Toteava havainnointi ja koe

  1. Vapaa havainnointi
  2. Systemaattinen havainnointi
  3. Epäsuoria toiminnan havainnoinnin menetelmiä
  4. Koe
  In English   En Español   Sisällystauluun

Havainnoinnin avulla selvitetään toimintaa: mitä tutkimuskohde tekee tai mitä siinä tapahtuu. Havainnointi tehdään katsomalla omin silmin taikka kameran tai muun laitteen avulla. Toteava havainnointi on kysymyksessä, kun hankkeessa ei haluta vaikuttaa toimintaan, ainoastaan tallentaa se sellaisena kuin se tapahtuisi ilman tutkijan läsnäoloa.

Toiminta voi kiinnostaa tutkimuksessa ensinnäkin siksi, että kaikki ammatit ja teollinen tuotanto koostuvat nimenomaan toimintojen ketjuista. Myös muutamat tuotteet ovat pääasiassa toimintaa, kuten esimerkiksi tietokoneohjelmat, koulutuksen kurssit, näytelmät ja muut esitykset teatterissa tai tv:ssä. Silloinkin kun tuote on eloton esine, sen käyttäminen on aina toimintaa, jota tutkija ehkä haluaa selvittää sen todellisessa ympäristössä.

Muutamia toimintoja voi olla hankalaa tai kallista tutkia etenkin niiden omassa ympäristössä "kentällä", jolloin on viisasta ennen empiirisen työn aloittamista hieman pohtia, olisiko tarvittava tieto saatavissa jollakin muulla tavalla kuin suoraan empiriasta. Tällaisia muita tutkimustapoja voisivat olla:

Jos kuitenkin oma empiirinen tutkimus näyttää välttämättömältä, on tavallisesti parasta aloittaa rajaamalla aineiston laajuus. Siihen kuuluu kaksi toimenpidettä:

  1. Perusjoukon rajaaminen. Mikä on niiden tapahtumien koko joukko, josta tietoja halutaan? Katso tarkemmin: Tutkimuksen rajaaminen.
  2. Otoksen tai näytteen poimiminen, jos perusjoukko on liian suuri kokonaan tutkittavaksi. Katso tarkemmin: Otantatutkimus.

Sitten kun tutkimuksen laajuus on ainakin alustavasti selvillä, voidaan alkaa pohtia havainnoivan tutkimuksen metodia. Valinnassa on yhtenä lähtökohtana se, mitä tutkittavasta toiminnasta ennestään tiedetään, ja toisaalta se, mitä tietoja tämän lisäksi halutaan saada. Se mitä tutkittavasta toiminnasta ja sen kontekstista ennestään tiedetään - tai mitä voidaan olettaa - antaa pohjan, jolta voidaan suunnitella puuttuvien tietojen hankkimisen menetelmät.

Tuotantoprosessi Eräs tehokkaimmista työvälineistä empiirisessä tutkimuksessa on tutkimuskohteen teoreettinen malli, joka kertoo miten kohteen eri ominaisuudet liittyvät toisiinsa ja kohteen ympäristöön. Tämän mallin pitäisi luetella ne seikat, joita kohteesta halutaan selvittää, ja lisäksi sen pitäisi esittää sen verran kohteen ympäristöä, siihen liittyviä syitä ja vaikutuksia, että niiden pohjalta voidaan suunnitella empiirisen tiedonhankinnan aika, paikka ja järjestely.

Oikealla nähdään esimerkkeinä muutamia varsin erilaisia toiminnan malleja. Niistä ylin esittää teollista tuotantoa, ja se koostuu helposti mitattavista muuttujista. Alempana on lueteltu neljä sosiaalipsykologiassa usein käytettyä mallia, jotka on koottu laadullisista käsitteistä.

Sosiologisia malleja ihmisten toiminnasta:
Käsikirjoitus (script) on se alitajuinen malli, jonka mukaan ihminen toimii.
Sosiaalinen episodi: ihmisten käyttäytymisessä toistuva tyypillinen tilanne.
Käyttäytymiskehys (behavioral setting) on tietyntyyppiseen paikkaan (esim. kouluun, kirkkoon, pankin konttoriin) kytkeytyvä vakiintunut toimintatapa.
Instituutio: pysyvä organisaatio, johon kuuluvat mm. tietyt ihmiset, vakiintuneet toimintatavat ja sijaintipaikka.
Tutkimushankkeessa olisi siis hyvä nojautua teoreettiseen malliin, mutta sellaista ei aina helposti löydy. Joskus on mahdollista lainata se aiemmasta teoriasta ja mukailla sitä, joskus taas malli voidaan muodostaa aloitettavan tutkimuksen tavoitteiden pohjalta. Sitäkin sattuu, ettei kohteesta aluksi tiedetä juuri mitään, ja mallin laatiminen täytyy siirtää myöhempään, kun kohteeseen on päästy paremmin tutustumaan.

Riippuen siitä, miten paljon on teoriaa käytettävissä tutkimuksen alkaessa, voidaan erottaa kolme vaihtoehtoista tyypillistä tapausta (joita selostetaan tarkemmin sivulla Mallien käyttö tutkimushankkeessa):

  1. Uutta kartoittavassa tutkimuksessa ei sopivaa mallia tai teoriaa tutkimuksen pohjaksi löydy ainakaan aluksi, joskin se ehkä myöhemmin saadaan aikaan ensimmäisten ehkä huonostikin suunniteltujen havainnointien pohjalta. Kun ei siis ole pohjaa määritellä, mitä asioita toiminnasta pitäisi havainnoida, ainoa mahdollinen metodi on vapaa havainnointi.
  2. Mallia täsmentävässä tutkimuksesa on alustava tai likimääräinen malli, jota korjaamaan tai täydentämään tarvitaan empiiristä havainnointia. Tämä alustava malli jo tekee mahdolliseksi valita ne asiat, joita toiminnasta tai sen kontekstista merkitään muistiin, jolloin metodiksi kannattaa ottaa vapaata havainnointia usein tehokkaampi systemaattinen havainnointi.
  3. Hypoteesia testaavan tutkimuksen lähtökohtana on uskottava teoria ja hypoteesi, joka väittää, että tietty syy (eli "ärsyke") aiheuttaa - ainakin useimmiten - tietyn seurauksen (eli "reaktion"). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko tämä totta, ja tehokkain tapa siihen on järjestää kokeiden sarja, joissa havainnoidaan pelkästään kahta asiaa: ärsykettä ja reaktiota.

Mahdollisen mallin ohella tärkeitä lähtökohtia toteavan tutkimuksen menetelmää valittaessa ovat tutkimuksen tavoite sekä tutkittavan toiminnan luonne. Nämä tulevat esiin etenkin seuraavien kysymysten muodossa:

Kaikki yllä luetellut, metodiikan valintaan vaikuttavat näkökohdat on koottu seuraavaan tauluun:

Tutkimuksen tyyli: Uutta kartoittava tutkimus Mallia täsmentävä tutkimus Hypoteesia testaava tutkimus
Mahdollinen metodi:Vapaa havainnointiSystemaattinen havainnointiKoe
...mutta ota valinnassa huomioon myös seuraavat näkökohdat:
Ympäristö:KenttäUseimmiten kenttä Laboratorio
Manipulointi:Mieluimmin ei Ehkä Aina
Voiko avustaja tehdä empiirisen työn?Ei Voi kyllä Voi kyllä
Miten suhtaudutaan arvaamattomiin havaintoihin?Tallennetaan ja tutkitaanTallennetaan
tai karsitaan
Karsitaan
Havaintojen esitystapa?Ei rajoituksiaYksikäsitteinen esitys on eduksiYksikäsitteinen esitys on välttämätön
Voiko määritelmiä tarkistaa?Se on varsin tavallistaVoi, mutta vältettäväEi

Vaikka taulussa on mainittu vain kolme metodiikkaa, niitä on toki mahdollista yhdistellä ja muunnella.

Taulussa ei ole mukana epäsuoria toiminnan tutkimusmenetelmiä, ei myöskään ohjaavia menetelmiä, joista on oma sivu.

Vapaa havainnointi

Vapaa havainnointi on hyvä metodi silloin, kun tutkittavasta toiminnasta ei ole paljoa tietoa ennestään.

Sitä voitaisiin käyttää esimerkiksi silloin, kun tutkija alkaa hänelle vieraassa kaupungissa kartoittaa ihmisten elintapoja. Hän voisi tällöin aluksi vain katsella mitä siellä tapahtuu, ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, hän alkaa ymmärtää tapahtumien järjestystä. Metodia kuvaa Lewis Mumford (kirjassa Kaupunkikulttuuri, 422) seuraavasti:

"Ensimmäinen kaupunkia koskeva tutkimus on tehtävä pikaisesti ja umpimähkäisesti: otetaan tarkasteltavaksi se, mitä nähdään ja mitä tapahtuu, kiinnittämättä mihinkään erityiseen järjestykseen huomiota ... Täytyy ensin ajelehtia passiivisena vaikutelmien meren mukana ... Vasta sitten, kun on näin uponnut kaupungin elämään, on aika yrittää tutkia sitä systemaattisesti ..."

Ylläkuvattu metodi on niin "vapaa" kuin ajatella saattaa. Se myös välttää tehokkaasti aikaisempien tutkijoiden ehkä virheelliset tulkinnat kohteesta ja huomioi herkästi itse kohteen toimintaan liittyviä tekijöitä. Sen haittana on lähinnä hitaus: tutkijan on pakko havainnoida montakin tapausta ennen kuin niiden yleiset piirteet alkavat hahmottua. Niinpä tällaista työtapaa kannattaa käyttää vain kun ei ole muuta keinoa, eli silloin kun kohde todella on ennen tutkimaton.

Vapaalle havainnoinnille on ominaista että sen alkajaisiksi tutkija määrittelee tutkittavat tapaukset vain yleisluontoisesti. Havainnoinnin aikana tutkija voi lisätä tutkittavia tapauksia tai niihin liitettäviä lisätietoja harkintansa mukaan, jos se näyttää tarpeelliselta kohteen ymmärtämiseksi. Nämä lisätiedot voivat koskea esimerkiksi poikkeuksellisia olosuhteita tai häiriöitä ja ennen kaikkea sellaisia arvaamattomia tekijöitä, jotka voivat selittää tutkittavaa toimintaa.

Monesti uutta ilmiötä selvittävä tutkija ensin havainnoi pitkäänkin vain yhtä tapausta ja ottaa sitten tutkittavaksi yhä uusia tapauksia siihen saakka, kunnes aineisto "kyllääntyy" eli uudet tapaukset eivät enää tuo ilmi uutta tietoa.

Uutta kartoittavassa työssä on usein päätutkija se ainoa henkilö, joka voi tehokkaasti tehdä havainnointia, sillä vain hän voi ratkaista mitkä esille tulevat asiat ovat tärkeitä ja mitkä voidaan jättää huomiotta. Tässä työssä hän samalla kokoaa alustavaa mallia niistä ilmiöistä, jotka havainnoissa toistuvat.

Sitten kun aineistossa alkaa paljastua jokin invariantti rakenne, tulee mahdolliseksi karsia kaikki se aineisto, jota ei tarvita tämän invarianssin esittämiseen. Jäljelle jäävä aineisto voidaan nyt myös tiivistää, esimerkiksi koodaamalla eli litteroimalla siinä toistuvat elementit.

Uutta kartoittavassa tutkimuksessa aineistoa toisaalta käsitteellistetään (abstrahoidaan), toisaalta yleistetään. Yleistämisessä aineisto irrotetaan yksittäistapauksista ja muokataan kaikkia tai useimpia tapauksia kuvaavan muutoksen invarianssin muotoon. Useinkaan ei siis ole selvää rajaa havainnoinnin ja aineiston analyysin välillä eksploratiivisessa tutkimuksessa.

Vapaa havainnointi tuottaa aluksi runsaasti aineistoa eri esitysmuodoissa, kuten kuvauksia itse toiminnan ohella olosuhdetekijöistä kuten valaistus, sää, häiriöt jne. Pitkiä selostuksia voi olla hankalaa kirjoittaa muistiin havainnoinnin kuluessa, mutta usein sen voi tehdä havaintojakson jälkeen. Pitäisi kuitenkin tehdä se viimeistään ennen seuraavaa jaksoa, muuten jaksot voivat mennä muistissa sekaisin. Muistin tukena voi tietenkin aina käyttää videointia.

Osallistuva havainnointi. Havainnoinnissa tutkija useimmiten koettaa pysytellä neutraalina ulkopuolisena tarkkailijana, mutta on myös esimerkkejä tutkimuksista, joissa tutkija on suorastaan liittynyt jonkin yhteisön jäseneksi vain aineistoa kerätäkseen. Eräs esikuva tälle löytyy kaunokirjallisuudesta ja muistelmista, joissa kirjoittaja kuvailee niitä yhteisöjä, joissa hän on elänyt.

Osallistuvaa havainnointia on käytetty etenkin kulttuuriantropologiassa, olosuhteiden pakosta. Eihän näet voida välttää sitä, että tutkijan saapuminen pieneen maaseutuyhteisöön muuttaa sen elämää melko lailla. Mutta useimmiten muutamassa viikossa tutkija voi kotiutua melkeinpä jäseneksi tutkittavaan yhteisöön ja voi osallistua sen tavanomaiseen toimintaan. Tutkija ei pysty salaamaan kaksoisrooliaan yhteisön jäsenenä ja tutkijana, mutta hän voi hyvin toivoa, että yhteisön jäsenten totuttua vierailijaan he alkavat suhtautua häneen samoin kuin yhteisön aitoihin jäseniin, jolloin havainnointi ei enää liikaa muuta tutkittavan asian luonnollista tilaa.

Esimerkki osallistuvasta havainnoinnista on Mantereen tutkimus kuvataideterapiasta, Mielen kuvat (1991). Tutkija osallistui kahden vuoden mittaiseen hahmotaideterapian kokeiluun, jossa osanottajat tosin eivät olleet potilaita, vaan enimmäkseen "terveitä" terapian tai taidekasvatuksen ammattilaisia; mutta samanlainen tutkimus luultavasti olisi voitu tehdä myös aidon terapian puitteissa. Osan ajasta tutkija toimi ryhmän tavallisena jäsenenä, mutta enimmäkseen hän havainnoi kouluttajan ja ryhmän jäsenten toimia, rekisteröiden niitä havaintopöytäkirjoiksi, valokuviksi ja nauhoitteiksi.
Tärkeämpää kuin "aineiston" kerääminen oli se, että tutkija itse toimi samalla tavoin kuin tutkittavat henkilöt ja kasvoi tähän rooliin, jolloin hän myös paremmin pystyi ymmärtämään naapuriensa toimia ja sisäisiä tapahtumia (ibid. s.145). Mihin asioihin hän kulloinkin kiinnitti huomiota, sen hän usein päätti intuitiivisesti tilanteen pohjalta, joskin valintaan tietysti vaikutti myös tutkijan valitsema terapian sekä taiteen teoriapohja. Tutkija sai täten otteen siitä, mikä tutkitussa tapahtumasarjassa oli olennaista: ei se, mitä nähtiin tapahtuvan, vaan tekojen takana olevat henkiset prosessit.

Osallistuva havainnointi eroaa toimintatutkimuksesta (katso lukua Toiminnan kehittäminen) siten, että havainnoinnissa tutkija elelee yhteisössä hiljakseen ja välttää vaikuttamista siihen, kun taas toimintatutkimuksessa tutkija halukkaasti osallistuu yhteisön kehittämiseen ja tarjoaa sen käytettäväksi omat tietonsa ja taitonsa. Taustalla tietenkin ovat kaksi erilaista näkemystä tutkimuksen tarkoituksesta joko tiedon hankkimisena taikka maailman parantamisena.

Keskusteleva havainnointi. Ihmisiä havainnoitaessa olisi eduksi saada tietoon toimivan henkilön itsensä käsitykset siitä, mistä hänen mielestään asiassa on kysymys, mikä on toiminnan tarkoitus ja miten se kannattaa tehdä. Tätä voisi tietenkin heti kysyä havainnoitavalta ihmiseltä, mutta siinä on se vaara, että keskustelun johdosta voi tutkittava toiminta muuttua. Tämän muutoksen vähentämiseksi on kehitetty menetelmä, jossa tutkija ei suorastaan tee kysymyksiä, vaan ainoastaan esittää ennen toiminnan alkamista henkilölle pyynnön ajatella ääneen (think aloud) ja kertoa ikäänkuin itselleen, mitä hän milloinkin on tekemässä ja miksi. Kun pyyntö esitetään etukäteen, se ei ehkä liikaa muuta itse toimintaa. Tästä keskustelevan havainnoinnin menetelmästä käytetään myös englannin (contextual inquiry) mukaista hieman hämärää nimitystä "toimintaympäristökartoitus". Se on mainio menetelmä henkilön toiminnan ja erityisesti työn ymmärtämiseen.

Aivan tuppisuuna ei tutkija useinkaan voi pysytellä, sillä tutkittava henkilö saattaa unohtaa puhua itsekseen. Tällöin tutkijan on tarpeen esittää kehote (prompt), jonka tulee olla mahdollisimman vähän johdatteleva (loaded) kuten esimerkiksi "Mitä nyt arvelet siitä?"

Keskustelevassa havainnoinnissa on useita muunnelmia. Niistä "mestari-oppipoika - asetelmaa" kuvaavat osuvasti Huotari et al. (s. 55):

"[Havainnoitava] käyttäjä on ekspertti omassa tekemisessään ja suunnittelija [tutkija] on oppilas. ... Samalla hän omii nöyryyden, uteliaisuuden ja tarvittavan huomiokyvyn kerätäkseen tietoa. Oppilaan roolissa haastattelija varoo automaattisesti kysymästä liian käsitteellisiä kysymyksiä ja näin keskitytään meneillään olevaan toimintaan. ... Haastattelijan vastuulla on mitä kysytään, mistä keskustellaan ja miten pitkään. [Havainnoitavan] käyttäjän vastuulla puolestaan on se, mitä tehdään ja mitä puhutaan."

Keskusteleva havainnointi voidaan viedä vielä pitemmälle keskustelun suuntaan siten, että havainnointiin liitetään teemahaastattelun tapaista keskustelua tutkittavien henkilöiden kanssa. Tutkija voi tällöin kysellä toiminnan syitä, esteitä, mahdollisia toiminnan vaihtoehtoja sekä ehkä vielä näiden kaikkien pohjana olevia uskomuksia ja asenteita. Jos tutkimuksen tavoitteisiin kuuluu myös toiminnan itsensä kehittäminen, kysymyksiä voidaan ehkä poimia tavanomaisesta työntutkijan kysymyslistasta. Tällaisen seikkaperäisen keskustelun haittapuolena tietenkin on tutkittavan toiminnan muuttumisen vaara, joten se ei ehkä tavoita toimintaa aidoimmillaan sellaisena kuin se tapahtuisi ilman tutkijan läsnäoloa. Tämän haitan korvikkeeksi tutkijalle tulee mahdollisuus ymmärtää toimintaa syvemmin.

Keskustelevan havainnoinnin henkeen sopii hyvin se, että jälkeenpäin, tutkijan saatua valmiiksi yhteenvedon tuloksistaan, siitä vielä keskustellaan tutkitun henkilön kanssa yhdessä.

Systemaattinen havainnointi

Jos hankkeen alkaessa on jo käytettävissä kohtalaisen selkeä käsitys tutkittavasta toiminnasta sekä siinä selvitettävästä ongelmasta, on mahdollista etukäteen melko tarkkaan määritellä paperille ne asiat, joita sitten systemaattisesti havainnoidaan. Tämä määrittely sisältää ainakin seuraavat kaksi kohtaa:

Skenaarion pohjalta suunnitellaan systemaattinen havainnointi niin, että muistiin tulevat merkittäviksi vain ne toiminnot, ominaisuudet tai muuttujat, jotka liittyvät ongelmaan tai hypoteesiin. Kaikki muu tieto on tarpeetonta.

Halutun tiedon poimimiseksi esiin kaksi tavallisinta menetelmää ovat:

Molemmissa yllämainituissa menetelmissä tutkijan pitää tietenkin varmistua siitä, ettei se ajanjakso, jolta tapahtumat poimitaan, poikkea tyypillisestä.

Systemaattisen havainnoinnin yleisenä etuna on se, että tutkija voi huolellisesti valmistautua siihen. Kun tutkija on etukäteen päättänyt ne asiat, joita rekisteröidään, tulee mahdolliseksi myös etukäteen valmistella näiden muistiin merkitsemiseen sopiva lomake tai muu järjestely.
Tukkimiehen kirjanpitoJos havaintojen vaihtoehdot on etukäteen luokiteltu ja vain kunkin luokan tapausten lukumäärä halutaan tietää, siihen riittää "tukkimiehen kirjanpito" (engl. tally, kuva oikealla). Toinen tapa on se, että eri vaihtoehdot ilmaistaan jollakin nopeasti kirjoitettavalla merkinnällä eli "notaatiolla". Lisäksi lomakkeeseen varataan ruudut kaikille niille muuttujille, joita on tarkoitus tutkia, sekä myös ruutu mahdollisten poikkeuksellisten olosuhteiden tai häiriöiden ilmoittamista varten. Päiväys ja havainnoitsijan nimikirjaimet ovat tietenkin aina tarpeen.
Lomakkeen vaihtoehtona on ammattimaisilla työntutkijoilla käytössä taskukokoisia mikrotietokoneita tai laskimia, joihin voidaan etukäteen ohjelmoida näppäimet kullekin havainnoitavalle asialle. Tällöin mm. kellonaika saadaan automaattisesti mukaan, ja tietojen siirtäminen analysoitavaksi käy monin verroin näppärämmin kuin purkamalla ne paperilomakkeelta.

SarjakuvaMonimutkaisen tai nopean toiminnan yksityiskohdat rekisteröidään mieluummin videolla kuin tavallisella kameralla, jonka ääni ja etenkin salama voi aiheuttaa voimakkaankin häiriön tutkittavaan toimintaan. Valokuvista ja nauhoista on tosin varsin työlästä purkaa tietoja analyysissa käyttökelpoiseen muotoon. Kuvia on myös tuotettu automaattisella, itsestään määrävälein laukeavalla kameralla (intervalli- eli sekvenssikuvaus, engl. time-lapse photography), jolloin tutkijahenkilön aiheuttama häiriö jää pois; tosin pelkät valokuvat ilman havainnointia ja tutkijan muistiinpanoja ovat tutkimusaineistona vaikeaselkoisia. Eräs tapa vähentää kuvien liiallisia ja häiritseviä yksityiskohtia on muuttaa ne sarjakuviksi kuten oikealla (Keinonen s. 217).

Joka tapauksessa nauhoitteilla ja valokuvilla on se hyvä puoli, että tutkija voi jälkeenpäin näyttää ne tutkitulle henkilölle ja pyytää häntä selittämään toimintansa syitä.

Manipuloinnin määrä

Havainnoinnin yleinen päämäärä on tallentaa toiminta aitona ja luonnollisena, joten ihanteena olisi se, ettei tutkimus mitenkään vaikuttaisi toimintaan. Erityisesti tämä olisi pidettävä mielessä silloin kun toimijoina ovat ihmiset, sillä näiden toimintaa helposti muuttaa jo pelkkä tieto siitä, että on havainnoinnin kohteena, puhumattakaan tutkijan tai tutkimuslaitteiden läsnäolosta tai siitä, että tutkija vähän väliä antaa lisää ohjeita toiminnasta.

Joihinkin yhteisöihin tutkija voi liittyä vähin äänin ja aiheuttamatta suurtakaan muutosta yhteisön muiden jäsenten luonnolliseen käyttäytymiseen. Toisaalta on varmaankin yhteisöjä, joihin tutkijan "uppoutuminen" ei ollenkaan onnistu. Esimerkiksi koululuokan tarkat rajat ja vakiintuneet roolit tuskin sallivat tutkijan luontevaa osallistumista opetustilanteeseen. Häiriintymisen ja tulosten muuttumisen vähentämiseksi tutkija voi koettaa esiintyä mahdollisimman näkymättömästi ja hiljaisesti (engl. unobtrusively) tai jopa kätkeytyä verhon tai näkymistä estävän lasin taakse.

Eräs menetelmä, jonka on huomattu jonkin verran vähentävän tutkijan läsnäolon vaikutusta, on toiminnan rekisteröiminen ilman tutkijaa, kiinteän videokameran avulla. Vries et al. toteavat, että henkilöt tällöin kommentoivat toimiaan vapaammin, erityisesti tunnepohjaisissa ja mielihyvää/pahaa koskevissa kysymyksissä. Vielä yksi keino vähentää häiriötä on se, että tutkija asettuu paikalleen hyvissä ajoin ennen kuin tutkittava toiminta alkaa; näin ihmisillä on aikaa tottua häiriöön.

Vaikka onkin keinoja, jotka auttavat vähentämään tutkimuksesta aiheutuvaa tutkittavan toiminnan häiriintymistä, aina ei tutkija kuitenkaan voi pysytellä passiivisena, mikäli tuloksia halutaan saada. Ehkä tavallisin syy tutkijan interventioon on se, että luonnollisessa tilassaan toiminta tapahtuisi kovin harvoin. Silloin, kun tutkitaan ihmisten toimintaa, tavanomainen menettely onkin se, että tutkija yksinkertaisesti pyytää havainnoitavaa henkilöä aloittamaan toiminnan.

Yleensä manipulointi merkitsee sitä, että tutkija järjestää tilanteeseen jonkin ärsykkeen, johon reagoimalla tutkimuskohde toteuttaa halutun toiminnon. Tällä tavalla saadaan tarvittava aineisto nopeammin kokoon ja tilanteiden olosuhteet ovat paremmin tutkijan hallinnassa, eli häiriötekijöitä on vähemmän. Kaikki tämä myös säästää tutkijan aikaa ja kustannuksia.

Voimakkaampi manipulointi on kysymyksessä järjestelyssä, jossa tutkijan avustaja tulee mukaan ja "näyttelee" etukäteen sovitun repliikin tai toiminnan, johon juonesta tietämättömät osanottajat sitten reagoivat kuka mitenkin. Periaate on oikeastaan sama kuin koeasetelmassa.

Toiminnan ympäristöä taas manipuloidaan silloin, kun halutaan selvittää ympäristön vaikutusta toimintaan.

Tilanteen manipuloimisessa on se huono puoli, että toiminnan luonnollisuus ja siis saatujen tulosten validiteetti siinä helposti kärsii. Kun tilanne ei ole aito, toiminta helposti muuttuu siitä, mikä se olisi aidossa tilanteessa. Näin voi tapahtua, olipa toimijana ihminen tai mikä tahansa muu fyysinen järjestelmä.

Epäsuoria toiminnan havainnoinnin menetelmiä

Itseraportointi (engl. self-reporting, experience diary) on eräs ilman tutkijaa tapahtuva toiminnan rekisteröimisen menetelmä. Se tarkoittaa, että tutkija ei ole paikalla, vaan pyytää henkilöitä itse ilmoittamaan toimintansa lomakkeilla, jotka tutkija on tätä varten valmistanut.

Lomakkeissa on tavallisesti yksi sivu kutakin päivää kohti. Joka sivulle on painettu samat kysymykset, joiden sisältö riippuu siitä, mitä tietoja halutaan. Jos tutkitaan henkilöiden ajankäytön jakaantumista tai mihin aikaan hän teki tiettyjä kiinnostavia asioita, päivä voidaan jakaa tunteihin kuten lukujärjestys. Jos taas vain tietyt tapahtumat kiinnostavat tutkijaa, lomakkeella voi olla vain ruutu kutakin tapahtumaa varten asiaankuuluvine kysymyksineen. Voi esimerkiksi olla ruutu täytettäväksi aina kun henkilö on palannut junamatkalta.

Jos tietyistä tapahtumista halutaan runsaammin yksityiskohtia, eräs keino siihen on antaa tutkittaville henkilöille lomakkeiden lisäksi myös kertakäyttökamera ja ohjeet milloin sitä halutaan käytettävän.

Itseraportointi on helppo ja halpa menettely, jolla on myös erinomaisia etuja: se eliminoi tutkijan läsnäolosta aiheutuvan häiriön, ja lisäksi sillä voidaan rekisteröidä vaikeasti tavoitettavissa paikoissa taikka harvakseen sattuvat toiminnot kuten esimerkiksi matkapuhelimeen vastaamisen kadulla, sekä myös epätoivotut tapahtumat kuten tapaturmat.

Sen ongelmana on saatujen tulosten epämääräinen luotettavuus ja se, että henkilöiden motivaatio harvoin riittää kovin suurien tietomäärien kirjaamiseen. Huomattakoon, että lomakkeiden täyttämisen lisäksi henkilöitä usein täytyy pyytää jälkeenpäin selventämään ja täydentämään antamiaan tietoja.

Itseraportointia ja itsevalokuvausta tuotesuunnittelun tukena selostavat mm. Huotari et al. s. 46.

Automaattiset mittarit tai laskimet soveltuvat yksinkertaisten, samanlaisina toistuvien tapahtumien määrän laskemiseen. Tällaisia tapahtumia voivat olla esimerkiksi ihmisten kulkeminen oviaukon läpi, hissin käyttö, tv:n katseleminen tai jääkaapin oven avaaminen. Joissakin tutkimuksissa voidaan käyttää hyväksi rakennuksissa muutoinkin olevia energian ja veden kulutuksen mittareita, mutta useimmissa tapauksissa tutkijan on itse rakennettava mittalaitteensa sen mukaan, mitä hän haluaa tutkia ja mikä on käytännössä mahdollista.

Havainnoimisen ohella tutkijan käytettävissä on eräitä välillisiä tutkimusmetodeja, joita ei ollenkaan kohdisteta itse toimintaan, vaan joko toiminnan jättämiin jälkiin taikka kirjalliseen aineistoon. Seuraavat aineistot ovat tutkimuksissa usein käytettyjä:

1. Yksityiset asiakirjat, kuten kirjeet, päiväkirjat ja muistelmat, joissa yksittäiset ihmiset ovat kuvanneet toimiaan. Liikeyritysten ja muiden instituutioiden toiminta puolestaan selviää kirjeistä, sopimuksista, pöytäkirjoista, vuosikertomuksista ja raporteista. Kaikki tällaiset tietolähteet on ennen johtopäätösten tekemistä alistettava lähdekritiikkiin (katso lukua Kirjallisuusselvitys).

2. Tilastoaineisto. Joissakin tapauksissa on käynyt niin onnellisesti, että tutkijaa nyt kiinnostavat tapahtumat on aikoinaan jostakin syystä tilastoitu; nämä käyvät sellaisenaan analysoitavaksi aineistoksi. Niistä on mahdollista muodostaa jälkeenpäin ns. ex post facto -asetelma.

3. Toiminnan jättämiä jälkiä on käytetty tutkimusten aineistona:

Haittapuolena näissä menetelmissä on se, että aineisto voi olla vaikeasti löydettävää eikä monestikaan sisällä juuri niitä tietoja, joita tutkija tarvitsisi, ja lisäksi tietojen luotettavuutta on vaikea arvioida. Etuna taas on se, etteivät ne vähääkään häiritse tutkimuksen kohdetta ja lisäksi voidaan tutkia jo kauan sitten menneisyyteen siirtyneitä tapahtumia.

  In English   En Español   Sisällystauluun

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi