Tutkimuksen etiikka

  1. Päämäärän ja ongelman valinnan etiikka
  2. Aineiston keräämisen etiikka
  3. Tulosten julkaisemisen etiikka
  4. Tulosten soveltamisen etiikka
  5. Menettely epäselvässä tapauksessa

  In
English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Tutkimushankkeen tavoite ja sisältö, olipa se sitten tiedon etsiminen tai asioiden parantaminen, suunnitellaan tavallisesti niiden ihmisten näkökulmasta, joiden on tarkoitus käyttää tutkimuksen tuloksia hyväkseen. Kuitenkin on mahdollista, että tutkimushanke vaikuttaa myös muiden kuin näiden ihmisten elämään. Tutkimusten usein unohdettujen sivuvaikutusten tarkastelu on aiheena tutkimusmetodiikan erikoisalassa, tutkimusetiikassa. Siinä on tavoitteena tutkimushankkeesta ulkopuolisille koituvien etujen ja haittojen arviointi ja huomioonottaminen siten, että hankkeesta ei aiheudu sivullisille liikaa häiriötä, vaan mahdollisuuksien mukaan päinvastoin hyötyä.

Mitä nämä tutkimushankkeeseen liittyvät ulkopuoliset osapuolet sitten ovat? Niitä löytyy toisaalta tieteen ja tutkijoiden maailmasta, toisaalta käytännön ja maallikoiden piiristä. Useinkin tutkimushanke vielä kytkeytyy näihin molempiin suuntiin kahteen otteeseen: ensin ideoita ja aineistoa koottaessa ja toisen kerran tuloksia julkistettaessa. Kaikkiaan on täten neljä mahdollisesti eettisesti ongelmallista liittymäkohtaa, joista jokainen vaatii oman tarkastelunsa:

  1. Päämäärän ja ongelman valinnan etiikka
  2. Aineiston keräämisen etiikka
  3. Tulosten julkaisemisen etiikka
  4. Tulosten soveltamisen etiikka

Päämäärän ja ongelman valinnan etiikka

Tieteellisen tutkimuksen perinteinen päämäärä - luotettavan tiedon saaminen maailmasta - on tietenkin sinänsä aivan hyväksyttävä tavoite. On kuitenkin pidettävä mielessä, ettei se suinkaan ole keskimääräisten miesten ja naisten elämän ainoa tai välttämättä korkein päämäärä. Ihmisten elämän tavallisia päämääriä ohjaavat moninaiset arkielämän käytännön tarpeet, yleisemmin lausuttuna vaikkapa mielihyvän kokeminen, rauha, turvallisuus, vapaus toimia oman päänsä mukaan ja muut ihmisoikeudet, joillekin myös sielun pelastuminen. Näiden päämäärien toteuttamista saattaa tutkittu tietous joskus edistää, muttei suinkaan aina.

Yllä sanottu koskee sitä tutkimuksen tyyppiä, jonka tavoitteena on etsiä tietoa. Tätä tyyppiä voidaan nimittää "toteavaksi" tai "pyyteettömäksi". Toinen tutkimuksen laji, ohjaava, etsii keinoja parantaa tutkimuksen kohdetta (tai toisia samantapaisia kohteita), ja tämä laji saattaa useinkin hieman paremmin vastata tieteen ulkopuolisten ihmisten toiveita. Tosin ohjaavan tutkimuksen hankkeet usein tilaa ja rahoittaa jokin yritys, ja vastaavasti tutkimuksen tavoitteet asetetaan yrityksen etujen eikä ulkopuolisten ihmisten mukaan.

Tutkimuksen päämäärän ja ongelman valinnan etiikaksi voidaan nimittää pohdiskeluja siitä, mitä eri ihmisryhmät odottavat tutkimukselta, ja tutkimusten ohjaamista vastaamaan paremmin maan (tai koko maailman) asukkaiden toiveita tai tarpeita.

Jos tutkimusetiikan lähtökohta on se, että tutkimuksen tehtävänä on tuoda tietoa, tyydytystä ja hyvinvointia mahdollisimman monille ihmisille, ensimmäiseksi huolestuksen aiheeksi nousee tutkimuksen painotus eri aloille. Suurin osa tutkimuksen määrästä näyttää suuntautuvan ihmisten enemmistön mielestä toisarvoisiin asioihin, kun taas kansan pahoiksi ongelmiksi kokemat aiheet ovat jääneet heitteille.
Tästä on esimerkki alla (Krauch, 1974, s. 172). Sen tiedot tosin ovat vuodelta 1969 ja vain yhdestä maasta (Saksasta) mutta tilanne lienee tänäkin päivänä suunnilleen sama monessakin maassa.

T&K-menojen todellinen jakauma Tutkimuksen
alue
Tärkeys yleisöhaastattelun mukaan
XXX Lääketiede XXXXXXXXXXXXXXXXXX
X Ravinto XXXXXXXXXX
. Saastuminen XXXXXXXXX
. Koulutus XXXXXXXX
. Energia XXXXXXXX
. Ihmissuhteet XXXXXXX
XXXXXXXXXXXXXXXX Ydintekniikka XXX
XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX Puolustus XX
XX Tietokoneet XX
. Kemia XX
XXXXXX Avaruus XX
XX Liikenne X

Ylläkuvatun taulun kuvaama tilanne on luonnollinen seuraus siitä, että tutkimuksen suunnitelmat ja budjetit laaditaan enimmäkseen hallinnon virkamiesten ja yritysten toimihenkilöiden voimin. Vaihtoehtoisista projekteista tällaiset henkilöt tietenkin suosivat niitä, jotka parhaiten edistävät kyseisen henkilön oman organisaation tavoitteita.
Vaikka siis tilanne on hyvin ymmärrettävä, siitä ei seuraa etteikö sitä pitäisi muuttaa, jos yleinen etu sitä vaatii. Millaista menetelmää tällaisen muutoksen aikaansaamiseksi kannattaa käyttää, se riippuu tutkimuksesta vastaavan organisaation luonteesta:

Yritykset varmaan yleensä itse tietävät parhaiten, millaista tutkimusta ne tarvitsevat. Vain silloin, kun yrityksen tutkimuspolitiikka näyttää aiheuttavan selviä haittoja ulkopuolisille, ulkopuolinen asiaan puuttuminen on tarpeen, ks. tästä alempana).
Yrityksen sisäisiä menetelmiä tarpeellisimpien tutkimushankkeiden nimeämiseksi ja käynnistämiseksi ovat mm. aloitejärjestelmä, toimintatutkimus ja asiakaspalautejärjestelmä.

Julkisen hallinnon laitokset ovat demokraattisen hallinnon alaisia, ja niiden oletetaan siksi toimivan yksinomaan kansalaisten parhaaksi. Tosin käytännössä useinkin huomataan, että niiden toimet eivät vastaa ainakaan kaikkien kansalaisten toiveita. Tavanomainen "edustuksellisen demokratian" ohjaus on näet yleensä todellisuudessa varsin väljä, jolloin julkiselle laitokselle jää suuri vapaus käyttää resurssinsa niihin hankkeisiin, jotka sen omasta mielestä parhaiten tukevat sen toimintaa. Esimerkkejä tällaisista varsin itsenäisesti toimivista laitoksista ovat korkean teknologian laboratoriot vaikkapa ydintekniikan, puolustuksen ja avaruustutkimuksen alalla.
Seurauksena on, että erikoistuneiden laitosten budjeteissa "vain" yleisiä hyötyjä tavallisille kansalaisille lupaavat tutkimushankkeet harvoin nousevat ensi sijoille. Näin monet mahdollisesti hyvinkin hyödylliset hankkeet jäävät jatkuvasti resursseitta ja siis toteutumatta.

Ulkopuolelta on siis kansalaisten monesti vaikea vaikuttaa valtion laitoksen tutkimuspolitiikkaan. Ehkä tehokkain keino on saada aikaan julkista keskustelua, ehkä lehdistön palstoilla, jossa laitoksen politiikkaa arvioidaan eri näkökulmista.

Laitoksen omassa piirissä, tai sitä ohjaavassa ministeriössä, saattaa myös joskus syntyä tarvetta koota ja tutkia ulkopuolisten näkökohtia ja arviointeja laitoksen toiminnasta. Tähän tarkoitukseen on käytettävissä sellaisia menetelmiä kuin teknologian arviointi ja osallistuva suunnittelu, sekä myös monet liikeyritysten tuotekehityksen menetelmät.

Yliopistoilla olisi suuret mahdollisuudet edistää tutkimustoiminnan demokraattista tasapainoa, sillä niillä on runsaasti tutkimuksen asiantuntemusta sekä käytettävissä suuri määrä potentiaalista opiskelijoiden työpanosta. Epäkohdaksi nousee monesti se, että tutkijoiden ja tutkimuslaitosten johtavien henkilöiden näkökulmasta katsoen kiinnostavimmat ongelmat ovat varsin erilaisia kuin ulkopuolisten mielestä olisi tarpeen tutkia. Laboratorion sisältä katsoen näyttäisi tehokkaalta määritellä tutkittava ongelma niin, ettei se etäänny liikaa alalla sovelletusta teoriasta ja että se on tutkittavissa laitoksessa osattujen menetelmien ja laitteiden keinoin, toisin sanoen, yliopistoissa mieluimmin tehdään ns. "normaalitiedettä", riippumatta siitä, kiinnostaako se ulkomaailmaa. Sen tuloksia kuvaa Thomas Kuhn, 20, varsin pisteliäästi:

"Tutkiessaan niitä luonnonilmiöitä, jotka hänen alaansa kuuluvat, tutkija voi työssään ... keskittyä pelkästään niiden herkimpiin ja vaikeatajuisimpiin näkökohtiin. Näin tehdessään hänen tutkimusraporttiensa luonne alkaa myös muuttua ... suuntaan, joka on nykyisin monien mielestä ahdistava. ... Ne ilmestyvät useimmiten lyhyinä kirjoituksina, osoitettuina saman alan ammattilaisille, joiden voidaan olettaa tuntevan yhteisen tutkimusperinteen. Nämä sitten lopulta osoittautuvatkin ainoiksi, jotka kykenevät näitä kirjoituksia lukemaan." Alkuteksti

Joskin akateemiset tutkijat mielellään sanovat tekevänsä "perustutkimusta" josta hyödyt ehkä saadaan vasta tulevaisuudessa, pitäisi nähdä eettisenä vaatimuksena yhteiskunnan rahoittamalle tutkimukselle, että edes yritetään ajatella näitä mahdollisia hyötyjä ja ne yritetään saada mahdollisimman pikaisesti.

Yliopistollisen tutkimuksen hyödyllisyyttä voitaisiin parantaa lisäämällä kunkin tutkimushankkeen alkuun työvaihe, jossa hankkeen tavoitteita arvioidaan niiden hyödyllisyyden kannalta. Jos arviointi tehtäisiin jo hanketta suunniteltaessa, se auttaisi ohjaamaan hankkeen koko sisältöä sellaiseksi, että se kiinnostaisi ihmisiä myös tutkijoiden normaalitieteen yhteisön ulkopuolella. Arviointi voitaisiin saada haastattelemalla joko teollisuuden tai yleisön edustajia, tai sen voisi tehdä maallikoista koottu toimikunta. Joka tapauksessa koko kansakunnan kannalta voidaan katsoa epäeettiseksi se nykyinen käytäntö, että suurista tutkimushankkeista usein päättävät pelkästään alan tutkijat. Tiede on tänään liian tärkeä asia jätettäväksi vain tiedemiesten käsiin.

Toisenlainen järjestely yliopistollisen tutkimuksen ohjaamiseksi kansalaisia välittömästi hyödyttävään suuntaan on viime vuosina yleistynyt Hollannin yliopistoissa: tiedekioski tai "tutkimusmyymälä" (Science Shop), jonka kautta kansalaiset voivat ongelmissaan ottaa yhteyttä yliopiston tutkijoihin ja saada niihin apua.

Tiedekioskin tarkoituksena on auttaa kansalaisia, kansalaisryhmiä ja ehkä myös pienyrityksiä saamaan ongelmiinsa apua tutkimuksesta silloinkin, kun asiakkaalla ei ole varaa maksaa tutkimuksen kuluja. Asiakkaiden odotetaan yleensä täyttävän seuraavat ehdot:

Tiedekioskin henkilökunta on yleensä koostunut vapaaehtoisista, enimmäkseen kyseisen yliopiston opiskelijoista, minkä lisäksi on palkattu "järjestelijä" (co-ordinator) tai useampiakin.

Kun asiakas saapuu tiedekioskiin, sen henkilöt aluksi koettavat vastata kysymyksiin oman asiantuntemuksensa pohjalta. Tarpeen mukaan ongelmaa analysoidaan pitemmälle ja selvitetään, onko siihen olemassa tunnettuja ratkaisuja. Jos on, tiedekioski voi selvittää sen liikeyrityksen tai laitoksen osoitteen, jonka puoleen asiakkaan kannattaa kääntyä; ellei taas ole niin kioski voi esimerkiksi yrittää löytää liikeyrityksen, joka olisi halukas kehittämään tarvittavan palvelun tai laitteen. Nämä kaikki palvelut ovat asiakkaalle ilmaisia.

Hankalammin selvitettävissä ongelmissa avuksi pyydetään tutkijoita yliopiston eri laitoksista. Jos varsinaista tutkimusta tarvitaan, suuren osan siitä monesti tekevät yliopiston opiskelijat harjoitustöinään, ilmaiseksi. Materiaalikulut maksaa asiakas, taikka mahdollisesti tiedekioski koettaa saada niihin avustusta sopivasta lähteestä.

Milloin ongelmalla näyttää olevan laajempaa ja jatkuvaa merkitystä, tiedekioski voi ehdottaa sen ottamista mukaan yliopiston jonkin kurssin ohjelmaan.

Lähteitä ja linkkejä, joissa käsitellään tiedekioskeja ja muita tutkimuksen "ruohonjuuritason" ohjausmenetelmiä:

Huomattakoon lopuksi, että normaalitieteen ongelma eli tulosten usein vähäinen käyttöarvo tiedemaailman ulkopuolisille ihmisille koskee lähes pelkästään toteavaa tutkimusta, josta tosiaan osuvasti joskus käytetäänkin nimeä "pyyteetön". Sen vastakohtana ohjaavissa tutkimushankkeissa hyödyllisyys on lähes aina keskeisin päämäärä. Tämän tutkimustyylin läheinen liittyminen käytäntöön ohjaa tutkimusta niihin ongelmiin, jotka ympäröivä yhteiskunta katsoo tärkeiksi, ja se myös testaa jokaisen tutkimushankkeen tulosten ja niiden soveltamisen hyödyllisyyden eli utiliteettiarvon, katso Ehdotusten arvioiminen.

Teoreettisen mallin lainaaminen. Nykyisten tieteiden ripeää edistymistä selittää se, että tutkijat voivat entistä paremmin perustaa työnsä aiempien tutkijoiden tuloksiin. Erityisen hyödyllistä on teoreettisen mallin lainaaminen aiemmin julkaistusta tutkimusraportista, sillä se mahdollistaa tehokkaiden tutkimusmenetelmien käytön, kuten hypoteesia testaava tai mallia täsmentävä tutkimus eikä tarvitse tehdä uutta kartoittavaa tutkimusta mikä on yleensä työlästä ja sen tulokset epävarmoja. Onkin täysin hyväksyttävää käyttää hyväkseen aiempien tutkijoiden tuloksia, kunhan nämä aiemmat tutkijat vain asianmukaisesti mainitaan raportissa, ks. Tulosten julkaisemisen etiikka.

Sama koskee niitä ideoita uusiksi tutkimusongelmiksi ja lähestymistavoiksi, joita usein esitetään tutkimusraporttien loppuluvuissa. Jos joku tutkija on keksinyt ja julkaissut hedelmällisen lähtökohdan uutta tutkimushanketta varten, hänen ei ole aihetta loukkaantua, jos joku ottaa idean onkeensa.

Aineiston keräämisen etiikka

Aineiston totuudenmukaisuus

Aineiston kerääminen

Tutkimusvilppi tarkoittaa havaintojen tai lähteiden sepittämistä taikka tulosten väärentämistä niin että ne muka osoittavat oikeaksi tutkijan hypoteesin.

Tutkimusvilppi on tietenkin jyrkästi tuomittava menettely, eikä vain siksi, että jokunen yksilö sen kautta saa ansiotta tittelin. Tärkeämpää on se, että se estää myöhempiä tutkijoita rakentamasta työtään edellisten tutkijoiden työn varaan. Jokaisen tieteenalan edistyminen hidastuu pahasti, jos jokaisen tutkijan pitää aina toistaa kaikki aiemmat mittaukset ja tarkistaa uudestaan kaikki tiedot. -- Jos joku epäilee alallaan vilppiä tapahtuneen, sitä varten on kehitetty erityiset menettelyt. Näitä selostetaan jäljempänä.

Tutkittavien suojaaminen

Tutkimushankkeen kohteeksi joutuminen saattaa olla ihmiselle (ja ehkäpä eläimellekin) positiivinen kokemus, josta voi jopa oppia jotakin hyödyllistä. Tämähän on tavoitteenakin joissakin tutkimus- ja kehittämistyön tyypeissä, kuten toimintatutkimuksessa. Mutta suuri on myös se riski, että tutkimushankkeeseen osallistuminen osoittautuu epämiellyttäväksi tai aiheuttaa haittaa. Esimerkiksi joidenkin psykologisten kokeitten keinotekoisissa tilanteissa koehenkilöt on houkuteltu käyttäytymään tavalla, jota he sitten ovat harmitelleet ehkä loppuikänsä.

Tutkittavien suojaamiseksi ja myös tulosten todenmukaisuuden turvaamiseksi jotkut filosofit ovat ehdottaneet tutkimuksissa sovellettavaksi ns. ankaran tieteen periaatetta, jonka ihanteena on, että tutkimus ei aiheuta mitään muutoksia kohteessa. Tämä ihanne ilmeisesti monilla tieteenaloilla lopettaisi lähes kokonaan empiirisen tutkimuksen, joten sitä harvoin käytännössä noudatetaan. Sen sijaan on tutkimuksen käytäntöä ryhdytty ohjaamaan yhteiskunnan säädösten sekä eri järjestöjen tutkimuseettisten säännöstöjen ja toimikuntien kautta. Asiaa käsitellään mm. seuraavissa teoksissa:

Viimeksimainitusta kirjasta on seuraavassa muutama näyte.

"Tutkimuksen tavoitteet, menetelmät ja riskit on selitettävä osallistujille sillä tavalla, että he pystyvät ymmärtämään. Osallistujilta on saatava vapaaehtoinen suostumus, ja heidän on tällöin tiedettävä, mistä hankkeessa on kysymys... Minkäänlaisia pakkotoimia, piileviä tai avoimia, ei saa käyttää yritettäessä saada yksilöt osallistumaan tutkimushankkeeseen... Osallistujilla on oikeus milloin tahansa keskeyttää yhteistyö tutkijan kanssa."
"Osallistujien harhaanjohtamista saadaan käyttää vain silloin, kun se on ehdottoman välttämätöntä eikä ole olemassa muuta tapaa tutkia ongelmaa. ... Jos on käytetty harhaanjohtamista, on kaikille osallistujille jälkeenpäin annettava täydellinen ja rehellinen selvitys tutkimuksesta ja siitä, miksi menettely oli tarpeen."
"Tutkimustietojen on oltava luottamuksellisia ja kaikkien osallistujien on jäätävä nimettömiksi, elleivät he ole antaneet lupaa identiteetin paljastamiseen."

Tutkittavien nimettömyys tavallisesti turvataan siten, että raportissa henkilöistä käytetään keksittyjä nimiä.

Henkilörekisterit

Tieto on valtaa, sanotaan, ja monilla ihmisillä on vähintäänkin epäilyksiä siitä, että heitä koskevia tietoja voi tietojen haltija käyttää ko. ihmisiä itseään haittaavalla tavalla. Tämän estämiseksi on eri maissa alettu laatia säännöstöjä ja onpa asetettu erityisiä virkamiehiä asiaa valvomaan. Vaatimuksia, joita usein asetetaan yksilöitä koskevien tietojen keräämiselle, ovat mm.:

Suomessa on erityisesti kiinnitetty huomiota siihen vaaraan, että joku yhdistää eri rekisterien tietoja ja käyttää niitä ko. henkilöitä häiritsevällä tavalla. Tämä on nyt pyritty estämään henkilörekisterilain ja -asetuksen (471 ja 476 /1987) avulla. Niissä mainitaan mm. seuraavat tutkimustoimintaan liittyvät henkilörekisterit:

Eläinkokeet

Myös eläinten suojelemiseksi tutkimuksen tuottamilta haitoilta on vähitellen kehittynyt säännöstöjä. Suomessa on asetus (1076/1985), ja lisäksi meillä on voimassa Euroopan neuvoston yleissopimus.
Asetuksen mukaan eläinkokeita saadaan tehdä vain viranomaisen hyväksymässä laitoksessa, jonka johdon tulee etukäteen tarkastaa koesuunnitelma. Tuskalliset kokeet sallitaan vain lääninhallituksen erikseen antamalla luvalla.
Eläinkokeiden normeja ja niiden pohjana olevaa etiikkaa selostetaan kirjoituskokoelmassa Tiede ja etiikka (1991 s. 369 ja 387).
Www:ssä on eläinkokeista mm. American Psychological Association'in eettiset ohjeet.

Tulosten julkaisemisen etiikka

Julkaiseminen Tieteenalan edistyminen tarkoittaa tiedon kumuloitumista ja sitä, että myöhemmät tutkijat rakentavat työnsä varhempien tutkijoiden työn pohjalle. Työn tulokset ovat siis yhteisessä käytössä. Tämän yhteisyyden periaatteet eli "tieteen harjoittamisen eetoksen" on Robert Merton (1949 ja 1973) muotoillut seuraavasti:

Tulosten yhteisen käyttämisen pelisääntöihin kuuluu, että jokaisen tutkijan pitää saada julkaista työnsä omalla nimellään asemastaan tai sukupuolestaan riippumatta, ja saada nimensä esille työnsä tuloksia lainattaessa. Kirjoittaja, joka esittää toisen ajatuksia tai tuloksia ilmoittamatta niiden lähdettä, antaa näin joko vahingossa tai tahallaan lukijalle sen väärän vaikutelman, että ajatukset ovat hänen omiaan. Tällöin on kysymyksessä plagioiminen.

Menettelyt, joiden avulla ajatusten alkuperäiset esittäjät tuodaan asianmukaisesti ilmi, selostetaan kohdissa Kirjallisuusselvityksen tulosten esittäminen ja Kirjallisuusluettelo.

Tutkimustulosten julkaisemisen ja hyväksikäytön normeja käsittelee Pirjo Mäkelä kirjassa Tiede ja etiikka (1991 s.117).

Sidonnaisuuksien ilmoittaminen. Hyvää tieteellistä käytäntöä on, että tutkimuksen rahoituslähteet ja tutkimuksen tuloksille suunniteltu käyttötarkoitus, jos sellaista on, esitetään tutkimuksen loppuraportissa. Näillähän voi käytännössä olla vaikutusta tutkijan aineistostaan tekemiin johtopäätöksiin, eikä rehellisen tutkijan kuvaan sovi se, että hän yrittää pitää piilossa nämä mahdolliset tulosten tendenssin lähteet.

Mainostamisen etiikka. Tuoteilmoituksissa tavallisesti kerrotaan tuotteesta joitakin objektiivisia tosiseikkoja: sen tarkoitus, koko, teho, hinta jne, joita asiakas tarvitsee voidakseen valita sopivan tuotteen. Useimmiten ilmoituksessa korostetaan niitä seikkoja, jotka osoittavat tuotteen paremmaksi kuin sen kilpailijat, kun taas tuotteen huonot puolet useinkin unohdetaan. Tämähän on aivan laillista, joskaan se ei juuri edistä pitkäaikaisen asiakassuhteen kehittymistä.

Puolueettomien tosiseikkojen jakamisen lisäksi mainokset usein myös pyrkivät muokkaamaan asenteita eli luomaan myönteisiä mielikuvia tuotteesta tai sen valmistajasta. Tarkoituksena tietenkin on taivutella asiakasta ostamaan tuote, tai ainakin muistamaan tuotemerkki ja arvostamaan valmistajaa. Mainos voi joko pyrkiä juurruttamaan myönteisen mielikuvan ja vahvistamaan niitä myönteisiä näkemyksiä, joita lukijakunnassa arvellaan ennestään olevan, taikka sitten mainoksella voidaan koettaa heikentää olemassaolevia, tuotteeseen tai sen valmistajaan liittyviä epäsuotuisia asenteita. Tämäkään "mielikuvamarkkinointi" ei sinänsä ole mitenkään epämoraalista.

Mainoksesta tulee eettisesti arveluttava silloin, jos sillä koetetaan ei vain heikentää epätoivottuja asenteita vaan myös saada kuluttaja unohtamaan tuotteelle epäedulliset tosiasiat. Surullisen kuuluisia esimerkkejä löytyy tupakkamainonnasta 1900-luvun loppupuoliskolla, jolloin mainonta oli niin piittaamatonta tosiasioista, että monen maan lainsäätäjät lopulta kielsivät sen kokonaan. Kun esimerkiksi tupakan vaarallisuus tuli yleisesti tietoon, muuankin tupakkayhtiö alkoi mainoksissaan levittää mielikuvaa miehekkäästä Marlboro-cowboysta joka oletettavasti suorastaan nautti vaarojen uhmaamisesta! Muita esimerkkejä on kohdassa Mainos viestinä.

Tulosten soveltamisen etiikka

Soveltaminen Vielä pari sukupolvea sitten tutkijalle tuskin tuli mieleenkään, että hänen työnsä voisi aiheuttaa jollekulle haittaa.

Tämä johtui ensinnäkin siitä, että tutkija katsoi työnsä lähinnä yksityiseksi harrastukseksi ja vähätteli sen vaikutuksia, kuten Arnauld aikoinaan arvostetussa teoksessa Logique de Port-Royal (1662):

"Erehtyminen tieteessä ei ole vakava asia, sillä tieteellä on vain vähän vaikutusta elämän menoon."

Toisaalta vaikutti keskiaikainen perinne, jonka mukaan tutkimus oli vain teologian alaosasto. Tästä seurasi se päätelmä, että pyrkimys totuuteen ja tietoon olisi ihmiselle ominaista ja tiedon lisääntyminen olisi aina suotavaa, silloinkin kun tieto olisi jollekulle vastenmielinen. Tästä asenteesta toki oli luovuttava viimeistään ydinpommin räjähtäessä 1945. Nyt ymmärrämme, että tutkimushanke voi vaikuttaa arvaamattoman monen ihmisen elämään, joko hyödyllisesti tai haitallisesti.

Tavallisesti hyödyt kohdistuvat yksille ja haitat toisille, joten niitä tarkastellaan seuraavassa erikseen.

Soveltamisen hyödyt

Tutkimushankkeen hyödyllisyyttä yleensä pohditaan tarkkaan ja monelta kannalta jo hanketta käynnisteltäessä, joten se harvoin muodostuu ongelmaksi. Sen sijaan eettisenä ongelmana voidaan nähdä kuka saa hyödyt: kenellä on oikeus käyttää hyväkseen saatuja tietoja.

Yleensä yritysten rahoittaman tutkimuksen tulokset jäävät yrityksen omaisuudeksi, vaikka tulokset julkaistuina voisivat kiinnostaa ja hyödyttää muitakin osapuolia. Toisinaan sentään tutkimuksen tilaaja voi suostua siihen, että tulokset saadaan julkaista muutamien vuosien kuluttua, sitten kun ne eivät enää paljoa voi hyödyttää yrityksen kilpailijoita.

Spektrin toisessa päässä ovat yliopistot, joissa normaalisti kaikki tutkimusraportit ovat kaikkien käytettävissä ellei niiden salaamiselle ole erityisiä perusteita. Täällä tulosten käyttämistä pikemminkin jarruttaa niiden paljous ja se, että suurin osa raporttien sisällöstä kuitenkin on käytännön arvoltaan melko vähäpätöistä. Voitaisiinkin nähdä yliopistojen ja muiden julkisten tutkimuslaitosten eettisenä velvollisuutena, että niiden tulisi muokata ja levittää tutkimuksissa saatua tietoutta siinä muodossa, että yleisö voisi siitä tehokkaasti hyötyä.

Tutkija pystyy monesti vaikuttamaan siihen, että tutkimus- tai kehittämistyön tuloksia voidaan aikanaan käyttää mahdollisimman monien ihmisten hyödyksi, ja tämähän on useimmiten myös tutkimuksen rahoittajan tavoitteena, ei vähiten tuotteita kehitettäessä. Silti on usein sattunut, että tuotteet tai niitä koskevat standardit on kehitetty vain "normaali-ihmisille" tai "normaaliperheille", toisin sanoen on unohdettu lapset, ikääntyneet, heikkonäköiset ja -kuuloiset ja muut enemmän tai vähemmän keskimääräisestä poikkeavat henkilöt, joita kuitenkin on väestössä lukuisasti. Tämä on haitallista näille väestön ryhmille, joiden käyttöön näin syntyneet uudet tuotteet eivät aina sovellu, ja se voi olla epäviisasta myös tuotteita valmistavan yrityksen kannalta, sillä monessa tapauksessa tuote olisi ollut helppoa tehdä sopivaksi ellei aivan jokaiselle ihmiselle niin ainakin laajemmalle ryhmälle kuin pelkille "keskivertoihmisille", ja sen myynti olisi tällöin noussut.

Tutkimus- ja kehittämishankkeessa tulosten soveltamisalueen laajuus ilmenee lähinnä perusjoukkoa määriteltäessä: yleensä se ihmisten joukko, jossa tulosten halutaan pätevän, määritellään perusjoukoksi, josta sitten valitaan se otos tai näyte, johon varsinainen empiirinen työ (esim. haastattelut) kohdistetaan.

Soveltamisen haitat

Kun tutkija tai hankkeen rahoittaja arvioi tutkimus- ja kehittämishankkeen tuloksia, siinä käytetään usein liiankin yksipuolisesti vain sen osapuolen näkökulmaa, joka laskee hyötyvänsä hankkeesta. Tutkijan eettinen velvollisuus on kuitenkin pitää mielessään myös ne hankkeen ulkopuoliset osapuolet, joille hankkeesta voi koitua haittaa. Tällaisista eri osapuolista on toisaalla muistilista.

Arviointia varten tutkijan käytettävissä on myös erityisiä menetelmiä. Niitä selostetaan toisaalla:

Käytännössä arvioinnit tavallisesti painottuvat hankkeen tulosten hyväksikäyttäjien näkökulmaan ja näille koituviin hyötyihin. Sikäli kuin tutkimushankkeen tulosten soveltamisesta koituvia haittoja edes pohditaan hankkeen kuluessa, pohdinnoista tavallisesti unohtuvat seuraavat:

Unohduksen perusteluksi tutkija saattaa esittää, ettei haittoja aiheuta tutkija eikä hänen "teoreettinen" tutkimuksensa, vaan haitat syntyvät vasta moraalittomien soveltajien toimesta.

Kuitenkin juuri tutkijalla pitäisi olla muita paremmat valmiudet ennustaa tutkimuskohteensa ja sen ympäristön tulevaa kehitystä sekä kaikkia niitä vaikutuksia, joita tutkimustulosten soveltamisesta saattaa seurata sivullisille, luonnolle ja ympäristölle.

Toisinaan voisi tutkijan olla mahdollista jopa koota yhteiskokoukseen niitä eri osapuolia, joihin tutkimus- ja kehittämishanke saattaa vaikuttaa. Hyvä foorumi keskustelemaan hankkeen vaikutuksista olisi myös tutkimushanketta ohjaamaan ulkopuolisista koottu neuvottelukunta, jos sellainen on asetettu.

Kun monesti voi olla vaikeaa arvata kaikkia niitä osapuolia, joihin hanke voi vaikuttaa, on joskus ajateltu, että tutkijan tai kehittäjän ei tarvitsekaan näitä kaikkia selvittää, kunhan hän vain toimii kaikkia ihmisiä koskevien yleisten moraalisääntöjen mukaan. Tällaisia yleisiä sääntöjä on eri aikoina haettu eri suunnista:

Paloheimon luettelemat vaatimukset eivät ole pelkästään eettisiä, vaan pitemmällä tähtäyksellä aivan fyysisiä ehtoja ihmiskunnan elämän jatkumiselle maapallolla. Tuotteita ostava yleisö alkaa yhä laajemmin ymmärtää tämän, ja se puolestaan vähitellen vaikuttaa myös tuotteita valmistavien yritysten politiikkaan, niiden tutkimustoimintaan ja tuotekehitykseen. Kestävän kehityksen edellytyksiä ja toteuttamista onkin viime vuosina tutkittu niin paljon, että siitä on syntynyt oma tieteenalansa, tuotteiden ekologia, jonka tuloksia selostetaan erikseen toisaalla.

Tutkimustulosten soveltamisen eettisiä ongelmia käsitellään lähteissä:

Menettely epäselvässä tapauksessa

Nykyajan yhteiskunnassa on käytettävissä useita vakiintuneita ihmisten kanssakäymisen menetelmiä, joilla ratkotaan ja sovitellaan ihmisten toisilleen tuottamia ongelmia. Monia näistä voidaan käyttää myös tutkimuksen eri osapuolille tuottamien haittojen torjumiseksi tai yhteisten etujen edistämiseksi. Niitä ovat esimerkiksi kirje tutkijalle, tutkimuslaitokselle tai tutkimusta rahoittavalle yhtiölle, kirjoitus lehden yleisönosastoon tai ilmoitus kuluttajavirastolle. Raskaampia menetelmiä ovat yhdistyksen tai muun yhteistoiminnan käynnistäminen yhteisten etujen ajamiseksi taikka vahingonkorvausvaatimus siviilioikeudessa.

Toisaalta on myös tieteenharjoittajien keskinäisen kontrollin menettelyjä, joita tutkimuksen parissa toimivat yhteisöt ovat luoneet edistääkseen eettisesti hyväksyttävää tutkimustoimintaa. Niinpä useilla tieteenaloilla käytössä oleviin eettisiin ohjeistoihin sisältyy myös menettelytavat, joiden avulla yksittäinen tutkija voi saada alalla toimivan eettisen toimikunnan lausunnon omaan suunniteltuun tutkimukseensa ehkä liittyvistä eettisistä ongelmista. Samoin on yleensä vahvistettu menettelytapoja, joihin tutkija voi turvautua, jos hän epäilee jonkun kollegansa tutkimuksessa vilppiä, plagioimista taikka muuta tuomittavaa toimintaa.

Opetusministeriön asettama Tutkimuseettinen neuvottelukunta on laatinut julkaisun "Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen", johon on dokumentoitu Suomessa nykyään yleisimmin noudatetut eettisen kontrollin menettelytavat. Näiden ohjeiden mukaan epäily hyvän tieteellisen käytännön loukkauksesta tulee saattaa kirjallisena sen organisaation johtajan tietoon, jossa asiattomaksi epäilty tutkimus on tehty. Tämän johtajan on sitten tehtävä asiasta selvitys ja päätettävä sen johdosta aiheellisista toimista. Päätökseen tyytymätön asianosainen voi sitten vielä pyytää asiasta lausuntoa opetusministeriön tutkimuseettiseltä neuvottelukunnalta.

Seuraamus tutkimusvilpistä voi olla esimerkiksi tutkijan erottaminen tai tutkimuksen rahoituksen lakkauttaminen. Jos vilpillisesti saadut tulokset on jo julkaistu, samalla foorumilla on pyrittävä julkaisemaan myös suoritetun tutkinnan johtopäätökset, jotteivät virheelliset tiedot jää rasittamaan alan myöhempää tutkimusta.

  In
English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi