isällisesti puolustaa rakentamisessa "pienen ihmisen" etuja. Mutta tänä päivänä tämä "pieni ihminen" ei haluakaan enää pysyä ymmärtämättömänä lapsena omassa kodissaan, vaan haluaa astua isännäksi tai emännäksi taloonsa. Tästä kai on kysymys nyt toteutettavassa rakennushallinnon uudistuksessa.

Mikä yhteiskuntakäsitys sitten voisi korvata edellä kuvatut vanhat mallit? Sen alku-ituja löytyy jo viime vuosisadalta lähtien, myös arkkitehtuuria sivuavasta kirjallisuudesta. Uutta niissä on se, että kulttuuri aletaan käsittää kaikkia yhteisön jäseniä eikä vain kansan valioita koskevaksi asiaksi. Auguste Comte katsoi 1848, että taiteen tehtävänä on vahvistaa ihmisten välistä kiintymystä ja rakkautta, ja näistä myös syntyy kestävä perusta koko yhteiskuntajärjestykselle. Charles Fourier yritti kirjassaan Cités Ouvrières (1849) näyttää, miten tämä toteutettaisiin kaupunkisuunnittelussa. J-M. Guyau (1887) katsoi, että taiteen tarkoitus on lähentää ihmisiä toisiinsa. Sosiaalisuus antaa taiteelle sen voiman. Tolstoi (kirjassa Mitä taide on, 1898) huomautti, että ellei taideteos lähennä kaikkia ihmisiä toisiinsa, se välttämättä eristää joitakin ihmisiä toisista; varoittavana esimerkkinä ovat taiteen riistetyt "työläiset" kuten pikku ballerinat.

Nykyisin taiteilijaa ei enää katsota muusta kansasta poikkeavaksi sankarihahmoksi. William Morris opetti, että ei saa tehdä eroa taiteiden ja käsityöläisen työn välillä. Meitä miellyttää kauniiden esineiden käyttäminen; olkoon niiden tekeminen myös miellyttävää!

Ehkä tärkein uusi näkemys on se, että ei vain käsityöläisen vaan myös tavallisen kuluttaja-kansalaisen elämä ja työt aletaan nähdä kulttuurina ja jonkinlaisina taideteoksina, olkoonkin joskus vaatimattomina. Jo 1800-luvun loppupuolella oli saksalaisessa lehdistössä tullut tavaksi arvostella talojen julkisivuja taideteosten tapaan, mikä osoittaa, että kaupunkien porvaristo halusi itsetietoisesti ja omanarvontuntoisesti huolehtia kaupunkinsa näkymistä. Oma vuosisatamme on tuonut valtavan kasvun kansalaisten kulttuuri- ja taideharrastuksiin. Myös yhteiskunta tukee niitä nyt suuremmilla summilla kuin mitä hallitsija muinoin käytti hovitaiteilijoiden palkkaamiseen. Yhä useammat tavalliset työläiset ja vielä useammin työttömät harrastavat jotakin taidetta ja myös eräänlaista arkkitehtuuria rakentaessaan omakätisesti mökkejään ja muita ympäristöjään. Ihmisten keskimääräinen sivistystaso on täten epäilemättä kohonnut.

Sivistys- ja koulutustason kasvu tuo mukanaan vaatimuksia itsehallinnon paremmasta toteuttamisesta. Ei haluta aina vain "sopeutua" ja alistua keskitettyyn suunnitteluun. Ihmiset itse tahtovat edes jonkin verran päättää ja muokata ympäristöään. Jotkut epätoivoiset näkevät ainoaksi keinokseen varastaa maaliruisku ja antaa graffitin kautta edes elämän häivähdys kaupungin töykeään, likaa ja ihmisiä torjuvaan pintaan.

Vain ani harvat arkkitehdit ovat uskaltautuneet kehittelemään nykyihmisten vaatimusten mukaisia osallistuvia suunnittelutapoja. Penseys hämmästyttää, kun jo vuosikymmeniä sitten esimerkiksi autojen suurtuotantoa on opittu ohjaamaan asiakkaiden laatimien, yksilöllisesti vaihtelevien tilausten mukaan. Luulisi, että arkkitehdille olisi mieluista työskennellä itsesuunnittelussa lähellä asiakasta, ikivanhassa roolissaan ei rakennusliikkeen vaan asukkaan neuvonantajana. Vai onko vielä mieluisampaa eristäytyä korkeaksi asiantuntijaksi, jonka mielipiteisiin muiden on kyselemättä alistuttava?

Koulutetun arkkitehdin näkökulmasta katsottuna on selvää, että osallistuvan ja itsesuunnittelun tulos monesti on ammattisuunnittelua "huonompi", eli se usein on meille opetetun arkkitehtuuriteorian vastainen tai ainakin kirjava ja sekava. Näin on, mutta onko meille opetettu arkkitehtuurin teoria sittenkään lopullinen totuus? Ja mitä tulee sekavuuteen, niin vähiten sekavia tietenkin ovat diktaattorien teettämät rakennusryhmät, kuten Mussolinin EUR tai Aleksanteri-keisarin senaatintori. Mutta haluavatko edes arkkitehdit sellaisia enää?

Se, joka elää monien muutosten keskellä, yleensä näkee ympärillään vain kaaosta. Mutta historia osoittaa, että ihmiskunnan yleinen kehityssuunta ei ole kohti kaaosta, vaan jokainen mullistus nähdään jälkeenpäin kehityksenä kohti kasvavaa tai ainakin uutta järjestystä ja siis kohti kulttuuria. Kukin uusi ja aluksi sekava arkkitehtuurisuuntaus nähdään myöhemmin omana tyylisuuntanaan. Siitä poimitaan jotkin teokset "tyypillisiksi" ja toiset "reunailmiöiksi" ja koko ryhmä saa oman nimen. Voipa käydä niinkin, että nimeksi vakiintuu pejoraatio, kuten muinoin "baroque" elikkä eriskummainen; sen näemme aikanaan.

Kulttuuri on luonnon laki

Historia osoittaa, että kulttuurin rakentuminen riippuu vain vähän esivallan halusta edistää kulttuuria. Hallitsija voi rakennuttaa palatsin, mutta se on vain yksittäistapaus. Jos valtakunnan kulttuuri jää vain hallitsijan ja pienen hovipiirin huoleksi kuten muinaisessa Egyptissä, tuo kulttuuri kuolee heti seuraavassa vallankumouksessa.

Kulttuuri on summa koko yhteisön tekemistä kulttuurin tuotteista. Ne ovat harvoin syntyneet "kulttuuritahdosta" vaan yleensä jostakin yhteiskunnassa vaikuttavasta arkisesta syystä. Kulttuuri kehittyy noissa teoissa sivutuotteena.

Hallitsija ei voi määrätä, että on tehtävä kulttuuria. Jos esimerkiksi kaupunginjohtaja ehdottaisi, että hänen kaupunkinsa pitäisi julistaa "Euroopan kulttuuripääkaupungiksi", hän samalla paljastaisi, ettei hän ymmärrä kulttuurin sanaakaan.

Moni keskiaikainen kaupunki kasvoi hyvinkin muurahaispesän tapaan, ilman asemakaavaa tai kokonaissuunnitelmaa. Kiinteä kokonaishahmo syntyi, kun rakentamisessa noudatettiin kirjoittamattomia mutta yleisesti omaksuttuja tapasääntöjä, toisin sanoen tiettyä rakentamisen kulttuuria. Kulttuuri luo kulttuuria. Esikuvia noudatetaan. Kulttuuri voi myös toistaa itseään, rakentua laajenevana spiraalina kuten simpukka. Rajattomastiko? Tuskin.

Kulttuuria on monesti verrattu elävään yksilöön, kuten kasviin tai kasvaimeen. Sitä, onko se hyvän- vai pahanlaatuinen kasvain, voi tässä kontekstissa elävä ihminen arvioida yhtä pätevästi kuin puun yksi solu voi arvioida puuta. Ainakin muodoltaan kaupungit näyttävät äiti Maan siloisella povella hyvin kehittyneiltä syöpäsolukoilta.

Ihmisten kuten muurahaistenkin yhteisöllä on luonnostaan taipumus kehittää yhteisiä rakenteita, joita me sitten jälkeenpäin voimme nimittää kulttuuriksi. Ihmiset kuten muurahaisetkin toimivat luontonsa pakosta. Jos kulttuurin tekemisessä on jokin tahto, se ei ole ihmisen tahto; voimme sanoa sitä luonnon laiksi tai jumalan tahdoksi.

Tämä kaikki on itsestään selvää jokaiselle, joka puhuu latinasta periytyvää kieltä. Cultura oli antiikissa perin arkinen sana, jota käytettiin viljelyn ohella talon asumisesta, kotieläinten hoitamisesta ja monenlaisesta harrastamisesta. Samantapainen merkitys sillä on vieläkin ranskassa ja monessa muussa kielessä. Meille eurooppalaisille kulttuuri täten on samaa kuin kalalle vesi: luonnollinen ympäristö, jota ei tarvitse tahtoa mutta jota ilman ei myöskään voi elää.

Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi