Tutkimuksen rajaaminen

  1. Tutkimuskohteiden joukon rajaaminen
  2. Tiedon antajien joukon rajaaminen
  3. Arvioijien joukon rajaaminen
  4. Jos perusjoukko on kovin suuri

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Aina kun tutkija valitsee kohteekseen enemmän kuin yhden tapauksen, hän joutuu heti määrittelemään, miten rajautuu se joukko, josta hän on kiinnostunut ja jonka piirissä hän haluaa väittää tulostensa pitävän paikkansa? Tätä yksilöiden tai tapausten ryhmää nimitetään perusjoukoksi (engl. population, target population, näitä nimiä käytetään myös muusta kuin ihmisten joukosta). Perusjoukko olisi hyvä saada määritellyksi niin pian kuin suinkin ja ainakin ennen kuin empiiristä aineistoa suuremmalti kootaan, sillä muuten on vaarana se, että tulee kootuksi turhaa, jopa harhaanjohtavaa aineistoa. Tosin etenkin uutta kartoittavassa tutkimuksessa jossa kohde aluksi tunnetaan huonosti, on usein mahdotonta rajata kohdetta lopullisesti ennen kuin siitä on ensin koottu jonkin verran tietoja.

Perusjoukon selkeä rajaaminen antaa lujan pohjan tutkimuksen suunnittelulle sekä sen tulosten luotettavuuden arvioimiselle ja raportoinnille. Sen lisäksi siitä on hyötyä jokaiselle, joka harkitsee käyttävänsä näitä tuloksia hyväksi omassa työssään, tutkiessaan toista perusjoukkoa, sillä se antaa mahdollisuuden vertailla näitä perusjoukkoja. Vain silloin, kun ne ovat riittävän samanlaiset, on mahdollista olettaa, että tulokset voisivat päteä myös uudessa ympäristössä, joskin on muistettava, että tällainen oletus aina jää enemmän tai vähemmän epävarmaksi.

Tutkimuksen kohteiden joukon ohella tutkija saattaa joutua työskentelemään eräiden muidenkin populaatioiden kanssa, jotka ehkä myös on tarpeen määritellä. Näihin kuuluvat:

Tutkimuskohteiden joukon rajaaminen

Kun tutkitaan useita empiirisiä kohteita tai tapahtumia, nämä lähes aina kuuluvat johonkin ennestään tunnettuun luokkaan. Fyysisten kohteiden luokkia ovat ihmiset, eläimet ja elottomat kohteet kuten esimerkiksi 'autot' tai 'amerikkalaiset'. Tapahtumat ovat fyysisten kohteiden muutoksia tai liikkeitä, esimerkiksi 'matkat autolla', 'kolarit' tai 'puhelinkeskustelut'. Ensimmäinen ja tärkein kohteen rajaus siis yleensä perustuu sen olemukseen, joka ilmoitetaan sanallisesti.

RajauksiaPelkkään olemukseen nojautuva rajaus tuottaa usein kovin lukuisan, jopa äärettömän joukon, jota on hankala luetteloida tai muuten käsitellä tutkimuksessa. Esimerkiksi 'autot' tarkoittaa kaikkia autoja maailmassa. Asia korjautuu antamalla lisärajauksia, joissa kohdetta edelleen supistetaan esimerkiksi maantieteellisen alueen tai ajoituksen kannalta siten kuin kaaviossa oikealla.

Perusjoukon rajaamisen menetelmät poikkeavat hiukan toisistaan siitä riippuen, onko tutkimus luonteeltaan

Toteavan tutkimuksen kohteiden joukon rajaaminen. Monesti on käytännöllistä nimetä perusjoukoksi jokin ennestään tunnettu yksilöiden luokka. Ellei sellaisia ole tarjolla, on rajaukset ainakin annettava objektiivisesti siten ettei tutkija joudu pohtimaan kuuluuko jokin tapaus rajauksen sisään vai ei. Muutoin tutkijan ennakko-odotukset (jotka voivat olla vääriäkin) pääsevät liikaa vaikuttamaan tutkimuksen tuloksiin, sillä tutkija voi huomaamattaankin tulla valinneeksi tutkittavaksi liiaksi sellaisia tapauksia, jotka sopivat hänen odotuksiinsa tai hypoteeseihinsa.

Ongelmaksi voi tässä tulla se, ettei läheskään kaikkia yleiskielessä käytössä olevia kohteiden luokkia ole missään selkeästi määritelty, tai luokkien nimiä käytetään eri yhteyksissä eri tavalla.

Karttusen rajausOtetaan asiasta esimerkki. Sari Karttunen kohdisti tutkimuksensa valokuvataiteilijoihin Suomessa 1980-1990-lukujen vaihteessa (TAIK 1993). Näiden taiteilijoiden määrä oli tuolloin alle 200, minkä määrän tutkija hyvin pystyi käsittelemään. Ongelmana oli se, että tätä joukkoa ei missään ollut luetteloitu. Karttunen (s. 45) harkitsi lukuisia erilaisia kriteereitä, joilla on aikaisemmissa tutkimuksissa määritelty henkilöitä taiteilijoiksi. Näiden vaihtoehtojen mukaan taiteilijaksi on katsottu henkilö,

Karttusen tutkimuksessa (44...57) puntaroitiin kaikkia yllä mainittuja vaihtoehtoja. Karttunen päätyi näistä viimeksi mainittuun menetelmään ja valitsi neljäntoista hengen suuruisen "raadin" jonka jäsenten tehtäväksi sitten tuli nimetä ehdokkaita varsinaiseen tutkittavaan ryhmään. Eniten ehdotuksia saaneet muodostivat ns. ytimen ja hieman harvemmin mainituista tuli marginaaliryhmä. Näitä käsiteltiin tutkimuksessa eri ryhminä.

Raatimenettelyssä on se ongelma, jota myös Karttunen pitkään pohdiskelee, että jälkipolvien eniten arvostamia taiteen uudistajia ei välttämättä omana aikanaan lueta alan ydinjoukkoon (esimerkiksi aikanaan impressionistit). Toinen ongelma on raadin valitseminen: siinä tarvittaisiin jälleen samantapaisia kriteerejä kuin ne, joita taiteilijoiden kohdalla ollaan vasta hakemassa.

Joka tapauksessa kaikki Karttusen luettelemat metodit täyttävät sen vaatimuksen, että ne ovat ainakin kohtalaisen objektiivisia eli riippumattomia tutkijan harkinnasta. Tämä ominaisuus on omiaan edistämään tutkimuksen tulosten uskottavuutta ja yleistämiskelpoisuutta.

Kehitettävien kohteiden joukon rajaaminen. Ohjaava tutkimus ja kehittäminen aina kohdistuu johonkin, ja tämä tarkoitus siis jo määrittelee tutkittavan joukon sisällön. Se voi olla joko yksittäinen ongelmatapaus tai joukko tapauksia, joihin parannustoimet sitten aikanaan kohdistetaan.

Vaihtoehtoisesti tavoitteena voi olla, ettei parannuksia tehdä suorastaan nyt oleviin kohteisiin, vaan tuleviin kohteisiin, jotka kuuluvat samaan luokkaan. Käytännössä nämä uudet kohteet varsin usein ovat tutkimusta rahoittavan yhtiön uusia teollisia tuotteita. Tällöin tutkimuksen kohteiksi tavallisesti valitaan sellaisia olevia tuotteita, jotka eniten muistuttavat yhtiön suunnittelemia uusia tuotteita. Ne voivat olla yhtiön omia nykyisiä malleja tai kilpailevia malleja markkinoilla.

Useimmiten ohjaavissa tutkimuksissa tarkastellaan jollakin tavalla esikuvallisia tapauksia, mutta on myös mahdollista päinvastoin tutkia "patologisia" tapauksia eli opettavaisia esimerkkejä siitä miten ei pidä toimia. Tällaisia voivat olla vaikkapa liikeyritykset, jotka ensin menestyivät mutta sitten tekivät kohtalokkaan virheen.

Tiedon antajien joukon rajaaminen

Joskus tutkija voi koota kaikki tarvitsemansa tiedot suoraan empiriasta. Toisinaan taas käy ilmi, että joitakin tietoja ei voida saada muutoin kuin kysymällä ihmisiltä, joilla on asiasta ensi käden tietoja. Luotettavien tällaisten ns. tiedonantajien joukon määritteleminen ja yhteyden saaminen heihin ei aina ole aivan yksinkertaista.

Ennen kuin päätetään kehen otetaan yhteyttä ja kenen tietoihin on mahdollista luottaa, voi olla hyödyksi pohtia mistä syistä virheellisiä tietoja saatetaan antaa tutkijalle. Siihen on ainakin kaksi tavallista aihetta:

  1. Tiedon antaja ei todellisuudessa tunne asiaa riittävästi.
  2. Tiedon antaja ei halua tai uskalla puhua totta.

Viimeksimainittu tapaus on tavallinen diktatuurimaissa, mutta sitä voi esiintyä muuallakin. Se on usein vaikea todeta, sillä jos henkilö ei halua antaa oikeaa tietoa, hän ei ehkä myöskään halua kertoa syytä siihen.

Tapaus 1, vastaajan tietämättömyys asiasta, on varsin tavallinen kiusa tutkijalle joka haluaa koota tosiasioita, ei huhuja tai luuloja. Otetaan esimerkiksi kaksi kysymystä, joihin olisi kyselyssä voitu saada seuraavat vastaukset:

Esimerkit osoittavat, ettei aina kannata kysyä ihmiseltä varmistamatta ensin, että hän tosiaan tietää jotakin asiasta. Seuraavassa on muutamia menetelmiä, joilla voidaan koettaa saada esiin luotettavat tiedon antajat tai karsia epäluotettavat tiedot:

Muistutettakoon lopuksi, että karsiessaan pois "epäluotettavia" tietoja ja niiden antajia tutkijan pitäisi aina muistaa myös se mahdollisuus, että virheellisiä eivät olekaan nuo yllättävät väittämät vaan tutkijan omat olettamukset. Tämä riski on erityisen vaarallinen toteavassa tutkimuksessa, joka harvoin sisältää mitään tulosten käytännön arviointia enää työn loppuvaiheessa.

Sensijaan ohjaavassa tutkimuksessa ja kehittämisessä tutkija voi työnsä alkuvaiheessa tarpeen tullen käyttää myös jonkin verran epäluotettavia tietoja. Hankkeen loppuvaiheessa on tavallisesti jo paremmat mahdollisuudet saada sen lopullisia ehdotuksia arvioimaan riittävän pätevät henkilöt.

Arvioijien perusjoukon määritteleminen.

Ohjaavassa tutkimuksessa on aina vaarana subjektiivisuus, eli se että tutkijan omat arvostukset saavat enemmän painoa kuin muiden ihmisten mielipiteet. Sen välttämiseksi tutkijan pitäisi tiedostaa omat preferenssinsä tutkimuskohteen suhteen, muistaa, että muilla ihmisillä voi olla asiasta omat ajatuksensa, ja määritellä sekä tutkittavien kohteiden perusjoukot että myös niiden ihmisten perusjoukko (tutkijoiden ryhmän ulkopuolelta), joiden arvostusten on määrä ohjata tutkimusta. Nämä rajaukset pitäisi määritellä niin selkeästi, ettei tutkijalle jää enää itse valintatilanteessa vapautta ottaa tai jättää yksilöitä mukaan; tällöinhän hän voisi sopivasti henkilöitä valitsemalla valita myös ne tulokset, joihin tutkimuksessa päädytään.

Selkein on arvioijien valinta silloin, kun kehittäminen koskee vain yhtä tiettyä ihmisten ryhmää ja sen tulosta arvioivat juuri samat ihmiset, jotka alunperinkin ovat olleet mukana kehitettävässä toiminnassa. Näin on asia esimerkiksi toimintatutkimuksessa (selostetaan luvussa Toiminnan kehittäminen).

Tavallisempaa toki on, että kehittäminen vaikuttaa useiden ihmisryhmien elämään, ja jokaisella näistä on asiasta oma mielipiteensä. Tyypillisiä intressiryhmiä luetellaan sivun Ohjaava analyysi kohdassa Näkökulma. Niihin kuuluvat esimerkiksi ne ihmiset, joiden ongelmia tutkimuksen on tarkoitus helpottaa, taikka uuden tuotteen asiakkaiden tavoiteryhmä.

Toinen tärkeä perusjoukko ovat ne ihmiset, joiden apua tarvitaan kehittämisen toteuttamisessa. Tuotteiden kehittämisessä näitä ovat yrityksessä toimivat tuotannon ja markkinoinnin osastot, mikäli yrityksen nimi on jo tässä vaiheessa tiedossa. Osastojen johtajat nimeävät pyydettäessä arviointiryhmiin sopivat henkilöt.

Yllä lueteltujen, kehittämiseen tarkoituksellisesti osallistuvien tahojen lisäksi voi olla ihmisiä, jotka tahattomasti joutuvat kokemaan joitakin kehittämisen sivuvaikutuksia, kuten saasteita tuotteesta tai sen valmistuksesta. Näitä "sivullisten" osapuolia on usein vaikeata täsmällisesti määritellä tai saada näiden edustajia mukaan arvioimaan hanketta. Sen sijaan voidaan monesti kutsua mukaan ympäristöasioista kiinnostuneita ihmisiä tai edustajia kuluttajien yhdistyksistä.

Jos perusjoukko on kovin suuri

Sen jälkeen, kun tutkija on tavalla tai toisella rajannut perusjoukon eli sen ryhmän, josta hän haluaa tietoja, on vielä erikseen harkittava tutkitaanko tämän perusjoukon jokainen yksilö tai tapaus, vaiko vain osa niistä.

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi