Ohjaava analyysi ja ehdotuksen valmistelu

  1. Ohjaavan analyysin logiikka
  2. Vaatimusten analysoiminen
  3. Ehdotuksen valmistelu
  4. Arviointien keräämisen menetelmät

  In English   En Español   Sisällystauluun

Ohjaavan analyysin logiikka

Ohjaavassa lähestymistavassa tavoitteena on selvittää ei vain sitä, millainen tutkimuskohde on, vaan ennen kaikkea millainen sen pitäisi olla. Tällöin on välttämätöntä myös määritellä käytettävä subjektiivinen näkökulma, eli ne ihmiset, jotka tulevat arvioimaan hankkeessa syntyviä ehdotuksia kohteen parantamiseksi.

Millaisen järkeilyn kautta pitäisi määritellä kohteelle toivottava tila? Muutamia siihen käytettävissä olevia vaihtoehtoisia lähestymistapoja esitetään kuviossa oikealla. Niissä on erona päättelyn lähtökohta:

On myös mahdollista soveltaa kahta tai kaikkia kolmeakin lähestymistapaa rinnakkain tukemaan laadittavaa ehdotusta.

Joka tapauksessa ohjaavan analyysin loppuvaiheena on yksityiskohtaisen ehdotuksen valmistelu, jossa vuorottelevat ehdotusluonnoksen laatiminen (usein ammattisuunnittelijoiden tai tutkijoiden toimesta) ja tämän ehdotuksen arviointi mikäli mahdollista intressiryhmien toimesta tai ainakin näiden näkökulmaa simuloiden.

Ohjaavan analyysin prosessille kokonaisuutena ei ole onnistuttu esittämään yleisesti sovellettavaa mallia, mutta varsin usein siinä on käytössä joitakin seuraavista loogisen päättelyn ketjuista:

Vaatimusten analysoiminen

Kaiketi tavallisin tapa pohtia tutkimuskohteen parantamisen tarvetta on nimetä ne kohteen ominaisuudet, joissa parannuksia tarvitaan, ja lisäksi ehkä myös ne muut ominaisuudet, jotka pitäisi säilyttää ennallaan. Tosin sanoen, on tehtävä luettelo eli spesifikaatio niistä ominaisuuksista, jotka ohjaavan hankkeen ehdotus saa toteutumaan kohteessa.

Spesifikaation laatimiseen sopivin menetelmä riippuu sen laatimisen lähtökohdaksi käytettävissä olevista tiedoista. Tavallisia lähestymistapoja siinä ovat:

Ohjaavan näkökulman lisääminen toteavaan analyysiin

Yksi mahdollisuus tulevan ehdotuksen ominaisuuksien ohjaamiseen on se, että tutkimuskohdetta koskevaa tavanomaista toteavaa analyysia (kuten tapaustutkimusta, vertailua, luokittelua jne.) täydennetään lisäämällä siihen ohjaava dimensio. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä.

Ohjaava tapaustutkimus.Ohjaava tapaustutkimus Tapaustutkimuksen metodi on hyvinkin tavallinen toteavissa tutkimuksissa, mutta siihen voidaan helposti lisätä myös ohjaava näkökulma silloin, kun halutaan valmistella kohteen nykytilan parantamista. Kohteena voivat olla esimerkiksi asiaintilat, tuotteet, palvelut tai muut toiminnot. Tunnettu esimerkki on Pisan kalteva torni, jota on paljon jouduttu tutkimaan pelkästään kallistumisen syyn selvittämiseksi. Vasta kun ongelman syyt tiedetään, insinöörit voivat ryhtyä laatimaan korjauksen suunnitelmia.

Kohteita, joista usein halutaan tehdä normatiivisia yhden kohteen tutkimuksia, ovat suuret ja kalliit kertatuotteet kuten asuintalot, teatteri- ja filmiproduktiot tai tietokoneohjelmistot, joihin kaikkiin voidaan tarvita päivittämistä tai peruskorjausta niiden pitkän elinkaaren kuluessa.

Kaiketi tavallisin käyttö ohjaavalle tapaustutkimukselle on antaa lähtökohta uuden version kehittämiseen jo olevasta tuotteesta, palvelusta tai työmenetelmästä. Tämä lähtökohta normaalisti määritellään - tarvittavien tutkimusten jälkeen - viitekohteen eli esikuvan muodossa, katso jäljempänä.

Ohjaava kehityksen tutkimus. Jo menneisyyteen siirtyneiden tapahtumien tutkimuksessa ei suinkaan ole ehdotonta eroa toteavan ja ohjaavan lähestymistavan välillä, vaikka moni historian tutkija on perinteisesti väittänyt selvittävänsä vain "wie es eigentlich gewesen", "miten asiat olivat". Tähän tähtäävää metodiikkaa selostetaan sivulla Kehityksen analysoiminen. Mutta todellisuudessa lukuisat historian kirjoittajat ovat saaneet palkkansa hallitsijalta tai kirkolta, ja miten ollakaan, selostaneet tapahtumia tälle rahoittajalle myönteisessä valossa.

Itse asiassa jo kuvattavien tapahtumien poimiminen tapausten äärettömästä joukosta esiin vaatii välttämättä mielipidettä siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä. Tärkeiksi taas katsomme mieluimmin ne asiat, joilla on jotain merkitystä myös meille, ja useimmiten se myös sisältää arvostuksia siitä, mitkä asiat historiassa olivat hyödyllisiä ja oikein, ja mitkä eivät.

Ei ole mitään salattavaa siinä, että historia voi auttaa parantamaan nykyisiä asioita, ja tässä tarkoituksessa historiaa tutkittaessa työ helpottuu, kun asia otetaan tietoisesti esille. Se tarkoittaa käytännössä, että heti työn alussa määritellään se ongelma, jota on tarkoitus helpottaa, taikka se tuotteen laji, jota halutaan parantaa. Näitä käsitteitä 'helpottaa' tai 'parantaa' puolestaan ei voida ajatellakaan ilman että samalla määritellään minkä ihmisten kannalta asiaa katsotaan. Jos tämä tehdään riittävän varhain, voidaan säästyä keräämästä ja analysoimasta tarpeettomasti aineistoa.

Mikäli tutkija sitten onnistuu selvittämään kehityskulun sisäisen rakenteen eli "muutoksen invarianssin", tarjoutuu mahdollisuus laatia sen perusteella myös ennuste tulevasta kehityksestä. Jos kehitys näyttää menevän huonoon suuntaan, voidaan pyrkiä vaikuttamaan kehityksen syihin (jotka ilmenevät invariansseista) ja täten muuttamaan tuleva kehitys.

Ohjaava vertailu. Vertaileva metodi soveltuu ehkä parhaiten toteavaan tutkimukseen, mutta siitä on apua myös silloin, kun tarkoituksena on parantaa kohteen nykytilaa tai muita vastaavia kohteita tulevaisuudessa. Vertailujen avulla voidaan löytää paras kilpailevista vaihtoehdoista, ja tätä voidaan sitten käyttää mallina tähänastisten olojen tai tuotteiden parantamisessa.

Joskus voidaan vertailussa käyttää hyväksi jo olevia tietolähteitä, kuten asiakaspalautejärjestelmää, jos yhtiöllä sellainen on, tai julkista kritiikkiä jota jotkin yhteisöt, yhdistykset ja julkaisut jatkuvasti tekevät.

Automalli:AB
Istuimia:58
Ovia:24
Ilmatyynyt:24
Kulutus:5,86,5
Erikoisuuksia(Sanallinen kuvaus)
Hinta:85009900
Ohjaavia tuotevertailuja ovat esimerkiksi uusien tuotteiden testaukset, joita usein julkaistaan kuluttajille suunnatuissa lehdissä. Kilpailevia tuotteita arvioidaan niissä kiinteän kysymyslistan mukaan. Listaan otetaan vain ne asiat, joissa on eroja vertailtavien tuotteiden kesken.

Vertailutaulu toimii hyvin, vaikka muutamat tuotteiden piirteistä olisi esitetty mitattuina suureina, toiset sanallisina kuvauksina, jotkin vieläpä kuvina. Viime vaiheessa on kuitenkin kaikki nämä jollakin tavoin muunnettava sellaiseen muotoon, että saadaan selville niiden yhteisvaikutus ja paras kilpaileva tuote.
Lisäksi on otettava huomioon, että kaikki vertailtavat piirteet eivät suinkaan ole yhtä tärkeitä, vaan on tarpeen määritellä kunkin paino yhteenlaskettaessa. Ohjaava luokitus voidaan samaan tapaan muodostaa lähes jokaisesta toteavasta luokituksesta lisäämällä siihen yksi dimensio, joka ilmaisee kunkin vaihtoehdon hyötyarvon.

Ohjaavat vertailut ja luokittelut ovat hyvä keino saada esiin ne tapaukset, joissa ohjaavan hankkeen päämäärät - tai ainakin muutamat niistä - ovat hyvin toteutuneet. Näitä tapauksia voidaan sitten soveltaa esikuvina, kun hankkeessa aletaan tuottaa toimenpide-ehdotusta, siten kuin selostetaan jäljempänä kohdissa Viitekohteiden yhdisteleminen ja Viitekohde ja siihen tehtävät parannukset.

Viitekohteiden yhdisteleminen

Esikuvat eli viitekohteet ovat aiemmin toteutettuja ratkaisumalleja, toimintatapoja, tuotettuja teoksia tai niiden yksityiskohtia, joiden vähintäänkin jotkin piirteet katsotaan ansiokkaiksi nyt tehtävän tutkimuksen kannalta. Niissä voi olla mukana myös joitakin epäonnistuneita piirteitä.

Ohjaava tai kasvattava tarkoitus oli ilmeinen jo varhaisimmissa antiikista säilyneissä monografioissa. Niissä kuvailtiin suurten valtiomiesten tai ihailtujen rakennusluomusten ansioita, sittemmin myös pyhimysten tai maineikkaiden taiteilijain elämänvaiheita. Nämä selvästikin haluttiin esittää myöhemmille sukupolville seurattavina, tai joskus myös kartettavina, esikuvina. Vielä tänäkin päivänä on monilla taiteen aloilla tapana, että alan auktoriteetit valitsevat näyttelyihin ja ammattilehtiin ansiokkaita töitä esikuviksi, joiden toivotaan ohjaavan alalla toimivia nuorempia taiteilijoita. Ne ovat tärkeä teorian täydennys taiteissa ja taiteellisessa muotoilussa, sillä näille aloille on vaikea kehittää täsmällisempää ohjeaineistoa, ja suuri osa alan tietoudesta on vain hiljaisen tiedon muodossa etenkin tyyli- ja makukysymyksissä.

Esikuvat tarjoavat hyödyllisiä viitekohteita erityisesti tuotekehityshankkeen alkuvaiheissa, jolloin tuleva tuote on vasta hämärä idea ja sille on vaikea löytää kuvaustapoja. Niiden avulla uusi tuoteidea voidaan hahmotella joko nimeämällä yksi esikuva ja siihen joukko parannuksia, taikka nimeämällä useita esikuvia ja niistä jokaisesta ne vahvat puolet, joiden pitäisi yhdistyä uudessa tuotteessa. Näitä menetelmiä selostetaan kohdassa Tuotekonseptin looginen rakenne.

Jo yksi esikuva saattaa riittää ohjaavan ehdotuksen lähtökohdaksi, mutta tavallisemmin niitä valitaan kaksi tai useampia. Minkään näistä ei tarvitse olla joka suhteessa moitteeton, mutta jokaisessa on jotakin erinomaista, ja nyt otetaan tavoitteeksi yhdistää nämä erinomaisuudet uuteen tuotteeseen. Jos se onnistuu, uudesta tuotteesta tulee kokonaisuutena parempi kuin mikään esikuvista, vaikkapa se jokaisessa yksityiskohdassa jäisikin vain samalle tasolle kuin paras esikuva.

Metodilla on se hyvä puoli, että esikuvien valinnan perustuessa myyntitilastoihin, siinä saadaan helposti ja luotettavasti esille asiakkaiden todelliset mieltymykset. Toinen, mutta paljon työläämpi tapa näiden selvittäminen olisi järjestää asiasta erityinen kyselytutkimus.

Esikuviksi voidaan valita parhaat omat tuotteet. Toinen tapa on valita niiden kanssa ankarimmin kilpailevat muiden yritysten tuotteet. Juuri nämä tulee nyt kehitettävä tuote syrjäyttämään markkinoilta, jos kaikki onnistuu siten kuin on tarkoitus. Kun esikuvaksi valitaan alalla parhaaksi tiedetty yritys tai tuote, se myös sopii tavoitteeksi hieman heikommin onnistuneille kilpailijoilleen. Tästä menettelystä usein käytetään nimeä "benchmarking".

Esikuvia käyttävä menetelmä on helppo ja selkeä. Siinä harvoin sattuu väärinkäsityksiä millekään osapuolelle. Heikkoutena taas on se, ettei se juurikaan houkuttele etsimään uusia ratkaisuja etäältä vanhoista jo tunnetuista traditioista, joten se harvoin tuottaa markkinoita mullistavia uutuuksia. Uuteen tuotteeseen näet tulee vain ne samat ominaisuudet, jotka markkinoilla jo tunnetaan, ellei yritys sitten onnistu lisäämään niihin jotakin omaa panostaan.

Esikuvat ovat laajassa käytössä liikkeenjohdon opetuksessa. Monella yliopistolla on opetusta varten suuri kokoelma tapaustutkimuksia lähiseudun yrityksistä. Niissä tyypillisesti kuvataan yrityksen historia, organisaatio, ympäristö, päätuotteet, johtamisjärjestelmä, ja usein esitetään jokin sopiva liikkeenjohdon ongelma, jota opiskelijat voivat sitten koettaa ratkaista.

Lääketiede on toinen ala, jossa esikuvat ovat käytössä kliinisten raporttien muodossa. Nämä kuvaavat eri sairauksien onnistuneita hoitotoimia.

Viitekohde ja siihen tehtävät parannukset

Tuotteen määritteleminen viitekohteen avulla on ikivanha metodi: jo muinaisaikoina uusien tuotteiden ja työn esikuvana olivat aikaisemmat tuotteet ja työt, eli perinne. Metodi on edelleenkin käyttökelpoinen etenkin siinä tapauksessa, että kehitettävä toiminta tai tuote pysyy vuodesta toiseen päälinjoiltaan samantapaisena eikä korjauksia esikuvaan siis tarvitse tehdä kovin paljon. Viitekohteeksi otetaan tällöin nykyinen asiantila, esimerkiksi oman tuotteen tai tuotetun palvelun nykytila. Vaihtoehtoisesti viitekohteena voi palvella jokin vastaava kilpailijan tuote tai palvelu, ja tavoitteena on kehittää sitä parempi versio.

Mitkä viitekohteen ominaisuudet sitten kaipaavat parannusta, ja missä määrässä, se joskus selviää tutkimalla saatua asiakaspalautetta, jos yrityksellä sellainen järjestelmä on. Muutoin on turvauduttava markkinatutkimuksiin sopivilla kyselevillä tutkimustavoilla, jotka kohdistetaan joko mahdollisiin asiakkaisiin tai yrityksen myyntihenkilöstöön.

Viitekohdemenetelmän etuna on, että se on helppo ja selkeä käyttää. Suunnittelijan on helppoa ottaa viitekohde lähtökohdaksi ja jatkaa työtä iteroimalla. Tuotannon kalliita uudelleenjärjestelyjä ei tarvita paljoa, jos viitekohteena on oma aiempi tuote.

Eräs menetelmän heikkous on se, että siinä on liiankin helppoa luetella viitekohteessa ehkä parannusta kaipaavia ominaisuuksia, ottamatta huomioon miten ehdotuksen eri ominaisuudet riippuvat toisistaan. Erityisesti kustannuksilla on tapana nousta aina kun laatutasoa nostetaan. Tällä tavalla tehty tuotekonsepti saattaa panna suunnittelijat seuraavassa vaiheessa mahdottoman tehtävän eteen. Pitäisikin välttää luettelemasta kovin ehdottomia vaatimuksia ja käyttää niiden sijasta tyydyttävyysasteikkoja (ks. alempana) kun määritellään parannuksia viitekohteeseen.

Vaatimusten luetteleminen teorian pohjalta

Siinä tapauksessa, ettei löydy yhtään soveliasta esikuvaa tai viitekohdetta, lähes ainoaksi mahdolliseksi metodiksi jää spesifiointi eli tulevan asiaintilan tai tuotteen ominaisuuksien määritteleminen. Se onkin tehokas menetelmä silloin kun halutaan tuottaa jotakin todella uutta.

Toiselta puolen menetelmä on varsin hankala toteuttaa, eihän ole helppoa määritellä ominaisuuksia toiminnalle tai tuotteelle, jota ei ole vielä koskaan ollut. Ominaisuuksien välisiä riippuvuuksia on vaikea nähdä, joten niille asetetut tavoitteet joutuvat helposti ristiriitaan keskenään. Saatetaan unohtaa tärkeitäkin vaatimuksia tai niiden sivuvaikutuksia, etenkin jos ne vaikuttavat pelkästään sivullisiin osapuoliin.

Uusien tuotteiden kehittämisessä mahdollisesti esiin tulevia ominaisuuksia on ääretön joukko. Niihin kuuluu esimerkiksi seuraavia asiaryhmiä:

Pitäisi vielä muistaa, että ylläoleva luettelo sisältää enimmäkseen toivottavia vaatimuksia joko tuotteen valmistajan tai käyttäjän kannalta katsottuna, ja näiden lisäksi voi aiheutua sivullisille ehkä haitallisia ja vaikeasti arvioitavia sivuvaikutuksia.

Jokaisella tuotteella on ääretön määrä ominaisuuksia, mutta vain harvat niistä ovat niin tärkeitä tuotannon, markkinoinnin tai käytön kannalta, että ne pitää ottaa lukuun tuotekonseptissa. Näistäkin voidaan sivuuttaa "itsestään selvät" asiat, eli ne joista kaikki suunnitteluryhmän jäsenet ovat yhtä mieltä ja joissa voidaan odottaa tuotteen suunnittelijan muutoinkin osaavan valita ominaisuudelle sopivan tason. Silti ominaisuuksien luettelo pyrkii venymään hankalan pitkäksi. Sen hallitsemiseksi voidaan turvautua muutamiin apukeinoihin kuten:

Pakolliset vaatimukset. Nämä usein koskevat tuotteen tai sen käytön turvallisuutta ja mekaanisen, kemiallisen tai sähköonnettomuuden välttämistä. Pakollisia vaatimuksia antavat useimmiten valtionhallinnon tai Euroopan unionin viranomaiset, mutta myös joidenkin suurten yritysten johto on vahvistanut yritysstandardeja, jolloin ne tulevat yrityksen sisällä enemmän tai vähemmän pakollisiksi. Ohjaavassa hankkeessa on selkeintä pitää erillään pakolliset ja harkinnanvaraiset vaatimukset, koska täten on helpointa myöhemmin, lopullista ehdotusta arvioitaessa, tarkistaa onko ne toteutettu.

Toisistaan riippuvat vaatimukset. Kun suunnitellaan muutoksia asioihin, jotka koskevat useita ihmisiä tai organisaatioita, on tavallista, että näiden uudistukselle asettamat päämäärät ovat enemmän tai vähemmän ristiriitaiset. Nämä ristiriidat on pyrittävä heti poistamaan tai selvittämään, muutoin on vaara joutua umpikujaan lopullista ehdotusta laadittaessa.

Muutamissa tapauksissa ristiriitaisilta näyttävät päämäärät voidaan onnistua muuntamaan yhteismitallisiksi, jolloin tulee mahdolliseksi määrätä niiden yhteinen resultantti eli optimi. Esimerkiksi uuden rakennuksen lämpöeristyksen hankintakustannusten (B, kuvassa oikealla) kannalta näyttäisi edulliselta käyttää ohutta eristystä, rakennuksen lämmityskustannusten (A) kannalta taas vahvaa eristystä. Ristiriita kuitenkin on vain näennäinen, sillä jos molemmat kustannukset muutetaan vuosikustannuksiksi, ne voidaan laskea yhteen ja niiden yhteinen optimi (A+B) löytyy helposti. Tämä uusi muuttuja (A+B) voi tämän jälkeen korvata kaksi alkuperäistä muuttujaa A ja B.

Muitakin samantapaisia analyysin ja optimoinnin menetelmiä on kehitetty ns. operaatioanalyysin alalla, kuten esimerkiksi lineaarinen ohjelmointi, jonka avulla voidaan löytää usean muuttujan yhteinen optimi. Useimmat näistä metodeista vaativat, että kaikki muuttujat ovat numeroin mitattavia. Tämähän kyllä voidaan aina toteuttaa siten, että kaikki laadulliset ominaisuudet mitallistetaan siten, että tutkija luo niille keinotekoisen asteikon, mutta tässä sitten kyllä helposti jää huomaamatta tuon ominaisuuden jokin hienosyisempi aspekti ja analyysin validiteetti eli pätevyys silloin kärsii. Mitallistamista pitäisikin soveltaa vain harkiten.

Tavoite Painoarvo
Kapasiteetti vähintään 55 yksikköä/h 40
Muotoilu: vauhdikkaan näköinen;
pitää poiketa kaikista vanhoista
10
Materiaalit täysin kierrätettävissä 10
Valmistuskustannukset enintään 500 e 40
Painoarvot yhteensä 100
Vaatimusten painottaminen. Mitä enemmän on aikaa koota vaatimusten listaa, sitä pitemmäksi se kasvaa. On kuitenkin selvää, etteivät kaikki vaatimukset ole elintärkeitä, vaan osa on pikemminkin ymmärrettävä toivomuksiksi.

Vaikka kaikki esitetyt vaatimukset ja toivomukset toki pyritäänkin hankkeessa toteuttamaan, lopullisen ehdotuksen valmistelun edistyessä silti usein käy ilmi, että jonkin vaatimuksen täydellinen toteuttaminen estää samalla saavuttamasta jotakin toista tavoitetta (kohtuullisia kustannuksia, esimerkiksi). Siksi olisi hyvä antaa ehdotuksen suunnittelijalle opastusta siitä, mitkä tavoitteet ovat elintärkeitä ja missä voidaan joustaa jos se on tarpeen jonkin tärkeämmän päämäärän saavuttamiseksi. Tämä tärkeysjärjestys voidaan ilmoittaa antamalla eri ominaisuuksille painot, vaikkapa yksinkertaisen taulukon avulla (oikealla).

Vaatimusten taulukko auttaa pitämään mielessä ja toteuttamaan suurenkin määrän toivomuksia, mutta vain jos taulu on selkeästi järjestetty. Parasta olisi, jos taulun pääpiirteet voisi tajuta yhdellä silmäyksellä. Tämän saavuttamiseksi on eduksi, jos toisiinsa liittyvät tavoitteet aina ryhmiteltäisiin yhteen, jolloin niistä samalla muodostuisi yksi, yhdistetty paino. Tällaisia ominaisuuksien ryhmiä voidaan hakea pohdiskelemalla niitä tai keskustelemalla niistä ryhmässä, taikka (määrällisten muuttujien osalta) myös faktorianalyysin avulla.

Käytettävyys Yhteen kuuluvat ominaisuudet voidaan tämän jälkeen esittää ns. loogisen puun taikka myös Vennin diagrammin avulla, taikka muuna topologisena mallina. Jokaisella loogisen puun tasolla painojen kokonaismäärä on sama, esimerkiksi 100 %, mutta alemmilla tasoilla painot jakautuvat pienempiin osiin. Oikealla on esimerkki loogisesta puusta, jossa Shackel on analysoinut tuotteen käytettävyyden käsitettä.

Toinen looginen puu (tauluna, alla) esittää rakentamisen päämääriä (Niukkanen, 1980, s.20).

TARPEEN-
TYYDYTYS
/
EDUL-
LISUUS
Pa-
nok-
set
Kustannukset
Resurssit
- Rakennuskustannustekijät
- Käyttökustannustekijät
- Vaikutukset tuotostekijöiden kautta
Tuo-
tok-
set
Käytettävyys
Toiminta
Tilatekijät
- Olosuhde- ja sisäilmastotekijät
- Varustelu- ja kestävyystekijät
Koettavuus
Havainnointi
- Massojen ja julkisivujen käsittely
ja suhde ympäristöön
- Ulkotilat ja jalankulkumiljöö
- Sisätilojen käsittely

Taulukkomuotoinen tuoteominaisuuksien esitys on siitä hyödyllinen, että sitä voidaan projektiehdotuksen arviointivaiheessa sellaisenaan käyttää hyötykustannusanalyysin pohjana.

Ominaisuus: Käytön helppous Arvosana
Toiminta on automaattista. 5
Useat toiminnot on automatisoitu.
Käyttöohje on tarkka ja selkeä.
4
Käyttö ja käyttöohjeet tavanomaiset. 3
Käyttö hieman hankalaa tai sekavaa. 2
Kone ei toimi käyttöohjeen mukaisesti. 1
Tyydyttävyysasteikot. Tuotteita, palveluja tai asiaintiloja kehitettäessä ei aina ole luonnostaan selkeää tavoitteen tai hyväksyttävyyden rajausta. Ratkaisu on vain sitä parempi, mitä enemmän siinä jotakin haluttua ominaisuutta on. Toisaalta paremman laadun, suorituskyvyn jne. tekeminen yleensä maksaa. Tällöin voi olla edullista lykätä tavoitteen tarkkaa määrittelyä kehittämishankkeen myöhempään vaiheeseen, jolloin on enemmän tietoa käytettävissä olevista vaihtoehdoista ja niiden kustannuksista. Vaikka siis olisi mahdollista antaa jo vaatimusten analyysin vaiheessa ominaisuudelle tarkka tavoite, saattaa sen sijaan olla parempi määritellä sarja tyydyttävyyden asteita. Tämä tehdään usein numerollisesti antamalla "arvosana" jonka asteikko on esimerkiksi yhdestä viiteen, kuten taulussa oikealla. Numerollinen asteikko helpottaa useampien vaatimusten samanaikaista käsittelyä ja niiden yhteisen optimin löytämistä, joskin siinä vaarana on että helposti jotkin hienosyisemmät ominaisuudet unohtuvat.

Toisaalta on paljonkin ominaisuuksia, joita on perin helppoa mitata numeroina, mutta joiden numeroarvo ei silti suoraan ilmaise niiden käyttöarvoa tai tyydyttävyyttä. Ajatellaanpa polkupyörää: kaksivaihteinen pyörä on paljon parempi kuin vaihteeton, kolme vaihdetta on vielä parempi, mutta yhä useampien vaihteiden lisääminen tuottaa asteittain vähenevän lisähyödyn. Vaihteiden määrän ja hyödyllisyyden välillä ei siis ole lineaaria riippuvuutta, mutta se voidaan hyvin ilmaista esimerkiksi käyränä, kuten kuvassa vasemmalla.

Toinen saman tapainen esimerkki on oikealla. Siinä määritellään, miten ylös korkeisiin ääniin nauhurin äänentoistoalueen olisi tarpeen ulottua. Siinä katsotaan, että 5 kHz on arvosteltava huonoksi (arvosana=1), 10 kHz välttäväksi ja 20 kHz erinomaiseksi (arvosana=5). Sensijaan 40 kHz toisto ei enää paranna nauhurin arvoa, sillä ihmisen korva ei kuitenkaan kuulisi näin korkeita ääniä.

Aesthetic value Aineellisten ja käytännöllisten etujen ohella on mahdollista mitata myös tuotteiden henkistä tyydyttävyyttä. Vasemmalla on siitä esimerkki. Käyrän avulla haetaan optimia taideteoksen visuaaliselle monimutkaisuudelle.

Ehdotuksen valmistelu

"Rationaalisen suunnittelun" ihannemalli

Loogisesti päättelevä suunnittelumenetelmä yrittää muodostaa lopullisen ratkaisun suoraan työn tavoitteista ja reunaehdoista. Nämä on tällöin tunnettava varsin täsmällisesti, kuten myös tavoitteiden, tulosten ja rajoitusten keskinäiset riippuvuudet. Lisäehtona on vielä se, ettei näistä asioista ole kovin suuria mielipide-eroja tulosten käyttäjien välillä.

Loogisesti päättelevän suunnittelun eli ns. "rationaalisen suunnittelun" teoreettinen ihannemalli sisältää seuraavat työvaiheet:

  1. nykytilanteen kuvaaminen,
  2. toivotun tilan kuvaaminen,
  3. toimintatavoitteen määrittely ( = toivotun ja nykytilan erotus),
  4. toimintavaihtoehtojen kehittäminen,
  5. toimintavaihtoehtojen seurausten ennustaminen,
  6. seurausten arvostaminen, ja
  7. toimintavaihtoehdon valitseminen.

Prosessin kolme alkuvaihetta on tavallisesti mahdollista toteuttaa varsin luotettavasti käyttäen tavanomaisia toteavan tutkimuksen menetelmiä. Vaiheet 4 ja 5 ovat normaalia suunnittelijan työtä, ja joillakin tekniikan aloilla ovat myös käytettävissä tutkijoiden etukäteen kehittämät eksaktit laskentakaavat (algoritmit), joiden avulla on helposti tehtävissä optimaalinen tai ainakin pätevä suunnitelma. Nykyisin tällaisesta suunnittelun teoriasta saadaan esimerkiksi johtoverkolle tai sillan rakenteelle sopiva mitoitus, ja osia siitä on jopa ohjelmoitu tietokoneavusteisen suunnittelun (cad) ohjelman automaattisesti suoritettavaksi.

Mallin heikoin kohta on sen arvostamis- ja päätösvaiheissa (6 ja 7) joissa on otettava huomioon lukuisia asioita: ihmisten tuotteille ja ympäristöille asettamat vaatimukset, muuttuvat elintavat, tuotannon kehittyvä tekniikka ja talouden suhdanteet. Ellei näitä voida täsmällisesti mitata ja verrata keskenään, rationaalinen suunnittelu voi toteutua vain likimäärin. Näinhän monesti käy silloin, kun muotoillaan ihmisten käyttöön tulevia esineitä, joiden eri ominaisuuksia eri asiakkaat arvostavat ja painottavat eri tavoin.

Useat suunnittelun menetelmien tutkijat ovat ehdottaneet monimutkaisten suunnittelumenetelmien käsittelemiseen Descartesin metodin sääntöjä numero 2 ja 3 kirjassa Metodin esitys (1637): hankala ongelma on jaettava "käsiteltävissä oleviin osiin" ja sitten nämä on ratkaistava yksi kerrallaan, helpoimmista alkaen. Niinpä Christopher Alexander kirjassa Notes on the synthesis of form (1964, s.94) havainnollistaa tätä menetelmää kahden loogisen puun avulla (alla). Vasemmanpuoleinen kuvaa ongelman analyysiä, jossa tuotteelle asetetut vaatimukset jaetaan alkutekijöihinsä. Toinen puu esittää synteesiä, jossa ratkaistut ongelmat kaavioiden muodossa jälleen liitetään toisiinsa. "Huipulle tulee sitten viimeinen kaavio, joka sisältää ongelman kaikki puolet (implications) ja se on siksi etsityn muodon täydellinen kaavio" sanoo Alexander. Käytännössä toimivat arkkitehdit ja muotoilijat kylläkin pian totesivat, että on vain harvoin mahdollista jaotella suunnittelun ongelmia niin itsenäisiin osiin, että ne voitaisiin erillisinä ratkaista ja sitten yhdistää onnistuneesti. Toisin sanoen, suunnittelun viisasten kiveä ei tällä tavalla löydy.

Alexanderin metodi

 

Iterointi

IterointiIterointi on ohjaavassa analyysissä hyvinkin tavallinen etenemistapa. Se tarkoittaa, että ehdotukseen tehdään pieniä (engl. incremental) parannuksia, uutta ehdotusta verrataan vanhaan ja niistä paras otetaan jatkotyön pohjaksi. Menetelmä on yleensä varsin tehokas, joskin on hyvä muistaa sen kaksi luonteenomaista heikkoutta:

  1. Jos vaihtoehdot poikkeavat toisistaan useammassa kuin yhdessä suhteessa, niitä on vaikea panna paremmuusjärjestykseen, ja iterointi voi antaa väärän tuloksen.
  2. Iterointi kyllä osoittaa, onko jokin uusi ehdotus vanhaa ratkaisua parempi, mutta se ei välttämättä löydä parasta vaihtoehtoa. Esimerkki tästä nähdään kuvassa vasemmalla: jos vaihtoehtojen hakeminen lähtee liikkeelle vaihtoehdosta G, iterointi tulee ajan mittaan päätymään optimitulokseen C. Tämä on kuitenkin vain osittaisoptimi: se on lähimpiä vaihtoehtoja parempi, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisi aivan toisesta paikasta löytyvä absoluuttinen optimiratkaisu S. Tästä syystä iterointia on usein hyvä täydentää jollakin innovatiivisemmalla menettelyllä, joka pystyy tuottamaan tiedossa oleville vaihtoehdoille etäisempiä ratkaisumalleja.

Iteroinnilla on myös vahvoja puolia. Ehdotuksia voidaan tehdä rohkeammin, ja ellei niiden pohjaksi ole faktoja, ne voidaan jopa perustaa arvauksiin, sillä huonot arvaukset karsiutuvat aikanaan pois arviointivaiheessa. Kun täten hankkeen alkuvaiheissa voidaan työskennellä luonnosmaisella, ei täysin täsmällisellä tasolla, hyötynä siitä on ensinnäkin ajan ja kustannusten säästö. Lisäksi voidaan näin paremmin ylläpitää innovaatiohenkeä ja synnyttää vaihtoehtoja, jotka ovat etäämmällä ennestään tunnetuista malleista.

Vasta kehittelyn loppuvaiheessa ehdotukset sitten arvioidaan niin huolella kuin suinkin, mikäli mahdollista asianmukaisesti ratkaisun tulevista käyttäjistä poimitun otoksen toimesta. Tämän viimeisen arvioinnin pätevyyttä nostaa myös se, että arvioitava ehdotus on aiempia yksityiskohtaisempi ja realistisempi.

Sokean kanan menetelmä

Sokeakin kana löytää jyvän, kun kyllin kauan yrittää. Toisin sanoen, jos kasvatetaan toisistaan poikkeavien vaihtoehtojen lukumäärää, se todennäköisyys kasvaa, että niiden joukossa on myös jokin käyttökelpoinen vaihtoehto. Tämä pätee, vaikka vaihtoehtojen keskimääräinen käyttökelpoisuus olisi heikkokin, ja vieläpä silloinkin, kun vaihtoehdot on kehitetty jollakin satunnaisella menetelmällä, joka ei edes tähtää samoihin päämääriin kuin mitä käytetään parasta vaihtoehtoa valittaessa. Itse asiassa juuri viimeksimainittu logiikka on se, joka Charles Darwinin mukaan selittää uuden kasvi- tai eläinlajin syntymisen.

Ideoita haravoitaessa joudutaan tarkastelemaan suurta määrää vaihtoehtoja, ehkäpä useita satoja, ja niiden täytyy olla riittävän erilaisia, jotta niiden joukosta voisi löytyä hyväksyttävä - tai edes mahdollisesti kehityskelpoinen - vaihtoehto. Huomattakoon, ettei ole tarpeen heti löytää valmista ratkaisua, vaan yleensä riittää jokin lupaava vaihtoehto. Sen puutteet voidaan hyvin mahdollisesti myöhemmin korjata iteroimalla. Vaihtoehtoja ei siis pidä arvioida sellaisinaan, vaan on nähtävä niissä piilevät mahdollisuudet. Tämä asettaa arvioijalle suuret vaatimukset.

Suuren vaihtoehtomäärän kehittämiseksi on kaksi metodia:

Luontevalta voisi tuntua ottaa lähtökohdaksi jokin nykyinen tuote, joskin tässä piilee se vaara, että ehdotukset pyrkivät jäämään kovin lähelle lähtökohtaansa ja todella uusia vaihtoehtoja syntyy niukasti. Suurempaan vaihtoehtojen hajontaan voidaan tietoisesti pyrkiä muuntelemalla hullun rohkeasti vanhaa tuoteideaa esimerkiksi joillakin seuraavilla tavoilla:

Muunnoksia kehitettäessä ei pidä arvostella niitä eikä kiinnittää huomiota niiden käytännön toteuttamismahdollisuuksiin, sillä siihen kuluisi paljon aikaa ja ideain syntyminen voisi ehtyä. Käytännön rajoituksia ja mahdollisuuksia on parempi pohtia myöhemmin, parhaita ehdotuksia valittaessa ja edelleen kehitettäessä.

Toinen tapa vaihtoehtojen kehittämiseen perustuu satunnaisuuteen esimerkiksi sillä tavalla, että käytetään apuna "kaukaisia ajatusmalleja" jotka ehkä poimitaan esivalmistetusta kuvakorttien valikoimasta satunnaisesti. Niiden ei tarvitse mitenkään liittyä tutkittavaan ongelmaan, mutta joskus ne auttavat tuottamaan analogian kautta "hullun mielekkäitä" uusia ideoita.

Sitten kun yksi tai useampia lupaavia vaihtoehtoja on löytynyt, varsin usein käy ilmi, että niissä on vielä paljon korjattavaa. Näiden parannusten täsmentämiseen iterointi on usein sopiva metodi.

Alitajuisesti kypsyttelevä ja innovoiva menetelmä

Yllä luetellut metodit on tarkoitettu tutkijan tai suunnittelijan käytettäväksi tietoisesti ja suunnitellusti, mutta toinen mahdollisuus on antaa hänen alitajuntansa työskennellä omalla tavallaan. Se ehkä soveltaa työtapoja joita emme vielä ole saaneet selville.

Alitajuista kypsyttelyä soveltavassa suunnittelussa pohdiskellaan analyysivaiheessa määriteltyjä työn tavoitteita sekä tietoisesti että alitajuisesti niin pitkään, että vaatimukset täyttävä ratkaisu lopulta leimahtaa tietoisuuteen. Tätä oivalluksen onnellista hetkeä ovat monet eri alojen taiteilijat kuvailleet varsin samaan tapaan, esimerkiksi Mika Waltari:

"Ennen tätä leimahdusta olin jo suunnitellut hyvin paljon ja kaikki oli tuntunut turhalta ... Tuo varsinainen oivallus on jonkinlainen mystiseen kokemukseen rinnastuva tila ja kestää hyvin lyhyen ajan. Sen jälkeen tulee sen ymmärtäminen, tajuaminen, selvittäminen itselle. Ja sitten tulee uusi, toiselta pohjalta lähtevä aineiston kerääminen ja keskittyminen..." (Kirjailijan muistelmia s.398...400.)

Waltari sanoo nimenomaan, että teosta luotaessa paras ratkaisu syntyy alitajunnassa, ei tietoisesti paperilla, vaikka se pohjautuisikin laajaan koottuun aineistoon:

"Jos tietomäärä on liian selvästi muistiinmerkittynä, siitä voi muodostua tavaton painolasti... Oikeastaan työtapani on sellainen, että tuo tiedon painolasti vajoaa salatajuntaan, ja silloin kun olen todella vireessä, tarvitsemani asiat tulevat ikään kuin itsestään selvinä tajuntaan. Jos unohdan jotakin, olen nöyrästi tullut siihen tulokseen, että juuri se asia ei sitten ollutkaan niin kauhean tärkeä. ... Jos [ennen aikojaan] kirjoittaisin pitempiä jaksoja muistiin, itse asia saisi jo sellaisen kiinteän hahmon, että se tavallaan kuolisi minulta." (Kirjailijan muistelmia s.406.)

Useat luovat taiteilijat ovat varoittaneet häiritsemästä ja kiirehtimästä alitajunnan työskentelyä. Ei pidä liian varhain yrittää täsmentää kehittymässä olevaa ratkaisua paperille. Reima Pietilä (1985) on todennut, että uusi idean raakile herkästi haihtuu, jos sen annetaan liian pikaisesti jähmettyä valmiin ratkaisun muottiin:

"Luovuudessa on kysymys ongelman lavastuksista sellaisiksi kuvitteellisiksi puitteiksi, että niissä alkaa tapahtua, ilmetä, liikkua. Jokin todellistuva on jo siellä, tulee näkyvämmäksi, uskottavammaksi. Mutta se voi olla huonosti kiinni; karkaa, jos sitä nyt lähestyy." (Modernin arkkitehtuurin välimaastoissa s. 24.)

Miten alitajunta innovaatioon päätyy, siitä tiedetään tuskin mitään. Näyttää siltä, että aivot tarvitsevat loogisten perusteiden lisäksi myös muuta signaaliainesta, jota hermoston ydinosa yleensäkin tuottaa koko ajan. Se ei mitenkään liity tietoisesti pohdittavana olevaan ongelmaan, ja kun emme tunne sen rakennetta, se näyttää meistä satunnaiselta. Näiden kahden signaaliaineksen (siis loogisen ja satunnaisen) yhteistuloksena aivot sitten tuottavat peräkkäin ongelmaan yhä uusia mahdollisia ratkaisuja, joita sitten arvioidaan tietoisessa tajunnassa, ikään kuin mutaatiosta syntyneitä uusia eliöitä luonnollisen valinnan prosessissa. Lopulta niistä yksi alkaa näyttää elinkelpoiselta, ja sitä aletaan tietoisesti kehitellä eteenpäin (Bergstöm s. 159).

Innovointi ryhmässä

Vaikkei siis innovaation syntymisestä paljoa tiedetä, on kuitenkin huomattu, että sitä voidaan tietoisesti helpottaa tai edistää. Ns. ideointitekniikat toimivat tosin parhaiten ryhmätyössä, mutta muutamia voi käyttää myös yksinään työskentelevä suunnittelija. Tavallisimpia ovat:

Kaikille näille menetelmille yhteisiä periaatteita ovat:

Ideointia estäviä asenteita taas ovat (Johnssonin ja Varjorannan, 50, mukaan):

Osallistuvat menetelmät

Ohjaavan tutkimushankkeen tarkoituksena on laatia ehdotus, jonka kaikki asianomaiset voivat hyväksyä. Yksinkertaisin ja luotettavin tapa, joka tosin ei aina ole mahdollinen, tämän hyväksynnän turvaamiseksi on laatia ehdotus läheisessä yhteistyössä näiden intressiryhmien kanssa.

Jos nyt on niin onnekkaasti, että tärkeimmistä intressiryhmistä voidaan saada riittävästi henkilöitä osallistumaan hankkeeseen, ihanteeksi pitäisi ottaa se, että näiden henkilöiden mielipiteitä kuullaan, ei vain lopullista ehdotusta hyväksyttäessä tai hylättäessä, vaan useaan otteeseen ehdotuksia kehiteltäessä. Näin ehdotuksista voidaan poistaa epäonnistuneet kohdat välittömästi, ennen kuin niihin on tarpeettomasti uhrattu työtä.

Usein toistuvien kokousten ja keskustelujen johdosta hankkeen työtapa muuttuu varsin erilaiseksi kuin on akateemisen tutkijan yksinäinen puurtaminen. Sen sijaan osallistuville hankkeille tyypillisiä menettelyjä ja piirteitä ovat:

Hankkeen työvaiheet sulautuvat toisiinsa. Osallistuvia maallikoita kiinnostavat ennen kaikkea hankkeen tulevat ehdotukset. Jos he osallistuvat myös hankkeen alkuvaiheisiin, he silloinkin haluavat keskustella ehdotuksista "ennen aikojaan" kuten tutkija ehkä ajattelee.

Tietojen keräämiseen tulee mukaan ohjaava näkökulma. Samalla kuin objektiivisin mittauksin kootaan kohdetta kuvaavia faktoja, voidaan rekisteröidä myös subjektiivisia ohjaavia mielipiteitä. Osallistuville maallikoille useinkin ovat tärkeimpiä tiedot ja mielipiteet, jotka liittyvät tuleviin ehdotuksiin. Esimerkkejä tästä on sivulla Ohjaava tietojen kerääminen.

Tietojen keräämisen ja analyysin erilaisia menetelmiä voidaan käyttää sekaisin. Ei tarvitse varoa, että samanaikaisesti käytetyt havainnointi, haastattelu ja koe häiritsevät toisiaan, sillä mahdollinen häiriö tulee ilmi ohjaavan hankkeen viime vaiheen arvioinneissa.

Arvioiminen ja etenkin yksimielisyyteen pääseminen voi toki usein olla sekä hankalaa että hidasta. Ohjaava hanke saattaa toisinaan vaikuttaa suureenkin joukkoon osapuolia, ja jos kaikki nämä kutsutaan hankkeeseen osallistumaan, hanke harvoin pystyy etenemään kovinkaan suoraviivaisesti ehdotuksiin saakka. Tämä voi aiheutua useista syistä:

Menetelmiä, joita usein käytetään eri osapuolten ristiriidassa olevien mielipiteiden yhteensovittamiseen, luetellaan sivulla Mielipiteiden yhteensovittaminen. Ne eivät suinkaan aina kovinkaan nopeasti johda yksimieliseen lopputulokseen. Päinvastoin tyypillistä osallistuvalle analyysille on se, että ihmiset usein asioihin perehtyessään muuttavat mielipiteitään, ja tutkija joutuu tekemään uudelleen jonkin työvaiheen eli palaamaan prosessissa taaksepäin. Jos tällaisia palaamisia tulee paljon, prosessi alkaa muistuttaa suoran viivan sijasta enemmänkin ympyrää. Itse asiassa monet katsovatkin, että spiraali kuten kuvassa oikealla on kehittämishankkeen tyypillisin malli.
Tyypillisiä vaiheita "kehityksen spiraalissa" olisivat tällöin seuraavat:

  1. arvioiva tilanteen toteaminen jossa käydään läpi nykyinen tilanne ja tarpeet parannuksille,
  2. analyysi jossa selvitetään asioiden väliset riippuvuudet ja mahdollisuudet muuttaa asioita,
  3. synteesi eli ehdotus asiantilan parantamiseksi
  4. ehdotuksen arviointi.

Toistamalla vaiheita 2...4 ja asteittain parantelemalla ehdotusta hyväksyttävä ratkaisu usein lopulta löytyy. Prosessi on siis iteroiva.

Alla selostetaan muutamia erilaisia osallistumisen tapoja ohjaavan ehdotuksen laatimiseksi.

Konsulttisuunnittelu "räätälintyönä" on tavallinen järjestely silloin, kun halutaan tehdä yksilöllinen kertatuote kuten juhlapuku tai asuintalo ja tuotteella on vain yksi käyttäjä tai pieni käyttäjien ryhmä kuten perhe, kaikki käyttäjät ja muotoilijat mahtuvat yhden pöydän ympärille toimimaan työryhmänä ja kokoontumaan vaikkapa viikoittain pohtimaan suunnitelman ongelmia. Ratkaisut usein keksitään yhdessä, mutta muotoilijan asiana on selostaa ratkaisua rajoittavia teknisiä reunaehtoja sekä tuottaa vaihtoehtoja joko välittömästi ryhmän kokouksessa taikka seuraavaan kokoukseen mennessä esimerkiksi ylempänä selostetuilla ehdotuksen valmistelun menetelmillä. Suunnittelija toimii tässä mallissa käyttäjän palkkaamana konsulttina.

Jos tuotteen kehittämiseen halukkaita ihmisiä on tiedossa suurehko mutta organisoitumaton joukko, sopivia yhteistoiminnan metodeja saattaa löytyä yhteissuunnittelun eli itsesuunnittelun nimikkeen alta, jota tapaa on toisinaan käytetty pientä asuntoaluetta suunniteltaessa (Suomessa etenkin Heikki Kukkonen), tosin harvoin, mutta metodi lienee tutkimuksen ja demokratian kannalta kiinnostava.

Yhteissuunnittelussa useinkin kymmeniä, jopa satoja käyttäjiä osallistuu suunnittelijan kanssa harvakseen pidettäviin kokouksiin, joissa yhteisesti hyväksytään ensin suunnitelman tavoitteet ja sitten vähitellen täsmentyvät ehdotukset. Käyttäjien suuren määrän johdosta näiden välille usein syntyy vaikeasti ratkaistavia mielipide-eroja. Sovittelussa tarvittavien keskustelujen vauhdittamiseksi on usein käytännöllistä organisoida osanottajat jonkinlaisiksi tilapäisiksi "eturyhmiksi". Lisäksi tutkimuksen ja suunnittelun ammattilaisista muodostetaan ns. teknikkoryhmä, joka päätoimisesti valmistelee vaihtoehtoisia suunnitelmia käsiteltäväksi esimerkiksi viikoittaisissa kaikkien yhteisissä kokouksissa.

Yhteissuunnittelua käyttävän projektin tyypilliset vaiheet ovat:

  1. Eturyhmien muodostaminen. Teknikkoryhmä tai muu osapuoli selvittää alustavasti eri intressiryhmät.
  2. Analyysivaihe. Eri eturyhmät selventävät tavoitteitaan aluksi itselleen. Teknikkoryhmä avustaa laatimalla vaihtoehtoisia periaateratkaisuja, joita ei vielä ole tarkoitettu toteutettavaksi vaan ainoastaan valaisemaan ongelmakenttää.
  3. Suunnittelu ja neuvottelu (negotiation). Tavoitteena on kehittää yhteisesti hyväksyttävissä oleva suunnitelma ja ehdotus kompensaatioista niille, jotka joutuvat kärsimään suunnitelman toteuttamisesta.
  4. Vahvistaminen (ratification) mieluimmin kaikkien yhteisenä päätöksenä. Ellei yksimielisyyteen päästä, suunnittelija esittää oman ehdotuksensa ratkaisuksi. Vaiheet tarkemmin.

Tutkijoiden erityinen tehtävä kaikissa osallistuvissa menettelyissä on huolehtia siitä, että kaikki osapuolet käyttävät yhteistä "suunnittelukieltä", joka takaa sen, että teknisesti kouluttamattomat asukkaat pystyvät kuvailemaan suunnitelmilta odottamiaan asioita ja toisaalta ymmärtävät suunnittelijoiden ehdotuksia. Esimerkiksi Kukkosen vetämässä asuntojen yhteissuunnitteluhankkeessa arkkitehti kehitti asunnon sisätilojen suunnittelua varten erityisen pienoismallijärjestelmän mittakaavassa 1:15 (kuva).

Yona Friedman on kirjassaan Toward a Scientific Architecture (1975 A) pohtinut niitä tapoja, joilla suunnittelija vuoropuhelussa esittää omat asiantuntijan näkökohtansa ja ehdotuksensa. Hän ehdottaa, että suunnittelija valmistelee jokaisen yhteisneuvottelun pohjaksi valikon (repertoire) josta käyttäjä voi nähdä kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot. Lisäksi valikosta tulee ilmetä kunkin vaihtoehdon valitsemisesta koituvat seuraukset (warnings), esimerkiksi niiden hyödyt, haitat ja kustannukset. Sen sijaan suunnittelijan asiana ei ole arvostella käyttäjän valintoja enempää kuin ravintolan hovimestari arvostelee asiakkaansa valitsemaa ruokalajiyhdistelmää.

Tunnettu ehdotus yhteissuunnittelun pohjaksi tarkoitetuksi teoria-aineistoksi on Christopher Alexanderin et al. kehittämä A Pattern Language (1977). Se sisälsi 253 rakennusmuotoa, joista jokainen noudattaa samaa kaavaa: ensiksi on kuvana arkkityyppimäinen esimerkki sekä lyhyt luettelo niistä muista muodoista, joihin se liittyy. Seuraavaksi tulee "otsaketeksti" joka selvittää mistä tässä muodossa on kysymys. Tämän jälkeen selostetaan muotoa koskeva empiirinen tietous ja sen soveltamisen variaatioita. Lopuksi on kyseistä muotoa selventävä piirros, katso esimerkkiä tästä. Yhteissuunnittelussa käytetty metodi puolestaan selvitetään kirjassa The Oregon Experiment, Alexander et al. (1975).

Nykyisin on joitakin tuotteita tutkittu niin paljon ja niiden suunnittelua varten on niin paljon teoriaa, että tuotteiden suunnittelu on varsin helppoa. Muutamat tutkijat, ensimmäisinä Yona Friedman (1975 B) ja Nicholas Negroponte ovat jopa esittäneet, että tällaisen teorian - siis laskukaavojen, esikuvien ja muunnossääntöjen - pohjalta olisi mahdollista rakentaa suunnitteluautomaatti eli laitteisto tai ohjelmisto, jonka menu-valikkoon tuotteen tulevat käyttäjät voivat ilmoittaa toivomuksensa, ja automaatti sitten kokoaisi näitä lähinnä vastaavan suunnitelman. Hyötynä voisi olla suunnittelun nopeutuminen ja se, että tuotteen tilaajan valinnan mahdollisuudet ehkä kasvavat.

Tällaiset automaatit ovat tosin todellisuudessa perin harvinaisia, mutta ne saattavat ajan mittaan lisääntyä. Tutkijoiden kannalta ajatus on kiinnostava, tuleehan siinä käyttöä tutkimuksen kautta kehitetylle tuotteiden teorialle. Koneen valikot näet joudutaan ohjelmoimaan teoriaa hyväksikäyttäen siten, että tilaaja saa niistä tietoonsa kunkin vaihtoehdon valitsemisen seuraukset, vähintäänkin hinnan, ja vankka teoria tarvitaan myös sitten asiakkaan tilaaman suunnitelman kokoamiseen.

Suunnitteluautomaatti on helpointa saada aikaan silloin, kun tuote koostuu useista esivalmistetuista osista, ja asiakas lähinnä vain valitsee mieleisensä osien yhdistelmän siten kuin nykyisin kahviautomaatissa, keittiökalustekaupassa ja tietokonekaupassa internetin välityksellä.

Seuraavana vaiheena voisi olla valinnan mahdollisuuksien laajentaminen myös tuotteiden mitoitukseen, väreihin, jopa muotoihin, sekä suunnitelmien toteutuksen automatisointi kytkemällä suunnittelu tuotteiden valmistuksen ohjaukseen (CAM, computer-assisted manufacture).

----------

Ohjaavien ehdotusten arvioimisen menetelmiä käsitellään eri sivulla.

  In English   En Español   Sisällystauluun

3.8.2007.
Kommentit kirjoittajalle:

Alkuperäinen sijainti: http://www2.uiah.fi/projects/metodi