Erään tuotepäämäärän teoria:

Tuotteen kauneus

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Kauneus on tärkeä päämäärä monien tuotteiden muotoilussa. Voisi ajatella, että muotoilijan olisi helpompaa tämä päämäärä saavuttaa, jos tuotteen kauneus pystyttäisiin määrittelemään ja mittaamaan esineen ominaisuutena samoin kuin vaikkapa paino. Tätä ovatkin lukuisat tutkijat yrittäneet antiikista meidän päiviimme saakka, katso sivua Varhaisia teorioita kauneudesta, mutta selvää yhteyttä ei ole löytynyt esineiden arvioidun kauneuden ja niiden mittasuhteiden tai muiden ominaisuuksien välille. Näyttää siis siltä, ettei 'kauneus' ole mikään pysyvä tai itsenäinen ominaisuus esineissä.

Varmempi lähtökohta tutkimukselle on se, että kauniiksi sanomiemme kohteiden tarkasteluun lähes aina liittyy jonkinlainen miellyttävä tuntemus. Tämän ajatustavan mukaan, sanottaessa esimerkiksi, että "tämä esine on kaunis" tällä lauseella tarkoitetaan lähinnä, että "tämä esine miellyttää minua, ja ellei se jotakuta toista miellytä, niin hänellä on huono maku". Kauneus ei tämän mukaan ole esineessä, vaan yhtä hyvin myös "katsojan silmässä", ja sen tutkimusta ei pidä kohdistaa pelkkiin kauniisiin esineisiin, vaan koko kauneuden tai rumuuden aistimisen tapahtumaan (havaintopsykologinen lähestymistapa) taikka havaitsemisen merkitykseen henkilön ryhmässä ja ympäristössä (taiteen sosiologia).

Seuraavassa selostetaan havainto- tai sosiaalipsykologisen ajatustavan mukaisia kauneuden teorioita, aluksi toteavassa mielessä laadittuja ja lopuksi myös mahdollisuuksia niiden ohjaavaan soveltamiseen uusien kohteiden tuotannossa.

Toteava kauneuden tutkimus

Havaitsemistapahtumassa ihminen valikoi ja järjestää aistimien antaman valtavan ärsykkeiden määrän helpommin hallittavaan muotoon tietoisessa tajunnassa käsiteltäväksi. Päämääränä on valita aistiärsykkeistä ne, jotka ovat tärkeitä tai kiinnostavia ihmiselle. Tätä tapahtuu ihmisen mielessä koko ajan, suurimmaksi osaksi alitajuisesti.

Havaitsemisen ensimmäisessä, alitajuisessa vaiheessa tai kerroksessa tapahtuu ensinnäkin hahmottaminen eli aistiärsykkeiden muodostaminen hahmoiksi (saks. Gestalt). Siinä ärsykkeiden tarpeeton yksityiskohtaisuus vähenee ja ärsykkeet muuttuvat ihmiselle tutuiksi ja ymmärrettäviksi kuvioiksi, joista tajunta sitten pystyy valitsemaan ne, joihin on tarpeen reagoida tai jotka antavat aihetta tietoiseen harkintaan.

Hahmottamisessa ihmismieli näyttää noudattavan eräitä säännönmukaisuuksia, niin sanottuja hahmolakeja. Näitä ovat muiden muassa seuraavat:

Esimerkki lähekkäisten merkkien hahmottamisesta kuvioiksi on seuraavassa:

 i iI Ii iI Ii iI Ii iI Ii iI Ii i 

Ylläoleva merkkijono hahmottuu ensisijassa pareiksi, jotka koostuvat lähekkäin olevista merkeistä, joko iI taikka Ii. Toinen mahdollinen merkkien ryhmittely, jossa pareiksi muodostuvat samanlaiset elementit ii ja II, ei toteudu vielä hahmottamisvaiheessa: se voi toteutua vasta havainnon pohdiskelun myöhemmissä vaiheissa, kun ihminen tietoisesti arvioi ja tulkitsee havaintoaan.

Hahmottamisessa siis varsin usein pienemmistä alkioista syntyy suurempi kokonaisuus. Seuraava kuvio koostuu merkkialkioista + ja -:

 ------------------------
 ----++++++----++++++----
 ------++--------++------
 ------++--------++------
 ----++++++----++++++----
 ------------------------

Kuvion merkkialkioiden "takaa" hahmottuu kuvio: II, jonkinlainen taustarakenne (saks. Superzeichen).

Havaitsemisprosessin tajuntaan antama kuva ulkomaailman tilanteesta voi tulla havaitsijalle kiinnostavaksi ja tärkeäksi vasta sitten, kun yksilö on suhteuttanut tämän kuvan aikaisempaan maailmankuvaansa. Vasta tämän jälkeen yksilö voi ratkaista, vaatiiko havaittu asia toimenpiteitä vai ei. Tässä arvioimisessa ovat viitekehyksenä apuna aiemmin opitut asenteet ja käyttäytymisen mallit. Sosiaalinen ympäristö on siinä ratkaiseva, sillä vasta se antaa arvolataukset ihmisen ympäristön fyysisille kohteille.

Havaitsemisprosessia on mielenkiintoista tarkastella viime aikoina kehittyneen kvantitatiivisen informaatioteorian valossa. Informaation määrän mittayksikkönä on bitti (engl. bit = binary digit). Se on pienin nollasta poikkeava tiedon määrä. Yhden bitin suuruinen on tieto siitä, onko jokin kaksiarvoinen suure arvoltaan 1 vai 0. Yksi kirjain sisältää tietoa noin viisi bittiä. Kuitenkaan esimerkiksi 25-kirjaiminen sana "rakentamismääräyskokoelma" ei rasita muistiamme läheskään 125 bitin määrällä, sillä jo nähtyämme sanan alkupään voimme arvata loput. Pitkissä sanoissa on näet toistuvaa informaatiota eli toistetta (engl. redundancy).

Tajunnan kapasiteetti on varsin rajallinen. Se kykenee vastaanottamaan kaikista aistimista tietoa yhteensä vain noin 20 bittiä sekunnissa. Tajunnan lyhyestä säilytysajasta seuraa se, että siinä samanaikaisesti käsiteltävä tietomäärä ei voi paljoa ylittää sataa bittiä.

Havaitseminen ja mielihyvä. Lukija lienee joskus joutunut tulkitsemaan epäselvää kuviota tai tekstiä, vaikkapa salakirjoitusta. Tällöin hän on varmaankin huomannut kokeneensa eräänlaista nautintoa niin sanotun ahaa-elämyksen hetkellä, jolloin tutkitun viestin takaa paljastuu aluksi piilossa ollut merkitys. Tämä miellyttävä tuntemus näyttää aiheutuvan suoraan siitä, että ihmisen tajunta onnistuu tavoitteessaan: hahmottamisessa.

Oikealla on Bartlettin laatima piirros, joka esittää nuorta naista. On mahdollista hahmottaa tämä kuva myös aivan toisella tavalla, vanhan naisen kuvana, mutta se tavallisesti vaatii hieman ponnistelua. Pyydän lukijaa kokeilemaan tätä uudelleen hahmottamista, ja samalla tarkkailemaan tuntemuksiaan siinä tilanteessa kun uusi hahmotus löytyy.

George Birkhoffin vuonna 1933 esittämän hypoteesin mukaan yllä kuvattu nautinnon tuntemus, joka aiheutuu fyysisesti nimenomaan hahmottamisen ponnistelusta ja onnistumisesta, on sama asia kuin taideteosten tarkastelun esteettinen nautinto.
Taideteosta tarkasteleva henkilö etsii intensiivisesti ja myös löytää taideteoksesta jonkin aluksi kätketyn, "syvemmän" rakenteen. Sen löytämisen antamaa tunnetta Birkhoff nimittää "kauneuselämykseksi".

Taustarakenteesta puuttuu suurin osa taideteoksen pintarakenteen detaljimäärästä, joten se on aina pintakerrosta yksinkertaisempi (tai ainakin se näyttää aluksi yksinkertaiselta, kunnes siitäkin ehkä taas löytyy uutta syvällisyyttä). Täten kvantitatiivinen kauneusteoria antaa selityksen sille monien estetiikan tutkijain tekemälle havainnolle, että kauneuden yhtenä osatekijänä on yksinkertaisuus tai "yhtenäisyys moninaisuudessa". Sama sanontatapa on, kuten tunnettua, käytössä myös tieteellisessä työssä: ajatuskulkua voidaan nimittää kauniiksi tai elegantiksi nimenomaan sen perusidean yllättävän yksinkertaisuuden vuoksi.

Taustarakenteen löytämisen ahaa-elämys on voimakkain, jos sitä edeltää älyllinen ongelma: teos tuntuu aluksi muuten selkeältä, mutta siinä on jotakin arvoituksellista, ärsyttävää ja yhteensopimatonta. Ahaa-hetkellä kaikki osat loksahtavat paikoilleen, ärsyttävyys häviää ja miellyttävä selkeyden tunne pääsee voitolle.

Kiusallisuuden tuntemus ongelman edessä ja helpotus asian selvittyä eivät suinkaan rajoitu ihmisen esteettiseen elämään. Päinvastoin ne nähtävästi kuuluvat ihmisen alkuperäiseen synnynnäiseen varustukseen, joiden avulla ihminen sopeutuu muuttuvaan ympäristöönsä. Ks. tästä esim. Toffler 1970 s. 297 (suomennos s. 345...).

Jotta esteettisen nautinnon tuntemus syntyisi, älyllinen ponnistus siis ei saa olla liian vähäinen. Näin saattaisi käydä silloin, jos taideteos olisi kovin helposti tulkittava, triviaali tai banaali. Toisaalta ei taideteos myöskään saa olla niin vaikeaselkoinen, että sen taustarakenteen hahmottaminen kokonaan estyy.

ElectroluxEsimerkkinä lukija voi vertailla kahden erilaisen tunnuskuvion tajuamisen elämyksiä.
British Eagle Vasemmanpuoleinen, Electroluxin liikemerkki, on vaikeammin oivallettava. Se näyttää ensin viittaavan vain ilmastointiin, venttiileihin ja tuulettimiin. Toinen merkitys, kirjain E, paljastuu vasta pitemmässä tarkastelussa, jolloin oivallus tuottaakin hieman voimakkaamman esteettisen elämyksen. -- Oikeanpuoleinen kuvio, British Eagle -lentoyhtiön tunnus, jää elämyksenä latteammaksi, sillä tarvitaan tuskin lainkaan henkistä ponnistusta löytämään merkistä kotka ja E-kirjain.

Kuva oikealla esittää kaavamaisesti, miten taideteoksen esteettinen nautittavuus riippuu teoksen monimutkaisuuden tai yllättävyyden asteesta. Kompleksisuuden pitää olla jossakin banaalin ja käsittämättömän välillä, muutoin teos menettää mielenkiintonsa.

Kompleksisuuden ihannemäärä vaihtelee yleisön eri yksilöiden kohdalla. Kyseisen taiteen tuntija on jo nähnyt tai kuullut monta samantapaista teosta ja hän on huomannut, että niissä toistuu lukuisia melko samanlaisia pintarakenteita, jotka täten eivät enää tarjoa hänelle mitään oivaltamisen iloa. Toiselta puolen hänen alan tuntemuksensa tekee hänet kykeneväksi huomaamaan, tulkitsemaan ja arvostamaan paljon monimutkaisempia teoksia kuin mihin maallikko pystyy. On jopa mahdollista, että sama teos (piirroksessa merkitty x) voi olla maallikolle liian vaikea ja alan tuntijalle liian alkeellinen!

Asteittainen oivaltaminen

Abraham A. Moles (1956) on täsmentänyt Birkhoffin hypoteesia. Molesin mielestä hahmottaminen tuottaa voimakkaimman nautintoelämyksen nimenomaan silloin, kun tajunta pääsee toimimaan suurimmalla tehollaan, eli osapuilleen edellä mainitun sadan bitin sekunnissa tasolla.
Tämän mukaan optimaalisesti toimivan taideteoksen tulisi ensinnäkin sisältää välittömästi aisteja miellyttävää pinnallista sisältöä tai dekoraatiota määrältään riittävän runsaasti. Mielenkiinnon herättäjänä voi toimia myös teoksen nimi. Mutta ellei teoksesta löydy muuta sisältöä, yleisö piankin luokittelee sen kitsiksi ja menettää mielenkiintonsa siihen. Jottei näin kävisi, teoksessa pitää myös olla heti nähtävissä jotakin uteliaisuutta herättävää, joka motivoi havaitsijan pitempään tarkasteluun, minkä tuloksena teoksesta tulisi olla löydettävissä (mutta ei liian helposti!) jokin syvempi sisältö, jälleen kompleksisuudeltaan sadan bitin luokkaa. Se voisi olla esimerkiksi taustarakenne, mutta myös mitä tahansa muuta kiinnostusta herättävää, kuten vihjeet johonkin voimakkaaseen tunnelmaan, taikka viesti, jota havaitsija voi soveltaa omaan elämäntilanteeseensa. Eri tasojen sisällöillä ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä keskenään - välttämätöntä on vain se, että jokaisessa niistä pitää olla jotakin kiinnostavuutta.

Vaiheittainen tajuaminen Kaikkein antoisin on sellainen taideteos, jossa ylläkuvattu prosessi voi toteutua useita kertoja peräkkäin, kuten kuvassa oikealla. Tällaista monikerroksista taideteosta ihminen voi tutkia pitkään: hän hahmottaa eli tajuaa sen uudelleen useita kertoja. Jokaisessa uudessa hahmossa tarkastelija löytää jotakin uutta, nimittäin ensinnäkin ratkaisun edellisen tarkasteluvaiheen ongelmakohtaan, ja toiseksi uuden ongelman, joka motivoi yhä syvällisempään pohdiskeluun.

Monivaiheinen esteettinen elämys muodostuu hieman eri tavoin sen mukaan, onko teoksella ajallista pituutta vai ei:

Synkronisen teoksen kaikki osat ovat siis koko ajan nähtävissä, mutta tekijällä on toki monta mahdollisuutta ohjata teoksen tarkastelun prosessia. Esimerkiksi tietokone on käynnistettävä annetun valikkojärjestelmän kautta, ja rakennuksen arkkitehtuuriin tutustuminen tapahtuu melko määrätyn kävelyreitin kautta. Näihin jaksoihin voidaan sovittaa tuotteeseen tutustuvalle käyttäjälle mahdollisuuksia kokea ahaa-elämyksiä.

Yleisölle voidaan myös antaa vihjeitä siitä, mistä teoksen tarkastelu olisi syytä aloittaa, esimerkiksi korostamalla näitä kohtia. Toinen tavallinen tapa yleisön uteliaisuuden herättämiseen on se, että jokin kyseisen taidelajin teoksissa tavanomainen piirre tehdäänkin toisin kuin on ollut tapana, eli muodostetaan siitä ns. poissulkeva piirre (contra-standard characteristic).

Diakronisen teoksen tarkastelun ohjaamiseen ja yleisön mielenkiinnon säilyttämiseen on lukuisia keinoja (joista muutamia voidaan käyttää myös synkronisissa teoksissa). Niihin kuuluvat:

Odote ja omuus

Joillakin taiteen aloilla teoksen sisältö on suurelta osin yleisön tiedossa jo etukäteen. Näin on laita esimerkiksi klassisen musiikin konsertissa. Yleisö odottaa, että kappaleet soitetaan suunnilleen nuottien mukaan; ellei näin tapahdu yleisö pettyy pahasti.

Mitä tapahtuu, jos musiikki soitetaan tarkalleen nuottien mukaan, esimerkiksi sähköpianolla? Tällöin esimerkiksi 3/4 tahdissa jokainen neljäsosasävel on tarkoin saman pituinen, ja voimakkuus säädetään tarkasti merkintöjen p, pp, f mukaan. Esteettinen vaikutelma jää luultavasti aika laimeaksi. Esityksestä puuttuisi "elävyys" ja "jännite". Yleisö ei ehkä protestoisi, mutta tuskin myöskään suosittelisi esitystä naapureilleen.

Muissa taiteissa ei käytetä nuotteja, eivätkä niitä tunne edes kaikki konserteissa kävijät, mutta joka tapauksessa minkä tahansa taideteoksen yleisön jäsenillä on monesti aikaisemman kokemuksensa pohjalta vahva ennakko-odotus siitä, mitä hän tulee teoksessa havaitsemaan. Sehän itse asiassa on useimmiten juuri se motiivi, joka saa ihmisen hakeutumaan taideteoksen ääreen. Tällaisesta aikaisempaan kokemukseen perustuvasta havainnon ennakoinnista voidaan käyttää nimeä odote. Se on siis sitä, mitä henkilö odottaa näkevänsä tai kuulevansa. Jos taideteos kuvaa jotakin kohdetta, tämä värittää etenkin maallikoiden odotetta. Toisaalta odotteena voi toimia muistuma jostakin esikuvasta eli ihmisen aiemmin ihailemasta taideteoksesta. Ihmisellä, joka harrastaa taideteosten piirteiden analysointia, odotteena voi olla yhdistelmä kyseisen taiteen lajin teoksille tyypillisistä vakiopiirteistä, ja sen pohjana siis tällöin ovat henkilön tiedot ja kokemukset tällä taiteen alalla aiemmin ja samanaikaisesti tehdyistä muista teoksista. Bourdieu (1994, 63) luonnehtii taiteentuntijan tämän tyyppisiä odotteita seuraavasti:

Vahvasti autonomisen [sosiaalisen] kentän logiikan mukaisesti, tuotettu teos vaatii havaintoa, joka on erottelevaa, distinktiivistä ja joka huomaa etäisyydet muihin, samanaikaisiin tai menneisiin teoksiin. ... Taiteesta nauttiminen edellyttää tietoisuutta ja tuntumaa siitä mahdollisten tilasta, jonka tulosta teos on, teoksen edustamasta "lisästä", jonka voi ymmärtää vain historiallisen vertailun avulla.

Vaikka taideteoksen tarkastelijalla on jokin odote, hänen taideteoksesta saamansa vaikutelma silti harvoin muodostuu tarkalleen odotteen mukaiseksi. Erotuksesta voidaan sopivasti käyttää nimeä omuus tai omaperäisyys (engl. distinction, originality). Omuuden suunta ja määrä ratkaisee teoksen antaman taiteellisen vaikutelman seuraavasti:

Taiteilijan, joka hakee yleisön tunnustusta, on siis koetettava antaa yleisölle jotakin, mitä yleisö ei osaa odottaa. Aiemmista teoksista on erottauduttava, mutta ei liiaksi. Taideteosten oivaltamisen kognitiivinen mekanismi antaa täten erään selityksen myös taiteissa esiintyvälle uutuuden tavoittelulle.

On selvää, että jonkin taiteen alan tuntijoilla ja ammattilaisilla on paljon laajemmat ja yksityiskohtaisemmat odotteet kuin maallikoilla. Mitä enemmän henkilö tuntee kyseisellä taiteen alalla luotuja teoksia, sitä vähemmän häntä kiinnostavat sellaiset taideteoksen piirteet, jotka noudattavat alalla yleisesti sovellettua, tavanmukaista tyyliä. Nämä kohdat hän sivuuttaa itsestään selvinä asioina, eivätkä ne tuota hänelle esteettistä elämystä.

Erilaiset odotteet selittävät sen erilaisuuden, jolla yhteen ja samaan taideteokseen usein suhtautuu suuri yleisö ja toisaalta "avant-garde". Sattuuhan usein, että yleisön enemmistö kokee jonkin taideteoksen poikkeavan juuri sopivasti odotteestaan, kun taas avant-garde ehkä huomaa sen latteasti noudattavan odotetta, se on "déjà vu" (ranskaa: "jo nähty") eli se sisältää vain samaa mitä ko. taiteen alalla yleensäkin tehdään.

Tuotteiden kiinnostavuuden muita lähteitä

Estetiikan tutkimus on perinteisesti rajoittunut käsittelemään vain näkö- ja kuuloaistia. Tämä rajoitus sopii varsin huonosti tuotteiden tutkimukseen, sillä niiden (ja miksei taideteostenkin) kiinnostavuuteen yleisölle voivat vaikuttaa muutkin aistit.

Erityisesti kosketus- ja liikeaistit ovat tärkeitä esim. urheiluvarusteita, ajoneuvoja, vaatteita ja huonekaluja arvioitaessa. Maku- ja hajuaistit puolestaan ovat vanhastaan keittotaiteen aluetta, mutta ei liene mahdotonta käyttää niitä, kuten mitä tahansa aisteja, parantamaan tuotteiden miellyttävyyttä.

Ihmisellä on useita luontaisia kanavia kiinnostuksen tai miellyttävyyden kokemiseen taideteoksessa tai tuotteessa. Sukupuolisuus on aina ollut tavallinen elementti niissä taiteissa, jotka pystyvät kuvaamaan ihmistä ja hänen elämäänsä. Taideteoksen havaitsemisen prosessissa (ks. Moles (1966), ylempänä) seksuaaliset vihjeet herättävät mielenkiintoa teokseen ja motivoivat yleisöä sen lähempään tarkasteluun, jossa sitten teoksen muukin sisältö ehkä paljastuu. Kun ne tavallisesti on helppo havaita jo ensimmäisessä pinnallisessa tarkastelussa, niillä voi olla merkitystä myös teoksen markkinoinnissa. Kitsin tekijät ovat tästä hyvin selvillä.

Muita mahdollisia miellyttävyyden lähteitä taideteoksessa tai tuotteessa ovat esimerkiksi:

Eräs ja hyvinkin esteettisiä ahaa-elämyksiä herättävä taideteoksen sisällön osatekijä voi olla teoksen viesti. Se yleensä kiinnostaa sitä enemmän, mitä paremmin yleisö voi sitä soveltaa omassa elämässään johonkin tärkeään tarkoitukseen, esimerkiksi ihmisen omien ongelmien ratkaisun mallina tai vähintäänkin hänen maailmankuvansa selventämiseen. Tästä enemmän eri sivulla: Tuotesymboliikan tutkimus.

Ohjaava kauneuden tutkimus

Yllä käsitellyt kauneuden tutkimuksen päähaarat ovat luonteeltaan olleet enimmäkseen toteavia (eli deskriptiivisiä). Tutkimusten esipuheista kuitenkin monesti ilmenee, että kirjoittajan lopullinen tarkoitus on ollut ohjaava (normatiivinen) eli niillä on koetettu ohjata ja auttaa myöhempiä taiteilijoita, arkkitehteja jne. luomaan miellyttävämpiä teoksia. Useat kirjoittajista ovatkin samalla toimineet taidekoulujen opettajina ja täten heillä on ollut hyvät mahdollisuudet tarjota oppejaan heti käytäntöön sovellettaviksi.

Ensi silmäyksellä ei näyttäisi olevan suurta eroa toteavan ja ohjaavan tutkimuksen välillä, sillä ovathan estetiikan tutkijat perinteisesti valinneet kohteikseen esineitä, jotka on yleisesti katsottu poikkeuksellisen kauniiksi, ja mahdollisimman korkeatasoisen kauneuden luominen on myös ohjaavan tutkimuksen päämääränä. Kuitenkin ongelmaksi voi tulla se, että taideteoksista saatuja deskriptiivisiä tuloksia ei ehkä aivan suoraan voida soveltaa arkisempien esineiden suunnitteluun, ks. keskustelua kohdassa Tutkittavan joukon rajaaminen.

Ohjaavan teorian kehittämistä vaikeuttaa myös se, että yleisön eri ryhmillä voi olla erilainen maku eli eri näkemykset siitä, mikä on kaunista, joten voi olla vaikeaa aikaansaada tuote, joka miellyttäisi kaikkia tai ainakin useita ryhmiä. Tähän voitaisiin pyrkiä eri tavoin, ensinnäkin aluksi määrittelemällä tavoiteasiakkaat ja sitten tekemällä tuote juuri tälle ryhmälle sopivaksi, ja ehkä toisenlaisia tuotteita toisille ryhmille. Toinen tapa olisi etsiä sovitteluratkaisu, joka miellyttäisi enemmistöä ainakin jonkin verran, ja kolmas tapa voisi olla tehdä teoksesta "kaksoiskoodattu" (double-coded) niin että eritasoiset yleisöt löytävät siitä eri asioita.

Taide prosessina Taiteen ohjaavassa tutkimuksessa usein sovellettu malli nähdään oikealla. Siinä on mukana myös kybernetiikan teoriasta lainattu käsite palaute, joka on taideteosten ja minkä tahansa tuotteiden luomisessa varsin tärkeä ja esiintyy käytännössä kritiikin muodossa. Kuvio on lainattu tähän Herbert Frankelta, hieman muokattuna.

Ohjaavan tutkimuksen tavallinen ongelma ovat ristiriidat lukuisten erilaisten tavoitteiden ja osateorioiden välillä. Suunnittelijat ovat aina joutuneet käytännössä sovittelemaan yhteen huonosti yhteismitallisia suunnittelun päämääriä kuten käytettävyys, taloudellisuus ja ekologisuus, ja tästä voisi ottaa mallia myös näitä koskevien ohjaavien teorioiden yhteensovittamiseen. Esimerkkinä suunnitteluteorioista, joka käsittää kauneuden muiden suunnittelun tavoitteiden joukossa, mainittakoon arkkitehtuurin teoria, joka kuuluukin lajissaan vanhimpiin ja eniten tutkittuihin ja sisältää tehokkaita työvälineitä ristiriitaisten suunnittelupäämäärien välisten kompromissien hakemiseksi, ks. Arkkitehtonisen synteesin teoriat. Teollisiin tuotteisiin yleisesti soveltuvaa tavoitteiden sovittelun metodiikkaa puolestaan käsitellään kohdissa Strateginen design, Tuotekonsepti ja Tuotesuunnitelman arvioiminen.

Tutkimusmenetelmät

Kauneutta ja erityisesti tuotteiden kauneutta on jo vuosisatojen ajan tutkittu monesta näkökulmasta, kuten edellä on selostettu. Jokainen näkökulma on tuonut siitä ilmi jotakin, mutta silti jokainen selvitys on jäänyt puutteelliseksi: siitä on puuttunut vähintäänkin nuo muut jo tunnetut näkökulmat, ja luultavasti muitakin, joita kukaan tutkija ei vielä ole tullut ajatelleeksikaan. Nähtävästi 'kauneus' on yhteinen nimi usealle käsitteelle, joita käy päinsä tutkia kutakin erikseen mutta joita ei kukaan ole toistaiseksi onnistunut kytkemään yhtenäiseksi teoriaksi. Nähtäväksi jää, onnistuvatko myöhemmät tutkijat siinä paremmin.

Tavallinen heikkous kauneuden tutkimuksessa on ollut se, että useimmat tutkijat ovat kehittäneet väitteensä pääasiassa oman subjektiivisen asiantuntemuksensa pohjalta (joka tosin usein olikin melkoinen, sillä monet kirjoittajat olivat samalla päteviä taiteilijoita). Harvoja väittämiä koskaan testattiin koehenkilöillä; parhaassa tapauksessa testinä olivat kirjoittajan itsensä luomat taideteokset. Kun esitetyt hypoteesit täten jäivät puutteellisesti verifioiduiksi, se alensi niiden uskottavuutta ja myös heikensi mahdollisuuksia saada aikaan yleistä teoriaa kauneudesta. On toki hyvin mahdollista, että tämä metodin heikkous ajan mittaan tulisi korjatuksi siten kuin selostetaan kohdassa Tuotetieteen kehitys.

Ensimmäiset kauneuden tutkijat ajattelivat, että kauneuden olemus on sama kaikille ja kaikkialla. Siksi tuntui turhalta vaivata tutkimusta varten monia ihmisiä, kun jo tutkija itse on ihminen ja hänen mielipiteensä kauneudesta voidaan mukavasti selvittää vaikkapa nojatuolissa asiaa pohdiskellen. Niinpä tavallinen menetelmä kauneuden toteavassa (deskriptiivisessä) tutkimuksessa oli 1800-luvulle asti luultavasti samantapainen kuin nykyinen fenomenologinen tai ehkä hermeneuttinen tutkimus.

Nykyään enää vain piintyneimmät eksistentialistit jaksavat väittää, että heidän tuloksensa pätevät kaikkialla; muut ovat sitä mieltä että ne pätevät varmuudella vain tutkijan omassa kulttuuripiirissä. Tietenkin tulokset saattavat päteä myös laajemmin, joten ainahan ne kannattaa julkaista ellei muuta niin hypoteeseina myöhempien tutkijoiden testattavaksi.

Luotettavampi menetelmä selvittää kauneuden kokemusta ja käsitteistöä eri kulttuuripiirien ja eri ihmisten kohdalla on empiirinen tutkimus näiden ihmisten parissa. Sitä varten on ensiksi aihetta määritellä se ryhmä ihmisiä, jonka ajatuksia halutaan selvittää.

Kun tutkitaan miten ihmiset kokevat taideteokset, on tärkeätä pitää mielessä että kokemus ei synny vain taideteoksesta vaan myös kunkin ihmisen alkuperäisestä odotteesta. Tämä selvitetään sopivimmin teemahaastattelun avulla. Sen normaali vaihtoehto, kysely, ei tähän sovi, sillä ihmisten odotukset taiteen suhteen ovat tavallisesti niin epämääräiset, ettei niitä voi kunnolla käsitellä täsmällisten kysymysten ja vastausten kautta. Odotuksia voidaan kartoittaa esimerkiksi kysymällä: "Kun päätit tulla katsomaan näyttelyäni, mitä odotit näkeväsi?" "Voisiko tätä teostani verrata johonkin toiseen näkemääsi taideteokseen?"

Jos tutkijalla on työtään varten jokin täsmällinen hypoteesi siitä, miten teoksen antama esteettinen kokemus riippuu jostakin teoksen ominaisuudesta, tätä hypoteesia voidaan ehkä testata laboratoriossa koeasetelman avulla. Koetta varten voidaan tehdä teoksesta muunnelmia, jotka eroavat toisistaan vain tutkittavan ominaisuuden osalta, ja kokeessa sitten testataan näiden muutosten mahdollista vaikutusta, ks. Koeasetelman ärsyke. Tässäkin on taas muistettava, että kokeessa on joka tapauksessa yhtenä muuttujana kunkin koehenkilön oma odote, mikä siis olisi myös rekisteröitävä ja myöhemmin analysoitava samalla kuin koehenkilöiden reaktiot taideteokseen, ottaen myös lukuun muut kulloisessakin tutkimuksessa relevantit seikat.

Tutkimuksen kohteeksi voidaan tietenkin ottaa jo olevat taideteokset tai muut tuotteet, joskin vaikeudeksi silloin usein tulee niiden suuri vaihtelevaisuus. Kun tutkitaan kauneutta esineissä, joilla on jokin käyttötarkoitus, on usein vaikeaa rajoittaa tutkimus "puhtaaseen" kauneuteen ja pitää syrjässä asiat, jotka eivät liity estetiikkaan, kuten Fechner ja hänen seuraajansa yrittivät tehdä. Useimmat ihmiset näet katsovat, että esineen kauneuden arviointi riippuu siitä, mikä esine on. Kaunis kalavene on erilainen kuin kaunis pikavene. Sitäpaitsi monet ihmiset voivat kokea kauneutena (tai jonakin sitä muistuttavana miellyttävänä tuntemuksena) monenlaisia esineen laatuominaisuuksia, kuten siinä aistittavan perinnäisen muodon, sen valmistuksen laadukkuuden tai hyvän käytettävyyden.

Jos tutkimuksen tarkoitus on ohjaava eli normatiivinen, eli se tulee avustamaan uusien tuotteiden suunnittelua, lähestymistavasta tulee hieman erilainen siitä riippuen, tullaanko kehittämään yleistä suunnitteluteoriaa eli malleja, standardeja ja muita suunnittelun apuneuvoja, vai onko tarkoituksena saada aikaan vain yksi uusi tuote (tai niiden sarja). Viimeksimainittua metodiikkaa selostetaan sivuilla Taiteen kehittäminen tieteen keinoin sekä Teollisen tuotteen kehittäminen.

Yleisen suunnitteluteorian kehittämisen metodiikkaa käsitellään kohdassa Suunnitteluteorian laatimisen prosessi. Apuna voidaan käyttää myös useita ylempänä lueteltuja toteavan tutkimuksen menetelmiä. Joka tapauksessa tutkijan ehdotukset teoriaksi pitäisi aina testata asiakkaiden tavoiteryhmästä poimitun otoksen tai näytteen avulla.

Suunnitteluteoriaa kehitettäessä pitäisi aina testata kirjoitettujen ohjeiden lisäksi myös mahdollisimman realistiset mallit tai prototyypit. Tätä metodiikkaa selostetaan kohdissa Suunnitelman esittäminen arvioitavaksi ja Tuotesuunnitelman arvioiminen. Pitää myös muistaa ottaa testiryhmään henkilöitä, joiden havaitsemiskyky on tavallista alempi.

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi