Varhaisia viestinnän teorioita

  1. Ensimmäiset tutkimukset
  2. Viestinnän teoria
  3. Semiotiikan teoria
  4. Havaitsemisen teoria

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

Viestien ja merkkien tutkimus eli semiotiikka pääsi hyvään alkuun jo antiikissa, ja tänäkin päivänä tutkijat soveltavat useita jo antiikissa käytettyjä käsitteitä. Niinpä seuraavassa aluksi selostetaan semiotiikan kehityksen historiaa. Alkuaikoina tutkijat tosin eivät juurikaan puhuneet käyttöesineistä vaan pikemminkin arkkitehtuurista ja kuvataiteista. Nykyajan teollisten tuotteiden välittämien viestien suunnittelua ja tutkimusta käsitellään eri sivulla: Tuotteen viesti.

Ensimmäiset tutkimukset

Antiikin ajoilta ei ole säilynyt paljoakaan pohdiskelua symboliikan tai viestinnän tiimoilta. Eniten asiasta kirjoitti Plotinos (204/5 - 270). Hänen kirjoituksessaan Kauneudesta on keskeisenä se Platonin oppeja seuraileva ajatus, että kaikissa taideteoksissa on olennaista jonkin "idean" esittäminen. "Arkkitehti rakentaa sielussaan olevan idean mukaisesti sielun ulkopuolella olevan talon." Taideteos viittaa fyysisellä hahmollaan ideoiden maailmaan.

Keskiajan kulttuurin useillakin aloilla suosittiin allegorista symboliikkaa, mutta miten se tarkemmin ymmärrettiin, siitä on säilynyt tuskin lainkaan kirjoituksia. Se kuitenkin tiedetään, että joidenkin kirkkorakennusten on haluttu symbolisoivan joko taivaankantta tai taivaallista Jerusalemia. Toisissa tapauksissa on esikuvaksi asetettu Salomon temppeli taikka liturginen ajanlasku. Kirkon pilarit on haluttu nähdä profeettojen ja apostolien symboleina. Proportioitakin on saatettu pitää tärkeinä ei niinkään kauneuden vaan niihin kätkeytyvän numerosymboliikan vuoksi.

Renessanssin aikana kehitettiin vielä lisää kirkkorakennuksiin sopivaa symboliikkaa. Palladion (IV, II) mielestä kirkolle sopii ympyrän muoto, sillä se kuvaa Jumalan yhtenäisyyttä, äärettömyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Jotkut taas katsoivat, että kirkkorakennuksessa sopii soveltaa ihmisruumiin suhteita ja muotoja, onhan ihminen raamatun mukaan Jumalan kuva. Tästäkin di Giorgio Martini teki piirroksen, oikealla.

Pariisin rakennusinsinöörikoulun (Ecole des ponts et chaussées) arkkitehtuurin opettaja Etienne-Louis Boullée (1729 - 99) esitti varsin omaperäisiä ajatuksia rakentamisen symboliikasta. Hän kehotti oppilaitaan suunnittelemaan "puhuvaa" (ransk. parlant) arkkitehtuuria, eli rakennuksia, joiden kokonaismuoto symbolisoi niiden käyttöä: esimerkiksi sahanomistajan talo piti suunnitella sahanterän muotoiseksi. "Rakennusten tulisi olla runojen kaltaisia. Niistä saamiemme aistinkuvien tulisi herättää samankaltaisia (analogue) tunteita kuin noiden rakennusten käyttö" (Arnheimin, 257, käännöksestä käännetty).

Vaikka Vitruviuksesta alkaen julkaistiin ohjeita rakentamisessa käytettävästä symboliikasta, ohjeiden perusteet näyttävät jääneen varsin mielivaltaisiksi. Varhaisin laajahko tutkimus symboliikan logiikasta on Edmund Burken (1729 - 97) teos A Philosophical enquiry into the origins of our ideas of the sublime and beautiful vuodelta 1757. Siinä pyritään luomaan "tunteiden teoriaa" (theory of our passions). Burke antaa siinä lukuisia esimerkkejä arkkitehtuurista, joka herättää joko yleviä tai muita tuntemuksia.

Symboliikan tutkimus nykyisessä mielessä saattoi alkaa vasta sen jälkeen, kun oli opittu analysoimaan taideteoksen sisältöä muodosta erillisenä asiana. G.F.W. Hegel (1770 - 1831) teki tästä jaottelusta estetiikkansa kulmakiven, ja se osoitti pitkään suuntaa alan tutkimukselle. Hegel katsoi symboliikan leimaavan etenkin taiteiden kehityksen ensimmäistä, primitiivistä vaihetta, joka vallitsi muinaisissa Babylonian ja Egyptin valtakunnissa.

Arthur Schopenhauer (1788 - 1860) pääsi hieman pitemmälle yksityiskohtiin. Teoksessaan Die Welt als Wille und Vorstellung (sen osassa "Zur Ästhetik der Architektur") hän totesi, että arkkitehtuurin tärkein teema on kuorman ja sen kantajan vastakohtaisuus. Rakennusosien jännitykset ja kuormat symbolisoivat tahdonvoiman ilmenemistä materiassa, minkä sanoman yleisö vastaanottaa eläytymällä, empaattisesti kuvittelemalla itsensä rakennuksen osaksi. Tämä ajatus ennakoi empaattista taideteoriaa, jota useat myöhemmät saksalaiset esteetikot kehittelivät pitemmälle. "Rakennustaide muuttaa massat näkymiksi joissa tunnemme elämän... Onkohan mitään kuolleempaa kuin pysty- tai vaakasuora viiva? Mutta emmekö tunnekin kuinka mielikuvituksemme kohoaa pystysuoran mukana?" (Friedrich Vischerin, 1807 - 1887, luennoista siteerannut Borissavlievitch, 148.)

Saksankielen sana "Einfühlung" (engl. empathy) merkitsee vieraan sielunelämän ymmärtämistä. Se tapahtuu siten, että toisen ihmisen ilmeiden ja muiden ulkoisten tunnusmerkkien perusteella ihminen eläytyy toisen asemaan ja kuvittelee mielessään vastaavat tuntemukset.

Empaattisen taideteorian mukaan ihminen voi kokea ymmärtävänsä ei vain muita ihmisiä vaan myös taideteoksia. "Jokaista esinettä arvioimme rinnastamalla sen omaan ruumiiseemme. Se muuttuu mielessämme olennoksi, jolla on pää ja jalkopuoli, etu- ja takasivu; jos se seisoo vinossa tai näyttää kaatuvan arvaamme heti sen tuntevan olonsa huonoksi; ylipäänsä missä tahansa muodostelmassa (Konfiguration) voimme tuntea olemisen ilot, pyrkimykset ja vaivat... Kaikkialla oletamme löytävämme itseämme vastaavan ruumiillisen olemuksen; kaikkea ulkomaailmaa tulkitsemme samojen ilmaisukeinojen avulla, jotka tunnemme itsestämme" (Wölfflin, Renaissance und Barock, 56). -- Osuvia esimerkkejä empaattisesti tajuttavista esineiden muodoista on Brochmannin kirjassa Om vackert och fult, kuva vasemmalla (1953, s.59).

Erityisesti arkkitehtuurissa ihminen helposti näkee oman ruumiinsa ominaisuuksia. Ihmisvartalon ja rakennuksen tyypillisiä yhteisiä piirteitä ovat eheys ja yhtenäisyys; vastakohta ulkopuolen ja sisäpuolen välillä; etusivun ylivalta; oikean ja vasemman puoliskon tasapaino; aukkojen sijainti; koristeltu vaatetus, hattu ja kengät; ja niin edelleen. Lisäksi rakennukset voivat empaattisesti muistuttaa meitä liikkeittemme dynamiikasta: millaista on oleilla suojassa ahtaassa kohdussa; miten jännittävää on kulkea aukon läpi, kiivetä tai laskeutua; mitä on seistä suorana tai kyyryssä taikka kantaa kuormaa; tuntuuko rakennuksessa askelten tai sydämenlyöntien rytmi?

Oswald Spenglerin teoria arkkitehtuurin symboliikasta (Länsimaiden perikato, 1918) herätti aikoinaan paljon huomiota. Spenglerin mielestä jokaisessa kulttuurissa vallitsee sille ominainen maailmankuva, alkusymboli. Se nähdään erityisen selvänä matematiikan ja arkkitehtuurin alalla. Egyptiläisen kulttuurin maailmankuvaa symboloi tie, arabialaista luola, antiikin alkusymboli oli kappale ja oman kulttuurimme symboli on äärettömyys. Näiden alkusymbolien henkeä noudattavista rakennuksista Spengler esitti joukon osuvia esimerkkejä, sivuuttaen tosin kaikki ne rakennukset, jotka eivät sopineet hänen teoriaansa.
Sigmund Freud (1856 - 1939) puolestaan osoitti symboliikan tutkimukselle hedelmällisen suunnan alitajuntaa ja psykoanalyysia koskevissa kirjoituksissaan. Hänen oppilaansa Carl C. Jung (1875 - 1961) korosti kirjoituksissaan sitä seikkaa, että symbolivarasto on suurelta osin yhteinen saman kulttuuripiirin ihmisille. Osa siitä on ehkä jopa kaikille ihmisille synnynnäinen, tai ainakin se omaksutaan jo ensimmäisten elinvuosien aikana ennen ihmisen tietoisen tajunnan kehittymistä ja oloissa, jotka ovat useimpien kohdalla melko samanlaiset. Jung käytti tästä useimmille ihmisille yhteisestä symboliperinnöstä nimitystä "yhteinen alitajunta" (collective unconscious).

Kaikille yhteisiä symbolien perusmuotoja Jung nimitti arkkityypeiksi. Niitä ovat hänen mielestään esimerkiksi myytit sankarista, vedestä syntymisestä sekä jälleensyntymisestä. Myös muutamat kuviot ovat Jungin mielestä saavuttaneet arkkityyppisen aseman. Tällainen on esimerkiksi mandala (kuva oik.) jota on itämailla käytetty mietiskelyn apuneuvona. Siinä kaksi luonteeltaan perin erilaista kuviota, neliö ja ympyrä, yhdistyvät tavalla, jota hyvin voidaan nimittää mystiseksi, ja joka ehkä juuri ristiriitaisuutensa ansiosta kiihottaa ajattelutoimintoja.

Myöhemmät tutkijat ovat löytäneet rakennuksista muiden muassa seuraavat arkkityyppiset symbolit:

Myös Rudolf Arnheim (1977) on tutkinut rakennusmuotojen alitajuista symboliikkaa. "Voimakkaimmat symbolit ovat lähtöisin alkeellisimmista havaintoaistimuksista, sillä ne liittyvät ihmisen sellaisiin perustaviin kokemuksiin, joiden varaan kaikki muu rakentuu" (209). Arnheimin mielestä ilmaisuvoimaisimpia rakennusmuotoja ovat dynaamiset, liikkeeseen viittaavat muodot; sitä vastoin pikemminkin häiritsee dynamiikkaa ja ilmaisua, jos rakennusmuodot liian näkyvästi jäljittelevät muiden esineiden muotoja (esimerkiksi, jos kirkko rakennettaisiin kalan muotoiseksi).

Viestinnän teoria

Empaattinen viestin ymmärtäminen tapahtui alkuaan alitajuisesti, mutta ajan mittaan monet taiteilijat oppivat teoksiaan luodessaan tietoisestisisällyttämään niihin empaattisesti vaikuttavia piirteitä. Taiteen viesti alkoi siis asteittain kohota selkeän tajunnan piiriin, eikä tämä kehitys jäänyt tutkijoilta huomaamatta.

Tiedonvälityksen ja kielen teorioita. Taiteen viestinnän tutkimusperinne sai vauhtia 1909, jolloin ilmestyi Benedetto Crocen (1866 - 1952) estetiikan englanninkielinen laitos.
Crocen (1909) mielestä taide on kieli ja estetiikka on taiteen kielitiede. Mitä taide sitten kielellään kertoo? Crocen mukaan taide on ennen kaikkea intuitiivista vaikutelmien (engl. impression) ilmentämistä (expression, Croce 21 ja 234..). Muut tutkijat ovat kyllä sittemmin löytäneet paljon muitakin asioita, joita taide voi ilmentää.
Taiteen tutkimiseen kielenä tarjoutui hyvä mahdollisuus sen jälkeen kun yleisen kielitieteen tutkijan Ferdinand de Saussuren (1857 - 1913) luennot (Cours de linguistique générale) oli 1916 saatu julkaistuksi. Saussure pyrki tutkimaan sanallisen kielen logiikkaa semiotiikan (tai semiologian) erikoistapauksena, toisin sanoen sillä tavoin, että tuloksia voitaisiin soveltaa muihinkin merkkijärjestelmiin kuin kieleen. Hänen teoriansa keskeisiä käsitteitä ovat:

Kieli viestinnän välineenä jaetaan tavallisesti kahteen komponenttiin:

Viestin kulkuViestintätapahtuman tutkimuksessa teoreettisena mallina monesti käytetään Claude Shannonin vuonna 1948 esittämää kaavaa, oikealla.

Alunperin Shannon laati mallinsa viestintäteknologian tarpeisiin, mutta nykyisin sitä paljon sovelletaan myös taiteen viestinnän tutkimiseen. Malli osoittaa, miten viesti tulee aina tulkituksi eli "koodatuksi" vähintään kahdesti. Taiteilija ensin kääntää sanomansa taideteoksen kielelle ja sitten yleisö tulkitsee sen omalle kielelleen. Viesti pääsee perille vain siltä osin kuin molemmat käytetyt koodit ovat yhteneväiset. Edelleen Shannonin malli näyttää, miten häiriöt modifioivat viestiä ja vaikuttavat vastaanottajan tulkintaan siitä. -- Shannonin malli oli alunperin varsin abstrakti ja matemaattinen, ja keskeisen työn sen kehittämisessä tuotteisiin sopivaksi teki 1958 D. E. Broadbent teoksessaan Perception and Communication.

Eri taiteiden ilmaisun keinot ovat erilaiset ja samoin niiden mahdollisuudet esittää symboliikkaa. Ehkä helpoimmin se käy runoudessa, ja todellakin meillä on jo vuodelta 2000 eKr esimerkkejä merkityksen syventämisestä kerroksittain. Niitä löytyy sumerien eläinsaduista, esimerkiksi:

Koira yritti siepata taateleita, mutta puutarhuri ajoi sen pois.
"Pyh! Olivatpa happamia" tuhahti koira.

Varmaankin sumerit jo osasivat tulkita tätä lyhyttä mutta pitkäikäistä faabelia eri tasoilla, kuten:

  1. Miten koiralle kävi.
  2. Miten voisi käydä sinullekin.
  3. Pitäisi koettaa tyytyä siihen mitä on.

Kuvataiteiden alalla on vastaavia tulkinnan tasoja tutkittu ikonologian nimellä. Panofsky (1939) erottaa seuraavat kolme tavanomaista tulkinnan kerrosta:

  1. mitä fyysistä kohdetta teos kuvaa (esim. kyyhky minareetissa)
  2. minkä yleisemmän tarinan tai vertauskuvan se haluaa kertoa (esim. toistuvat kahakat islamin ja länsimaiden kesken)
  3. mikä maailmankuva tai vakaumus on pohjana (esim. rauhanaate).

Runoudessa kuten kuvataiteissakin on melko helppoa löytää ja käyttää symboleja, joilla on ymmärrettävä yhteys ihmisten elämään tai mihin tahansa mitä taiteilija haluaa kertoa. Muissa taiteissa ilmaisun kieli on paljon suppeampi. Teollisille tuotteille mahdollisia ilmaisun "kieliä" käsitellään sivulla Tuotteen viesti, ja lisäksi on eri kohta aiheesta Rakennus viestinä.

Semiotiikan teoria

Yllä on selostettu taiteen symboliikan alalta laadittuja erilaisia teorioita niiden syntymisen historiallisessa järjestyksessä. Nykypäivän näkökulmasta tehtynä yhteenvetona niistä kaikista voidaan todeta, että on useita vaihtoehtoisia mekanismeja, joiden kautta tuote voi saada symbolista merkitystä. Tärkeimmät näistä mekanismeista ovat seuraavat kolme:

  1. tuotteen ja merkityskohteen (object of reference) samankaltainen ulkonäkö
  2. tuotteen ja merkityskohteen välinen fyysinen tai looginen yhteys,
  3. yhteisöllinen perinnäistapa. Se on voinut kehittyä jo monta sukupolvea sitten (kuten uskonnolliset kuviot), tai aivan äskettäin kansainvälisenä standardina (kuten uloskäytävien symbolit) taikka myös liikeyrityksen mainoskampanjan tuloksena (liikemerkki).

Tämän mukaisesti merkit (sign) usein jaetaan seuraaviin kolmeen lajiin, jotka C.S. Peirce ensimmäisenä määritteli:

  1. ikoniset merkit (iconic signs), joiden havaittava ulkomuoto muistuttaa merkityksen kohdetta. Tyypillisiä tällaisia ovat:
  2. osoittimet (index) joilla on todellinen fyysinen tai looginen, usein liikkuvanakin säilyvä yhteys merkityskohteen kanssa. Lähtökohtana on osoittava sormi ("index finger", etusormi) josta sitten ovat kehittyneet koneiden monenlaiset nuolet ja vivut, jotka osoittavat suuntia tai mahdollisia toimintatapoja.
  3. symbolit (symbol) ovat perinnäisesti käytössä tietyssä yhteisössä, ja ne opitaan siellä. Ne usein periytyvät sukupolvien takaa, ja ellei syntyhistoria ilmene vanhoista asiakirjoista, tutkija voi nykypäivänä sitä vain arvailla. Monesti symbolilla ja merkityksen kohteella on alunperin ollut jokin käytännöllinen ja toimiva yhteys, mutta yhteys on sittemmin hävinnyt ja yhteys on säilynyt symbolisena. Esimerkiksi kulta on aluksi ollut astioiden tekemiseen paras mahdollinen raaka-aine ja siksi arvokas; nyt se ei enää ole siihen paras mahdollinen mutta symbolimerkitys on säilynyt paperirahan muodossa.
    Muita esimerkkejä ovat pääsyliput, liikemerkit ja tuotenimet.
    Koska symboli on koko yhteisön kaikkien jäsenten käytössä, se on luonnostaan melko yleinen, toisin sanoen se harvoin viittaa mihinkään yhteen kohteeseen vaan pikemminkin johonkin kohteiden lajiin yleisesti.

Jos on tarpeen selvittää jonkin tietyn tuotelajin semioottisia mahdollisuuksia, ylläoleva jaottelu antaa sille hyvän lähtökohdan. Esimerkiksi voidaan ottaa Susann Vihman tutkimus Products as Representations (s.68..., 93...) Vihma muokkasi ylläolevan jaottelun konkreettisemmaksi siten, että siihen tuli kaikkiaan kaksikymmentä moodia, joilla merkki voi esiintyä (modes of sign functions). Luettelo on alla (P.R. on muokannut kunkin kohdan selityksiä):

Vihman luettelo sopii monesti muistilistaksi kun analysoidaan jonkin teollisen tuotteen antamia viestejä tai suunnitellaan niitä tuotteen markkinoinnin tueksi. Tietenkään mikään tällainen lista ei voi olla aivan yleispätevä, vaan jo tuotteen koko rajoittaa sen viestien valikoimaa. Eihän esimerkiksi jokin kädessä pidettävä esine mitenkään voi antaa samanlaista viestiä kuin jokin monumentaalirakennus (ks. Rakennus viestinä).

Merkkien ja symbolien tutkimuksessa näitä on yleensä tarkasteltu irrallisina muusta yhteydestä, useinkin laboratorioympäristössä. Tämä on vähentänyt häiriöitä, mutta haittana on se etteivät tulokset oikein vastaa todellisen elämän tilanteita. Käytännössä merkin tai symbolin tulkittu merkitys riippuu suuresti asiayhteydestä ja niistä vihjeistä, mitä ympäristö tarjoaa. Mitä esimerkiksi viittoileva käsi meille tarkoittaa, riippuu siitä onko viittaajana vaikkapa joku pikkulapsi, joku ystävämme, poliisi jne.

Merkityksen muutos tapahtuu myös, kun merkki esitetään yhdessä toisen merkin tai tekstin kanssa. Tällaisia tahallisia assosiaatioita käytetään usein mainoksissa: tuote tulee yleisölle hyväksyttävämmäksi silloin kun se esitetään arvostetussa ympäristössä, esimerkiksi siten että joku tunnettu julkisuuden henkilö käyttää sitä. Myönteinen asenne siis "tarttuu" assosiaation kautta. Samaten voi levittää kielteistä asennetta esittämällä kilpailevan tuotteen epäedullisessa valossa. Asiaa käsitellään tarkemmin kohdassa Mainos viestinä.

Havaitsemisen teoria

Taiteen symbolisen viestityksen heikkous ja samalla sen voima on täsmällisyyden puuttuminen. Symbolit ovat useimmiten jonkin verran monimielisiä (engl. ambiguous) eli niiden tulkinnassa on tietty pelivara. Taiteissa tämä pelivara on hyödyllinen, sillä se helpottaa viestin soveltamista yleisön vaihteleviin tarpeisiin. Lisäksi se luo taideteokseen arvoituksellista jännitystä ja täten tekee sen yleisölle mielenkiintoisemmaksi.

Taiteen tajuamisen vaiheittaisuus Toinen syy siihen, miksi taideteos voi näyttää arvoitukselliselta, on se että teoksen sisältö useinkin kirkastuu yleisölle asteittain, ja monet aluksi epäselvät kohdat silloin paljastuvat teoksen tärkeäksi sisällöksi. Itse asiassa se esteettinen nautinto jonka taideteoksen tarkastelu tuottaa, näyttääkin syntyvän juuri teoksen intensiivisestä pohtimisesta ja siitä ahaa-elämyksestä, joka saadaan teoksen salatun sisällön löytyessä. Kaikkein parhaissa taiteen mestariteoksissa on jopa löydettävissä useitakin tulkinnan kerroksia, joista jokainen paljastaa uutta sisältöä, kuva yllä. Kunkin uuden kerroksen löytäminen tuo uuden nautintoelämyksen, mikä siis moninkertaistaa teoksen esteettisen arvon. Tätä estetiikan teoriaa käsitellään lähemmin kohdassa Kauneus oivaltamisena.

Kuten taiteen, samoin käyttöesineidenkin vastaanottoa ja viestiä tutkittaessa on välttämätöntä ottaa lukuun myös yleisön odotteet eli ennakko-odotukset. Erilaisten yleisöjen odotteet eroavat toisistaan, ja siksi sama taideteos saa eri yleisöiltä erilaisen vastaanoton. Esimerkiksi kodin (tai toimiston) esineistö on varsin vakiintunutta kunkin yhteisön piirissä, jolloin yhteisön jäsenillä on niiden suhteen vahva odote. Jokainen poikkeama odotteesta ("odotusero" eli yllätys) antaa vahvan viestin, voisipa väittää että juuri odotteista poikkeamisen viesti on vahvimpia, mitä taideteokset yleensä pystyvät antamaan.

Storybird-kaatimissa (oik.) yllätyksen viestiä on käytetty taidokkaasti. Yleisön odotteet kaatimien kohdalla ovat varsin vakiintuneet:

Kati Tuominen poikkesi molemmista näistä odotteista, mikä herättää heti katsojassa kysymyksen: Miksi? Mitä tällä halutaan sanoa? Tuotteiden markkinointiosasto oivalsi myös, että jostakin viestistä tässä täytyy olla kysymys, ja liitti jokaiseen mainokseen nasevan repliikin. (Toinen asia on, mitä taitelija halusi sanoa; sitä voisi kysyä häneltä itseltään. Haastattelussa Tuominen onkin sanonut: "En voi luoda mitään, ellei minulla ole jotakin sanottavaa." (Lähde: Form Function Finland 2/1995.) Joka tapauksessa Storybird-kaatimet ovat oiva esimerkki siitä miten näennäisesti elottomat teolliset tuotteet voidaan saada viestittämään hyvinkin inhimillisiä tuntemuksia.

On erittäin tärkeätä että taideteoksen tai tuotteen antama ensivaikutelma on sopivassa suhteessa yleisön odotteeseen. Tässä taiteilijan on koetettava välttää kahta vaaraa: jos teos ensi tarkastelussa on kovin lähellä sitä mitä yleisö siltä odottaa, teos helposti tuomitaan banaaliksi; mutta jos se on liian kaukana odotuksista sitä pidetään käsittämättömänä. Molemmissa tapauksissa yleisön mielenkiinto teosta kohtaan häviää ja teos häipyy unohdukseen. Taiteilija voi kyllä koettaa torjua näitä onnettomuuksia siten, että hän yrittää ennustaa yleisön odotteet ja luo sitten työnsä niihin sovitettuna, mutta ongelmana tässä on se että yleisö ei ole yhtenäinen. Taiteen tuntijoilla on aivan erilaiset odotukset kuin maallikoilla (ks. Kauneus oivaltamisena), jolloin on lähes mahdotonta miellyttää yhtä aikaa molempia näitä ryhmiä. Tästä on aiheutunut se, että monellakin taiteen alalla on nykyisin kaksi selvästi erottuvaa taiteen alalajia: toisaalta "kansanomainen" eli populaaritaide, toisaalta "kriitikoiden taide" eli avant-garde.

Muutamat taiteilijat ovat yrittäneet kiertää rajaviivan yllämainitun kahden taiteen välillä siten, että he ovat laatineet teoksensa sanoman "kaksoiskoodatuksi" (double coded). Teoksessa on silloin rinnakkain viestejä sekä taiteentuntijoille että maallikoille. Tämä on esimerkiksi musiikissa hyvin tunnettu taitokeino: monet parhaat sävellykset ovat nautittavissa useilla tasoilla ja ne sallivat erilaisia tulkintoja. Samaa on yritetty myös arkkitehtuurin postmodernin tyylin piirissä, jota selostetaan tarkemmin toisaalla.

  In English   En Español   Sisällysluettelosivulle

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi