LINKKEJÄ, ANKKUREITA JA VIDEOLEIKKEITÄ

Hajautettu hypermedia kuurojen tiedonsaannissa

Lopputyöraportti

 

Ei mutta sehän toimii!

(hämmästynyt lopputyön ohjaaja)

 

Antti Raike
Taideteollinen korkeakoulu
Elokuvataiteen osasto
Syyskuu 1997
http://www.uiah.fi/projects/lasten/

 

Tiivistelmä *
Alkusanat ja kiitokset *
1. Johdanto *
1.1 Tutkimuksen lähtökohta *
1.1.1 Kuurot kielellisenä vähemmistönä *
1.1.2 Kuurojen tiedonsaannin ongelmia eli "Kun isä videonauhurin osti" *
1.2 Uusien viestimien tarjoamat mahdollisuudet kuuroille *
2. Tutkimuskohteen määrittely ja tutkimusmetodi *
2.1 Digitaalimedia *
2.1.1 Hypermedia *
2.1.1.1 Multimedia *
2.1.1.2 Hyperteksti *
2.1.1.3 Hajautettu hypermedia *
2.1.1.4 Navigointi hypermediassa *
2.2 Tutkimusmetodi *
3. Demotuotanto "Tunnetko? Lasten Ateneum" *
3.1 Mediapäätökset *
3.1.1 Mainonta ja tiedotus *
3.1.2 Rahoitus ja tutkimuksen kulut *
3.2 Työryhmä ja yhteistyökumppanit *
3.2.1 Työryhmä *
3.2.2 Projektiin osallistuneet koulut *
3.2.2.1 Albertin koulu *
3.2.2.2 Oulun kuulovammaisten koulu *
3.2.2.3 Mikkelin kuulovammaisten koulu *
3.3 Tuotantoprosessi *
3.3.1 Kehittely *
3.3.1.1 Tekniset laatuvaatimukset viittomakielen esittämiselle *
3.3.1.2 Vuorovaikutteisuus *
3.3.2 Tuotanto *
3.3.3 Jälkituotanto ja jakelu *
3.4 "Tunnetko? Lasten Ateneum"-jakeluformaatit *
3.4.1 Kirja *
3.4.2 WWW-sivut *
3.4.3 Kuurojen videotiedote vt 3/96 *
3.4.4 Demo *
4. Tulokset *
4.1 Hajautetun hypermedian soveltuvuus kuurojen tiedonsaannissa *
4.2 Hajautettu hypermedia käyttäjän kannalta *
4.3 Laatu *
4.4 Johtopäätökset *
4.5 Jatkotutkimukset *
Liitteet *
Lähteet *

 

Tiivistelmä

 

8.9.1997 OPINNÄYTETIIVISTELMÄ

Elokuvataiteen osasto

Antti Raike

Linkkejä, ankkureita ja videoleikkeitä

Lopputyö

Tämä pilottitutkimus ja siihen liittyvä demotuote "Tunnetko? Lasten Ateneum" on Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osaston MA-tuottajaopintojeni 1995-97 lopputyö. Projektissa kartoitin hajautetun hypermedian toimivuutta kuurojen viestinnässä sekä pohdin sitä, mitä uusi medium ja jakelutapa merkitsee erikoistuneelle AV-tuottajalle ja tuotannon suunnittelulle.

Alkusysäyksen antoi havainto tietoverkkojen kehittymisestä kilpailukykyiseksi liikkuvan kuvan jakelukanavaksi television rinnalle. Multimediapäätteet ja verkkokoneet yleistyvät, tietoverkkojen siirtokapasiteetti kasvaa sekä televisio siirtyy digitaalisiin lähetyksiin. Kaikki tämä vaikuttaa AV-alan tuotantoyhtiöihin, joita kiinnostaa hypermedian tuottaminen uusille mediamarkkinoille. Elokuvia ja videoita tuottaneet yhtiöt pystynevät suhteellisen vaivattomasti siirtymään hypermediaan: Olennainen osa hypermediasta perustuu videoleikkeisiin, ääneen ja animaatioihin.

Viittomakieltä käyttävien erityisryhmien viestinnällinen tasa-arvo edellyttää, että uusien jakelukanavien tekniset mahdollisuudet hyödynnetään tehokkaasti. Kuurojen Liitto ry tuottaa nykyisin suurimman osan viittomakielisistä video-ohjelmista Suomessa kuurojen informaation, virkistyksen ja opiskelun tarpeisiin. Erittäin pienen kohderyhmän vuoksi ohjelmien jakelua on vaikea toteuttaa taloudellisesti mielekkäällä tavalla. Uusi media mahdollistaa myös tehokkaamman viittomakielisen materiaalin levityksen. Tuottajan mielenkiinnon ei kuitenkaan tulisi kohdistua pelkkään jakelukanavan tekniseen siirtotehoon. Mielenkiintoisinta on uusien, hypermediaan perustuvien tuotekonseptien kehittely. Tällöin käyttäjä, tuotteen tilaaja, huomioidaan aiempaa paremmin.

Hajautettu tuotantomalli soveltuu nimenomaan pienen kohderyhmän digitaalisen median tuotantotavaksi. Hajautetussa mallissa voidaan käyttää resursseja tehokkaammin kuin keskitetyssä tuotantomallissa.

Tutkimusmetodiksi valitsin valmiin mediamateriaalin tuottamisen kuuroille soveltuvaksi hypermediaksi yhdessä kolmen kuulovammaisten koulun kanssa keväällä 1997. Tuloksena oli, että hajautetulla hypermedialla tuotekonseptina on etuja, jotka sen vaihtoehdoilta (video- ja TV-levitys) puuttuvat. Hajautettu hypermedia on sovelias konsepti ratkaista kuurojen tiedonsaantiin liittyviä ongelmia, mutta konseptin toimivuus kuurojen viestinnässä täytyy vielä testata jatkotutkimuksin ennen investointeja ja tuotannollisia päätöksiä.

Digitaalinen media, Hajautettu tuotanto, Hypermedia, Internet, kuurous, viittomakieli

 

Alkusanat ja kiitokset

Uusia mahdollisuuksia etsivälle tuottajalle hypermediaan perehtyminen on antoisaa verkostojen luomista. Tämän tutkimuksen ja siihen liittyvän demoprojektin toteutumista on auttanut lukuisa joukko ihmisiä neuvoin, kannustuksin ja ohjein. Mainitsen heistä osan vain siksi, että kaikkien luetteleminen veisi luultavasti vähintään parikymmentä sivua.

Tutkimuksen nimen ja aiheen sain työni ohjaajalta ja Terranova Visuals oy:n toimitusjohtaja Kari Happoselta. Tarvittavan materiaalin luovutti käyttööni Marjatta Levanto, "Tunnetko? Lasten Ateneum" -kirjan kirjoittaja. Albertin koulun (Helsingin kuulovammaisten koulun) rehtori Markku Lepojärvi lupautui empimättä hankkeen takuumieheksi. Albertin koulun opettaja Harri Jokinen, Oulun kuulovammaisten koulun opettaja Timo Hietala sekä Mikkelin kuulovammaisten koulun opettajat Pentti "Pena" Laaksonen ja Mervi Virrankoski olivat kannustavia kumppaneita, joiden kanssa oli miellyttävä työskennellä projektin aikana.

Kuurojen liitto ry myönsi osastopäällikkö Jari Heiskasen ja puheenjohtaja Markku Jokisen suosituksesta apurahan tutkimustani varten. Sen turvin projekti voitiin ylipäänsä toteuttaa. Taideteollisen korkeakoulun medialaboratorion johtaja Philip Dean kannusti tekijää jatkamaan. Philipin ansiosta hallintojohtaja Ilkka Huovio järjesti tekijälle työpisteen ja mahdollisuuden palkalliseen työskentelyyn tutkimuksen viimeistelemiseksi. Mieluisaa apua sain Pentti Routiolta, joka tutkimussuunnitelmani luettuaan tarkensi epäselvyyksiä ja kannusti jatkamaan.

Työni sujui nopeasti elokuvataiteen opiskelija Samu Heikkilän ja graafisen suunnittelun opiskelijan Antti Raudaskosken avustamana. Ilman heitä urakka ei olisi valmistunut luvatussa ajassa.

Kaikki edellämainitut ja lukemattomat muut ovat johdatelleet tekijää matkalla "kuurojen hypermediaan". Lämmin kiitos teille kaikille! Matka on vasta alkanut.

 

1. Johdanto

Kuurojen myyttiseen historiaan kuuluu hetki, jolloin kuurot alkoivat viestiä käsin, ilmein ja elein. Vuosituhannen vaihteessa olemme lähellä yhtä mullistavaa hetkeä: Tietoverkkojen nopea kehittyminen haastaa ja innostaa viittomakieltä käyttävän vähemmistön kaikkialla, minne tietoverkot levittäytyvät. Tiedonsiirtotekniikan ansiosta kuuroilla on mahdollisuus parantaa merkittävästi keskinäistä viestintäänsä: Käsien liikkeet, ilmeet ja eleet voidaan siirtää tietoverkon kautta käyttäjältä toiselle. Tämä pilottitutkimus kartoittaa ja kuvailee hajautetun hypermedian mahdollisuuksia kuurojen viestinnässä.

Kuurojen Liitto Ry aloittaa vuonna 1998 kolmen vuoden virtuaalikouluprojektin yhdessä kuulovammaisten koulujen kanssa (Toukonen 1997). Kasvatustieteen puolella Harri Jokinen ja Markus Rolig esittävät pro gradu -tutkielmassaan pedagogisia jatkotoimenpiteitä viittomakieltä sisältävän multimedian kehittämistä varten (Jokinen & Rolig 1997). Tämä tutkimus sattui siten onnekkaaseen aikaan: kartoitin tietoverkkojen ja hajautetun tuotantomallin mahdollisuuksia viittomakielisen hypermedian tuotannossa ja jakelussa. Jatkoin siitä, mihin "Suo Suomessa"-projektissa oli päästy ja mitä virtuaalikoulu tarvitsee: Teokset on saatava käyttäjille.

Tutkimus on tehty demon "Tunnetko? Lasten Ateneum" avulla. Demo tehtiin Marjatta Levannon suostumuksella kuulovammaisten koulujen kokeiltavaksi keväällä 1997. Visuaalinen viittomakieli tallennetaan viittovan esiintyjän avulla, joten tutkimus liittyy myös yleiseen liikkuvan kuvan tutkimukseen ja Elokuvataiteen osaston uusien viestimien tutkimukseen. Edeltäjiäni ovat olleet Kari Jääskeläisen MA-lopputyö Interaktiivisesta televisiosta (Jääskeläinen 1996) ja Terttu Terhon vastaava lopputyö CD-ROMin tuottamisesta (Terho 1997). Lisäksemme tuotannon opiskelija Heikki Leskinen valmistelee lopputyötä "Daisy"-produktiosta (Leskinen 1996). Me kaikki lähestymme aihettamme tuottajan näkökulmasta.

 

1.1 Tutkimuksen lähtökohta

 Tutkimuksen lähtökohtana on näkemys, että hajautettu hypermedia on varteenotettava ratkaisu kuurojen viestinnässä. Perinteisten viestimien (lähinnä television) avulla ei ole pystytty (tai haluttu) ratkaista kuurojen tiedonsaantiin liittyneitä ongelmia. Internetin liki räjähdysmäisesti kasvanut suosio Suomessa mahdollistaa ratkaisuja, joita vielä 1990-luvun alussa ei voinut edes kokeilla. Internetin WWW-palvelu mahdollistaa edullisen tavan tuottaa hypermediaa, joka soveltuu pienen ja heterogeenisen kuurojen kohderyhmän erilaisille käyttäjille vuorovaikutteisuutensa ja joustavuutensa vuoksi.

Tietokoneet yhdistetään yhä useammin johonkin tietoverkkoon. Tämä luo mainiot edellytykset hajautetulle hypermediatuotannolle. Hajautetun tuotantomallin avulla voidaan vähentää kustannuksia sekä parantaa tuotteiden monipuolisuutta ja laatua. WWW:n ja tehokkaiden verkkosovellusten myötä hypermedian hajautettu tuottaminen on teknisesti täysin mahdollista.

Suomessa on realistista olettaa, että suurin osa kuurojen talouksia voi hankkia joko PC:n tai sitä vastaavan tulevaisuuden verkkopäätteen lähimpien 5-15 vuoden aikana. Lisäksi oletan, että myös kotikäyttäjillä on lähivuosina mahdollisuus tehokkaampien tietoliikenneyhteyksien saamiseen. Nämä oletukset huomioiden ja tulevaisuutta ennakoiden osoitan tutkimukseni avulla, että:  

    1. Viittomakielisiä videoleikkeitä voidaan käyttää hajautetussa hypermediassa.
    2. Viittomakielisen ohjelmiston jakelu paranee hajautetun tuotantomallin avulla.

Seuraavaksi esittelen tarkemmin tutkimuksen kohderyhmän ja sen viestinnällisiä ominaisuuksia sekä perustelen tarpeen tälle tutkimukselle.

 

1.1.1 Kuurot kielellisenä vähemmistönä

 Tilastollisesti kuurojen määrän oletetaan olevan noin 1-2 promillea missä tahansa väestössä. Suomessa on noin 5000 viittomakieltä ensikielenään käyttävää kuuroa, joille suomen kieli on yleensä heikompi toinen kieli. Käytän tässä tutkimuksessa käsitteitä ensi- ja toinen kieli käsitteiden äidinkieli ja vieras kieli sijasta. Ensikieli tarkoittaa käyttäjänsä parhaiten hallitsemaa kieltä. Suurin osa kuuroista on ns. syntymäkuuroja, jotka eivät edes kuulolaitteen avulla saa selvää puhekielestä eivätkä siksi ole oppineet puhuttuja kieliä luonnollisella tavalla. Visuaalinen viittomakieli on siten luonnollinen ratkaisu keskinäisessä viestinnässä (Jokinen 1992, Rissanen 1985). "Kuurous" tässä yhteydessä ei tarkoita lääketieteellisesti mitattavaa kuulokykyä, vaan valmiutta käyttää viittomakieltä viestinnässään (Jokinen 1992). Kuulovammainen on luokitteluun käytetty käsite, jonka käyttö tässä yhteydessä ei ole relevanttia. Lääketieteellisesti (kuulokyvyn mukaan) kuulovammaiset jaetaan huonokuuloisten, kuurojen ja kuuroutuneiden ryhmiin. Kuurolla viittaan siis henkilöön, joka käyttää viittomakieltä ensikielenään, riippumatta mitatuista kuulokäyristä. Lukija saattaakin tämän vuoksi hämääntyä tavatessaan selkeäsi puheääntä käyttävän kuuron, joka kuulee esimerkiksi ympäristön hälyääniä. Monet kuurot voivat viestiä myös auditiivisesti, mutta visuaalinen tapa on huomattavasti varmempaa, nopeampaa ja ennenkaikkea miellyttävämpää kuurojen mielestä.

Kuurojen kamppailu viittomakielen puolesta suorastaan räjähti 1980-luvulla. Vuosikymmenien nöyryyden jälkeen kuurojen yhteisöt (lähinnä teollistuneissa länsimaissa) tajusivat, ettei yhteiskunnasta syrjäytyminen ole viittomakielen tai sen käyttäjien syy. Kielellinen herääminen toi mukanaan vaatimukset viittomakielen käyttämisestä kaikessa viestinnässä. On ymmärretty, ettei auditiivinen puhekyky ja kielitaito ole sama asia. Kuuro voi oppia puhumaan, mutta ääneen puhuminen on motorinen taito, jolla ei ole merkitystä kuulon puuttuessa. Siksi visuaalista kanavaa hyödyntävän viittomakielen oppiminen on kielenkehityksen kannalta tärkeämpää kuin puhetaidon oppiminen. Tutkimusprojektiin osallistunut Oulun kuulovammaisten koulu kuvaa WWW-sivuillaan viittomakielen merkitystä näin:

"Viittomakielinen ympäristö antaa kuurolle parhaat mahdollisuudet kielen ja ajattelun kehittymiseen. Hyvän viittomakielen taidon pohjalle rakentuvat oppilaan valmiudet ottaa vastaan opetusta eri oppiaineissa. Kuurojen oppilaiden opetus tapahtuu viittomakielellä. Mahdollisimman varhain hyvälle tasolle saatu viittomakieli edesauttaa kuuroa oppilasta kaikessa koulutyössä." (OKVK 1997).

Viimeisen lauseen ilmaisu on kohteliaan varovainen. Viittomakielen oppimiseen pätee sama kuin puhuttujen kielten oppimiseen: Lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat oppimiselle kaikkein tärkeimmät. Kriittisin vaihe on jo ohitettu ja vahinko tapahtunut, mikäli kuuro lapsi joutuu odottamaan kouluunmenoa oppiakseen viittomakieltä (vrt. kuulevan lapsen puhumaan oppiminen). Suurin osa kuurojen lapsien vanhemmista on kuulevia. Vanhempien osalle tulee raskas taakka, sillä heidän odotetaan oppivan täydellinen vieraan kielen hallinta vasta sen jälkeen, kun oman lapsen kuurous on havaittu! Lapsen otollisimmat vuodet on ohitettu ennenkuin hän pääsee viestimään kuurolle luonnollisimmalla tavalla.

Gunilla Preisler esittelee tutkimuksessaan "Deaf Children in Communication" (1983) havaintoja varhain viittomaan oppineiden kuurojen lasten kielellisistä kyvyistä verrattuna lapsiin, jotka ovat oppineet viittomaan vasta 3-4 ikävuoden jälkeen. "Varhain viittoneilla" oli kyky sovittaa viestintänsä vastaanottajan mukaan. Mikäli leikkitoveri ei ymmärtänyt, viittoja sovitti viestinsä ymmärrettävään muotoon valiten joustavasti eri tapoja viestin perillemenemiseksi (Preisler 1983, 203-204). Tämä piirre kuurojen kielitaidossa ilmenee yleisemminkin. Näennäisesti yksi- tai kaksikielinen kuuro saattaa hallita useamman kielen, mikäli "murteet" tai "puhetavat" ymmärretään kieliksi. Kielien lukumäärää kasvattaa viittomakieltä käyttävien henkilöiden jakautuminen lukuisiin alaryhmiin, jotka käyttävät toisistaan poikkeavia murteita. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi:

·         Syntymäkuurot, joilla on kuurot vanhemmat ja siten luonnollinen tapa oppia viittomakieli.

·         Syntymäkuurot, joilla on kuulevat vanhemmat ja jotka siten eivät opi viittomakieltä luonnollisella tavalla vaan koko perheen on se opittava kolmannelta osapuolelta.

·         Eri puolilla maata asuvat kuurot.

·         Huonokuuloiset, jotka käyttävät viittomakieltä huulion tukena.

·         Kuuroutuneet, jotka ovat oppineet viittomisen aikuisena.

·         Viittomakielen tulkit.

·         Kuurojen kuulevat opettajat.

·         Kuurojen kuulevat vanhemmat, sukulaiset ja ystävät.  

Kaikki edellämainitut ryhmät luovat omaa viittomakieltään, joka poikkeaa enemmän tai vähemmän muista murteista. Tämä vastaa tilannetta esimerkiksi englanninkielessä. Englantia puhutaan lukuisilla tavoilla jopa siten, että sitä puhuvien ryhmien on vaikea tulla ymmärretyksi keskenään (vrt. brittienglanti ja amerikanenglanti, mustien ja valkoisten puhuma englanti USAssa jne). Syntymäkuuro joutuu siten opettelemaan lähes kaikkien esimerkkiryhmien tavan viittoa tullakseen toimeen edes omassa viiteryhmässään! Tähän taitoon sovittaa ja muokata omaa ilmaisuaan palaan vielä tuonnempana.

Kuuron ongelmat kietoutuvat kielitaidon ympärille myös kouluiän jälkeen. Kielellinen tarjonta ja älylliset virikkeet jäävät keskusteluihin muiden kuurojen kanssa. Tämä voi olla huomattava ongelma alueella, jolla asuu vain muutamia viittomakielentaitoisia henkilöitä. Kuuleva lukija voi ummistaa silmänsä ja kuvitella, millaisessa kielellisten virikkeiden vaikutuspiirissä hän viettää aivan tavallisen päivän. Radion lukuisat ohjelmat, naapureiden riitely seinän takana, pihalla leikkivien lasten huutelut toisilleen, puhelinkeskustelut sekä sanomalehdet, mainonta ja kirjallisuus luovat rikkaan kudoksen, jossa ajatukset siirtyvät ihmiseltä toiselle.

Viittomakielen luonnollisuudesta huolimatta kuurojen yhteisö ei ole pystynyt käyttämään ensikieltään tällä tavoin kaikessa viestinnässään, mikä on heijastunut myös vaikeuksiin puhuttujen kielten kirjoittamisessa (Pimiä 1987). Kuurojen on silti pakko viestiä myös toisella kielellään eli suomella (tai ruotsilla) esimerkiksi puhelimessa (tekstipuhelin), kirjeenvaihdossa ja lehdistössä. Koska ensikieli ei ole jäsentynyt riittävän hyvin, ei ole ollut mahdollisuutta oppia muitakaan kieliä hyvin. Näennäinen "integroituminen" enemmistöön on tehnyt monesta kuurosta puolikielisen. Ongelma on tiedostettu nykyisessä kuurojen opetuksessa ja tavoitteeksi on asetettu "toimiva kaksikielisyys". Tällaisesta kaksikielisyydestä Oulun kuulovammaisten koulu toteaa näin:

"Opetuksen tavoitteena on yleisten tavoitteiden lisäksi toimiva viittomakielen ja suomenkielen välinen kaksikielisyys. Tämä kaksikielisyyden tavoite on erittäin tärkeä. Sen toteutuminen mahdollistaa oppilaiden toimimisen omatoimisesti ja kokonaisvaltaisesti ympäröivässä yhteiskunnassa.

Kaksikielisyystavoitteen toteutumisessa on myös suomen kielellä tärkeä asema. Siitä tulisi saada välinekieli opiskeluun, sillä suurin osa oppimateriaalista on suomen kielistä. Koska suomen kieli on kuurolle lapselle ensimmäinen vieras kieli, sen systemaattisen opetuksen tulee alkaa vasta, kun viittomakielestä on muodostunut oppilaalle jäsentynyt kokonaisuus. Uuden kielen rakentaminen on helpompaa jo opitun kokonaisuuden pohjalta. Tällöin viittomakieltä voidaan käyttää apuna kielten vertailussa ja selvittelyssä." (OKVK 1997).

Tämä näkemys kuurojen kielitaidosta on likimain täysin hyväksytty kaikissa suomalaisissa kuulovammaisten kouluissa. Viestinnällinen kysymys asettuukin näin kielen, kulttuurin ja yhteisön viitekehyksiin. Onko kuurolla mahdollisuus saada tietoyhteiskunnassa tietoa tärkeimmällä ensikielellään? Voimmeko tietotekniikan kehittämisessä huomioida viittomakielen niin, että kuuron käyttäjän ensikieli kehittyy "jäsentyneeksi kokonaisuudeksi" ja auttaa oppimaan muita kieliä? Valitettavasti tarjonta on tarpeeseen nähden aivan liian vähäistä. Informaation, oppimateriaalien ja viihteen alueilla kuuroilla on jatkuva omakielisen materiaalin pula.  

 

1.1.2 Kuurojen tiedonsaannin ongelmia eli "Kun isä videonauhurin osti"

 Graham Bell kehitti puhelimen kuurojen apuvälineeksi. Sellaista siitä ei tullut, vaan paradoksaalisesti juuri puhelin on eristänyt tehokkaasti kuuroja muusta väestöstä. Tilanne parani, kun ensimmäiset tekstipuhelimet saatiin käyttöön. Suomessa tekstipuhelintoiminta alkoi 1980-luvulla, joten kyseessä on suhteellisen nuori innovaatio kuurojen viestinnässä. Uudistuksesta huolimatta telemaattinen "etäviestintä" ei ole näihin päiviin saakka ollut mahdollista viittomakielen avulla. Kuurojen pitää tekstipuhelimessa viestiä toisen kielensä, suomen tai ruotsin, avulla. Tilannetta voisi verrata siihen, että suomenruotsalaisten täytyisi hoitaa puhelunsa pelkästään suomeksi, myös keskenään, ja kuunnella ja katsella vain suomen kielisiä radio- ja TV-lähetyksiä.

Nykyisin käytössä oleva tekstipuhelin on "hyvä huono esimerkki" (vuonna 1997) suljetun teknisen ratkaisun ongelmista. Tekstipuhelimien tiedonsiirtonopeus on vaatimaton 300 bps eikä sillä saa vaivattomasti (ilman välityspalveluita) yhteyttä sähköpostiin, tietokoneisiin tai vaikkapa uuteen Nokia 9000 communicatoriin.

Viestintäongelmien ratkaisuna voisi olla viittomakielen graafinen merkintäjärjestelmä, jollaisia on käytössä muutama versio eri puolilla maailmaa. Nämä järjestelmät on kehitetty lähinnä tutkimuskäyttöön. Ne eivät valitettavasti ole riittävän laajalti levinneitä eivätkä yleisessä käytössä, jotta niitä voitaisiin käyttää tiedonvälityksessä hyväksi. Ratkaisun on siis perustuttava viittomakielen siirtämiseen "luonnollisessa" muodossa käyttäjälle.

Televisio olisi kuuroille teknisesti kätevä väline, mutta taloudelliset syyt (tai niihin vetoaminen) ovat estäneet television tehokkaan käytön kuurojen tiedonvälityksessä. Vuonna 1997 Suomessa on yksi säännöllinen, kuuroille tarkoitettu viittomakielinen ohjelma. TV 1 lähettää viittomakielisiä, suomeksi puhuttuja ja viisi (5) minuuttia kestäviä uutisia arkisin kello 17.40 ja viikonloppuisin kello 18.30. Siinä kaikki. Suomen noin 5000 viittomakieltä käyttävää kuuroa asuu hajallaan ympäri maata, joten televisioyhtiöiden kustannuksiin vetoaminen on ymmärrettävää. "Kuuroja talouksia" on Kuurojen Liitto ry:n järjestämän videojakelun perusteella noin 2000. Kuurot eivät ole sosiaalisesti täydellisen homogeeninen ryhmä (kuten ei mikään vähemmistöryhmä, vaikka niin enemmistö mielellään ajattelee), vaan he toimivat erilaisissa yhdistyksissä, sidosryhmissä ja yhteisöissä yksilöllisten intressien mukaan. Kuurot voi tavoittaa esimerkiksi seuraavien yhteisöjen kautta:

Mediapäätösten näkökulmasta tilanne on siis erinomaisen hankala. Kuurojen Liitto ry yhteisön edustajana on hakenut ratkaisua viestintäongelmiin videoteknologian avulla, jota kehitystä myös yhteiskunta on tukenut. Videoteknologia jakeluongelmineen ei kuitenkaan ole ollut täysin toimiva ratkaisu. Video-ohjelmien tuotanto ja jakelu keskitetty Kuurojen Liiton toimitiloihin Haagaan Helsingissä. Pääosa ohjelmista on makasiinityyppisiä tunnin kestäviä juonnettuja ohjelmia. Tällainen "videotiedote" postitetaan asiakkaille 18 kertaa vuodessa ja kasetti jää asiakkaan haltuun (1997). Tämän lisäksi tuotetaan oppimateriaalia ja lastenohjelmia. Näissä ohjelmissa viittomakieli tallennetaan betanauhalle, joka kopioidaan VHS:lle editointia varten. Valmiit ohjelmat siirretään VHS-formaatissa katsojille. Työskentely- ja ajattelutapa on kautta tuotantolinjan vahvasti lineaarinen.

Kaikki materiaali kerätään lopuksi Kuurojen kirjastoon, josta materiaalia voi tilata postitse tilausluettelon perusteella (kts liite). Tuotantolukuihin verrattaessa tuotteiden saatavuus kirjastojakeluna on huono. Viittomakielisten ohjelmien nykyisessä jakelussa (kevät 1997) havaitsemiani ongelmia ovat:

Tiedonhaun kannalta videokasettijakeluun perustuva jakelutapa on ongelmallinen: etsintä ja selaaminen, vapaus päättää etenemisestä, on sidottu toistovälineiden lineaarisiin ominaisuuksiin ja tekijöiden käsitykseen dramaturgiasta. Video-ohjelman katselemista ei voi verrata oppikirjan tai sanomalehden lukemiseen: kyseessä on täysin eri medium. Katsojan on hyvin vaikea löytää haluamansa asia vaikkapa tunnin kestävästä ohjelmasta. Välikuvin ja -tekstein asiaa voi helpottaa jossain määrin, mutta perusongelmaa niillä ei ratkaista: videonauhuri ei ole vuorovaikutteinen väline, se on parhaimmillaan lineaaristen esitysten toistossa. Kirjan tai lehden lukija on vapaampi kuin videonauhan katselija. Lukija voi vaivattomasti määrätä etenemistahdin, hän voi helposti selailla, tehdä merkintöjään ja pitää taukoja yms. Katsoja joutuu luottamaan tekijän taitoihin.

Tietotekniikan nopea kehittyminen hyödyttää myös viittomakielisen materiaalin jakelua ja sillä viestimistä. Seuraavaksi esiteltävät kehitystendenssit saattavat siirtää edellä käsitellyt ongelmat osaksi kuurojen myyttistä historiaa.

 

1.2 Uusien viestimien tarjoamat mahdollisuudet kuuroille

Entistä auvoisampi tulevaisuus (ei ainakaan aikaisempaa synkempi!) näyttää koittavan kuuroille vähintään 12,5 kuvan sekunttinopeudella tietoverkoissa kiitävän liikkuvan kuvan myötä. Kuluttajan onneksi mikrotietokoneisiin perustuva teknologia näyttää väistyvän. Sen korvaajaksi markkinoidaan yhdistelmää tehokkaat keskuskoneet - kevyet verkkopäätteet. Tietoverkkojen ja tehokkaiden kotikäyttöön soveltuvien tietokoneiden (tai päätteiden) yleistyminen (Tietoviikko 23.5.97) saattaa mullistaa kuurojen tiedonsaannin suotuisalla tavalla. Ohjelmistojen markkinajohtaja Microsoft ilmoitti kesäkuussa -97 tuottavansa Windows NT -käyttöjärjestelmästä version myös halpoihin ja keveisiin nc-verkkokoneisiin. Tätä ennen Microsoft oli suhtautunut vähätellen verkkoneisiin ja niiden puolestapuhujiin. Verkkokoneiden innokkaimpia suunnittelijoita ovat olleet Sun microsystems, Oracle ja IBM. (HeSa, Tieto&Kone, 20.6.97).

Kuluttajalle edullisen verkkokoneen hankinta on mielekkäämpi ratkaisu kuin kalliin mikron, jonka suorituskyky on usein kotikäytössä ylimitoitettu. Tilastotietojen valossa suurin osa kuuroista joutuu odottamaan halvempia laitteita. Heillä ei esimerkiksi työttömyyden johdosta ole mahdollisuuksia kalliin tietokonelaitteiston ja tarvittavien ohjelmien hankintaan (Pokkinen 1994). Kuurojen Liitto ry ja EUD (European Union of the Deaf) järjestivät marraskuussa 1996 multimediaseminaarin, jossa päädyttiin seuraaviin vaatimuksiin:

Kuurojen Liitossa on vuonna 1997 meneillään multimediahanke, johon sisältyy kuvapuhelin-, virtuaalikoulu- ja etätulkkausprojektit. Kaikissa näissä kolmessa projektissa hyödynnetään PC-pohjaista kuvapuhelinta.

Kuvapuhelinprojektin tavoitteena on tehdä televiestinnästä kuuroille vaivatonta, helppoa ja varmaa (Hämäläinen 1997). Esimerkiksi Pohjois- ja Itä-Suomen kuurot muodostavat verkon, jossa viestintä tapahtuu kuvapuhelimella. Virtuaalikouluprojekti käyttää kuvapuhelinta yhteisessä viittomakielisessä opetuksessa ja tiedon jakamisessa. Etätulkkausprojektissa tulkkivälitykseen perustetaan yksikkö, joka ottaa vastaan viittomakielisiä puheluita. Tulkkausta järjestetään eri tilanteissa käyttäen kuvapuhelinta. (http://www.kl-deaf.fi/). Varoittavan tekstipuhelinesimerkin vuoksi (kts 1.1.2) olisi toivottavaa huomioida yleinen tietoverkkojen kehitys ja tarjonta, kun kuvapuhelimesta tulee yleinen kuurojen viestintäväline. Käyttäjän mukaan räätälöitävä PC- tai verkkokone-pohjainen kuvapuhelin helpottaa myös hypermedian jakelua ja käyttöä. Käyttäjän edun mukaista on saada saman työpisteen kautta mahdollisimman monta yhteyttä eri palvelujen tarjoajiin.

Hypermedian käyttömahdollisuudet kuurojen viestinnässä ovat laajat. Erilaiset tuotteet soveltuvat tietoverkkojakeluun sen lisäksi että niistä tehdään paikallisesti käytettävää multimediaa. Kuurojen Liiton viittomakielen sanakirjaprojektiin liittyvä elektronisen sanakirjan prototyyppi on esimerkki multimedian hyötykäytöstä. Tekniikka soveltuu erinomaisesti juuri viittomakielisiin sanakirjoihin. Innostava versio nähtiin syksyn 1996 multimediaseminaarissa, jossa esiteltiin EU:n rahoittama Durhamin yliopiston ja sen hollantilaisten yhteistyökumppaneiden projektina toteuttama CD-ROM -pohjainen BSL:n (British Sign Language) sanakirja (Brien 1996).

WWW:n kautta löytyy Yhdysvaltalaisia ASL:n (American Sign Language) sanakirjoja, joissa viittomat ovat Quicktime-formaatissa. Lisäksi Kuurojen Liitto tekee yhteistyötä Helsingin kuurojen yhdistyksen kanssa viittomakielisten verkkopalvelujen toteuttamiseksi Helsinki Arena 2000 projektissa ja on aloittanut multimedian käytön myös oppimateriaalien tuottamisessa.

Kuurot saavat mahdollisuuden lähes täydelliseen viittomakieliseen etäviestintään, mikäli markkinoille tulee edullisia päätteitä, joita voi käyttää sekä kuvapuhelimena että hypermediapäätteenä (vrt. Nokian "multimediapääte"). Edellytyksenä on, että verkkopäätteiden tulisi olla suunnilleen televisiovastaanottimien hintaisia. On siten otollinen aika tutkia viittomakielisten videoleikkeiden käyttöä hypermedian osana. Seuraavassa luvussa täsmennän tutkimuskohteeni ja esittelen metodini.

 

2. Tutkimuskohteen määrittely ja tutkimusmetodi

Media (lehdistö ja televisio) tarkoittaa "Internetillä" yleisimmin sen WWW-palvelua. WWW on kuitenkin vain osa tätä mainiota verkostoa. Internetin muita palveluita, sähköpostia lukuunottamatta, ei kotikäyttäjä juuri kaipaa. Internetin WWW:n käytön kasvu on saanut kauppamiehet liikkeelle. Käynnissä on raaka taistelu kuluttajien rahoista ja sieluista. Silti kukaan ei oikein tunnu tyhjentävästi perustelleen sitä, mihin kuluttajat tarvitsevat tätä alunperin tutkijoiden käyttöön tarkoitettua "verkkojen verkkoa".

Helsingin Sanomien Tieto&Kone -palstan ja NYT-viikkoliitteen vihjeet WWW:stä ovat olleet antoisa kanava seurata tuotteen markkinointia. Rivien välistä voi lukea ajatuksen, että "Tässä on tosi hieno ja monimutkainen huippujuttu, mutta kuka keksis mitä sillä tehdään?" Ehkä siksi Internetin WWW herättää intohimoisia tunteita puolesta ja vastaan. Tilannetta voi huoleti verrata television alkuaikoihin ja sen jälkeen kotivideoiden sekä henkilökohtaisten tietokoneiden markkinointiin. Uudet tekniset innovaatiot vapaa-ajan vietossa ja sitä kautta ihmisten mielenkiinnon kohteina ovat aina potentiaalisia uhkatekijöitä instituutioille, talouden rakenteelle ja perinteiselle valtajärjestelmälle. Rönsyilevä Internet pakenee määrittelyjä ja laajenee kuin ameeba kaikkialle, missä vain on tietokone ja modeemi.

Erityisen inhottavaa perinteiselle medialle lienee "lähettäjä-vastaanottaja" -hierarkian hämärtyminen: kuka tahansa voi tuottaa materiaalia Internetissä jaettavaksi. Paniikin oireita on havaittavissa silloin, kun lähes kaikki mahdollinen paha ja epämieluisa voidaan nykyisin pistää (huumediilereiden puuttuessa) Internetin syyksi! Televisiouutiset kertoi kuvaavan esimerkin Yhdysvalloista, Internetin emämaasta. Kongressi sääti kaksi vuotta sitten lain, joka kieltää "epäsiveellisen" aineiston julkaisemisen Internetissä. Korkein oikeus kumosi lain sananvapauden vastaisena. (TV 1, 26.6.1997). Internet lisää sananvapautta ja tasa-arvoa, mutta samalla se koettelee moraalisia ja eettisiä käsityksiämme. Vastuu on meillä, käyttäjillä ja julkaisijoilla. Sensoreita emme kaipaa emmekä tarvitse, mutta olemmeko valmiita Internetin käyttöön?

Internetin WWW-palvelun käytön aloittaminen oli häkellyttävä kokemus. Riittävän nopealla (28800 bps) modeemilla varustettuna käyttäjänä pääsin etsimään parin hakurobotin tuella tietoa ja hupia lähes mistä tahansa. Kaikki, mitä olin aina halunnut tietää (mutta en ollut osannut kysyä), oli saatavilla suoraan kotiin ja useimmiten miellyttävässä ulkoasussa. Ympäri maailmaa näytti olevan ihmisiä, nuoria ja vanhoja, jotka esittelivät tutkimuksiaan, töitään ja harrastuksiaan muille. Minun tarvitsi vain naputella muutama hakusana! Saatuani tietää, että myös videoleikkeiden siirto onnistuu, oli tutkimuksen aihe jo likimain valmis. Olin löytänyt uuden ja innostavan mahdollisuuden kuurojen tiedonsaannin laadulliseksi ja määrälliseksi parantamiseksi. Tiedonhaun helppoudella on myös kääntöpuolensa. Vuoden aktiivisen käytön jälkeen on helppo olla samaa mieltä siitä, että vähintään 90 prosenttia Internetin WWW-tarjonnasta on silkkaa roskaa. Mutta kaatopaikallahan ei tarvitse asua, vaikka siellä kävisikin.

Tutkimukseni käsittelee hajautetun hypermedian mahdollisuuksia ja soveltuvuutta kuurojen viestinnässä. Internetin WWW on jo nyt täynnä palveluita, joita voidaan käyttää hyödyksi "kuurojen hypermediassa". Kiinnostavinta tutkimuksen aikana oli pohtia sitä, miten näitä valmiita tuotteita, ohjelmia ja toimintoja voidaan muokata kuuroille sopiviksi ja miten niihin voidaan liittää viittomakielisiä hyperdokumentteja. Tutkimukseen liittyy demo, joka on hypermedian uusiokäyttöä, kierrätystä. Tällaisessa uustuotannossa valmiita hyperdokumentteja muokataan solmujen ja linkkien avulla.

 

2.1 Digitaalimedia

"Multimedia on elektroniikan suomalainen joulupöytä: kaikessa löytyy" (Rastas, AVEK 1/96, 8). Arkipuheessa ja mainonnassa "multi" ja "hyper" ovat lähes synonyymeja, vaikka toiminnallisesti ne eroavat toisistaan. Käsitteiden selkiytymistä ei juuri helpota, että esimerkiksi Yahoon hakupalvelussa on "distributed multimedia", mutta ei käsitettä "distributed hypermedia". Sitävastoin pelkkä "hypermedia" esiintyy otsikkona. (http://www.yahoo.com). Pinnan tasolla elokuva on multimediaa (siinä yhdistyy liikkuva kuva, puhe ja musiikki sekä tehosteet), mutta nykyisen multimediakäsitteen on mahdollistanut teknologian digitaalisuus. Parempi olisikin puhua multimedian sijasta digitaalimediasta (Rastas 1/96, 8). Käytän tässä raportissa käsitteitä siten, että hypermedia on laajempi ja sisältää multimedian, mutta ei päinvastoin (Heimbürger & al. 1990, 21-22). Multimedia pääsee oikeuksiinsa vasta hypermediajärjestelmissä. Rastaan mukaan hypermedia on multimedian aktiivisempi ote, jossa teoksen eri tasoja ja elementtejä voidaan ohjelmallisesti linkittää toisiinsa.

Paikallisessa multimediassa on rajattu määrä tietoa eri muodoissa ja navigointi on helppo järjestää. Tekstitiedostot, kuvat, videoleikkeet ja animaatiot voivat sisältää vain linkin dokumenttiin ja takaisin. Kokonaisuus on non-lineaarinen, mutta erilliset dokumentit ovat luonteeltaan lineaarisia, aivan kuten esimerkiksi sanomalehden artikkelit. Multimediassa käyttäjä ikäänkuin vaeltaa merkityillä poluilla: nähtävää on paljon ja eksyä ei voi, koska polut on hyvin merkitty ja niiden risteyksiä on rajattu määrä. Jokaisessa risteyksessä voi valita jonkun ennalta suunnitelluista poluista.

Mutta entä jos polkuja ei ole? On vain kartta ja kompassi ja edessä tutkimaton tiedon erämaa. Hypermediassa (kuten Internetin WWW) käyttäjällä on mahdollisuus assosiatiiviseen tiedonhankintaan ja valtavan aineiston hallintaan ("hallinta" voi tosin joskus olla aika tulkinnanvaraista). Päämäärätön WWW-samoilu antaa tästä hyvän kuvan. Mennään mielijohteesta asiasta toiseen ja aina löytyy uusia dokumentteja. Samoilun päätteeksi hämmästyy sitä, minne on päätynyt. Käyttäjän rooli korostuu, sillä tiedon löytämiseksi ja varsinkin sen konstruoimiseksi vaaditaan aktiivisuutta. Kärjistäen sanottuna multimedian katsoja-kuluttaja muuttuu hypermediassa käyttäjä-vaeltajaksi.

 

2.1.1 Hypermedia

 Hypermedia on multimedian ja hypertekstin yhdistelmä, jossa mahdollistuu assosiatiivinen tiedonhallinta (Metsämäki 1996). Käytännössä tämä tapahtuu tiedostojen sisäisten ja välisten linkkien avulla. Hypermediassa voidaan muodostaa laaja, monitasoinen, monipuolisesti ja ristiviittein yhdistelty tiedostojen joukko (Balasubramanian 1994). Hypermedian vaihtoehtoisia termejä voivat kirjallisuudessa olla hyperteksti, hypermediasovellus tai hypertekstisovellus (vrt. lähdeluettelo).

Hypermediassa tulisi olla seuraavat perusominaisuudet:

Hypermediassa on aina selain eli selaajaohjelma dokumenttien lukemiseksi. Selaimen avulla lukija navigoi hypertekstissä: siirtyy linkin alkupään osoittamasta paikasta linkin loppupään osoittamaan paikkaan ja sitten edelleen uuteen paikkaan. Selaimen käyttöliittymäratkaisusta riippuu se, miten dokumentteja näytetään kuvaruudulla samoin kuin se, miten navigointitekniikka toimii.

 

2.1.1.1 Multimedia

Multimedia tarkoittaa tietokoneella yhdistettyä teksti-, kuva- ja ääni-informaatiota. Esimerkiksi CD-ROM -levyille tallennetut tietosanakirjat ovat multimediaa. CD-ROM -formaatissa jaettava multimedia on paikallista eli "off-line". Sen käyttöön riittää työasema, jossa keskusyksikköön on kytketty näyttölaite ja CD-ROM -asema. Tällaisen "rompun" käyttö lienee jo niin yleistä, että sitä ei tarvinne kuvailla tässä yhteydessä. Multimediaa mainostetaan "tehokkaana" ja "käyttäjäystävällisenä", koska sisällön selailu on tehty käyttäjälle helpoksi. Hän voi hyppiä sisällössä haluamiinsa suuntiin tai aiheisiin eikä ole sidottu tekijöiden päättämään järjestykseen tai rytmiin ("Suunta" on tietysti tässä yhteydessä abstrakti ja kuvaileva ilmaus: Sähköisesti tallennetussa datassa ei fyysisessä mielessä ole suuntia).

Selailun vapaus ei sinänsä ole kummoinen uudistus. Myös sanomalehden ja kirjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä ja useimmiten jopa nopeammin kuin vastaavan tekstin tietokoneen näytöltä. Vertailu ontuu, sillä multimedia ei ole sähköinen sanomalehti tai kirja, johon ympätään videoleikkeitä ja kuvia sähköisesti taittaen ja korvataan sivunvaihdot hiiritoiminnoilla. Multimedia on vuorovaikutteista eli interaktiivista, käyttäjä voi muokata tuotetta ja valita soveliaimmat etenemistavat.

 

2.1.1.2 Hyperteksti

Hyperteksti on lähestymistapa informaation hallintaan, jossa data varastoidaan epälineaarisesti linkkien (suhteiden) yhdistämään solmujen (käsitteiden) verkostoon. Tietokonealan järjestelmäasiantuntijat pitävät hypertekstiä vain eräänlaisena lähestymistapana käyttöliittymäproblematiikkaan. Hypertekstimäisiä ominaisuuksia käytetään sellaisissa tuotteissa kuten esimerkiksi MS Windows Help (kts. win95). Eikö meillä ollut hypertekstiä ennen tietokoneita? Onko tämäkin peräisin Bill Gatesin isän autotallista?

Hyperteksti on suhteellisen vanha, tietokoneista riippumaton käsite. Sanakirjat ja ensyklopediat ovat vanhoja hypertekstin muotoja. Ne voidaan nähdä verkostona, jossa tekstuaalisiin solmuihin liittyy niihin viittaavia linkkejä. Juutalaisten Talmud runsaine selityksineen ja sisäkkäisine kommentaareineen, sekä intialaisten eeppiset kertomukset kuten Ramayana ja Mahabharata (joissa tarinat haarautuvat toisiin tarinoihin) ovat antiikkisia hypertekstimäisen esityksen prototyyppejä (Balasubramanian 1994).

Hyperteksti-käsite on hybridi, joka levittäytyy yli rajojen ja aikakausien. Nykyaikaisena tietokantajärjestelmänä hyperteksti mahdollistaa uniikin tavan tiedonhankintaan ja datan hallintaan. Perinteisiä tietokantoja ympäröi jonkinlainen rakenne, mutta hypertekstiin perustuvilla tietokannoilla ei ole tällaista säännönmukaista rakennetta. (Nielsen, 1990). Käyttäjä on vapaa tutkimaan ja omaksumaan tietoa monilla eri tavoilla. Hypertekstissä tekstin asiasisältö on irrotettu tekstin rakenteesta ts. tekstin perinteinen suoraviivainen (lineaarinen) rakenne on rikottu (Heimbürger et al. 1990, 20-22). Ja jos edellinen ei vielä riitä todisteeksi hypertekstin kaikkivoipaisuudesta, niin seuraava kyllä vakuuttaa epäilijät: Conklinin mukaan hyperteksti on myös skeeman, eräänlaisen semanttisen verkoston representaatio, joka yhdistää epämuodollista tekstuaalista materiaalia enemmän muodolliseen ja mekanisoituihin prosesseihin. Selkokielisenä esimerkkinä tämä näkyy käyttöliittymissä siten, että linkkejä ilmentävät ikonit voidaan mielivaltaisesti liittää sisältöön ja niitä voidaan käyttää navigoinnin apuna (Conklin, 1987).

Hypertekstin solmut voivat sisältää kirjoitusta, grafiikkaa, animaatiota, ääntä, liikkuvaa kuvaa, kuvia, ohjelmia (lähdekoodia) tai jotain muuta dataa (Smith & Weiss, 1988). Solmuihin pyritään kokoamaan osista koostuvia tietokokonaisuuksia. Tavallisesti solmu edustaa yhtä käsitettä tai ideaa, joka pitäisi olla käyttäjän ymmärrettävissä. Se voi edustaa jotakin tyyppiä (kuten yksityiskohtaa, ehdotusta, kokoelmaa, yhteenvetoa, huomautusta, asiakokonaisuutta) ja siten ilmaista semanttista informaatiota. Hypertekstissä yhdistetään tietokokonaisuuksien lisäksi toisiinsa myös kokonaisuuksien osia. Solmun sisältö saadaan näkyviin aktivoimalla linkki. Hypertekstin lukemiseen tarvitaan ohjelma, joka visualisoi solmuja tavalla tai toisella, ja joka tarjoaa mahdollisuuden lukea solmujen tietokokonaisuuksia ja niiden osia linkkejä pitkin edeten. (Salminen 1997)

Linkit yhdistävät toisiinsa liittyvät käsitteet tai solmut. Ne voivat olla kaksisuuntaisia mahdollistaen palaamisen. Linkit voidaan myös tyypittää (kuten määrittelevä linkki, tarkentava linkki, jäsentävä linkki, vastalinkki jne) tarkentamaan viittaussuhteen luonnetta (Rao & Turoff, 1990). Linkit voivat olla joko viitteellisiä (ristiviitteitä varten) tai hierarkisia (ilmaisemaan rakenteellisia suhteita).

Solmua, josta linkki lähtee, kutsutaan alkupääksi (reference) ja solmua, johon linkki päättyy, loppupääksi (referent). Alkupää on dokumentti tai dokumentissa oleva paikka. Loppupää on joko dokumentti, dokumentissa oleva paikka, tai joissakin tapauksissa erillinen sovellusohjelma. Paikka tarkoittaa joko dokumentin osaa tai osien väliä. Linkin yhdistämät paikat voivat olla samassa dokumentissa tai eri dokumenteissa. Dokumentissa olevia linkkien alku- ja loppupäitä (linkin yhdistämiä solmuja) voidaan myös kutsua ankkureiksi. Linkkitietojen ei kuitenkaan tarvitse olla dokumenttien osina vaan ne voivat olla tallennettuina esimerkiksi linkkitietokantaan (Kuva 1).

kuva 1. Hypertekstidokumentti

Alussa mainittujen Talmudin, Ramayanan ja Mahabharatan (Kalevalaa, Iliasta ja Odysseiaa sekä muita eepoksia unohtamatta!) yhteydessä täytyy muistaa kulttuurinen konteksti, jossa ne syntyivät. Kirjalliseen teokseen liittyi elävä yhteys kertojiin, laulajiin, pappeihin, opettajiin ja kuulijoihin, jotka osasivat tarinoita ja niiden kommentaareja ja pystyivät yhdistämään niitä omaan elämäänsä. Ilman tällaista ihmisverkkoa teos jää ikäänkuin tyhjän päälle, sitä ei voi ymmärtää ja sen tulkinta muuttuu epävarmaksi. Tarinat olivat täydellisiä vasta yhteisenä perinteenä, kudelmana, joka kerrostui ja lomittui samalla kun tarinoita kerrottiin ja opittiin. Analogia nykyaikaiseen tietokoneiden ja niiden käyttäjien muodostamaan verkostoon ei olekaan kovin kaukaa haettu! Nelsonin määritelmän mukaan

"Hyperteksti (non-lineaarinen teksti) on kirjoitetun ja kuvallisen materiaalin joukko, joka on niin monimutkaisesti yhdistetty toisiinsa, ettei sitä voi miellyttävästi esittää paperilla. Se voi sisältää yhteenvetoja tai karttoja sisällöstä ja sen sisäisistä yhteyksistä; se voi sisältää sitä tutkineiden tutkijoiden huomautuksia, lisäyksiä ja alaviitteitä" (Nelson, 1965).

Hyperteksti perustuu siis vahvasti ihmisten tapaan jäsentää tietoa. Ihmisten väliset sosiaaliset kontaktit ovat muuttuneet sitten Talmudin aikojen, emmekä enää kokoonnu toreille ja kirkkoihin väittelemään ja kommentaareja kuuntelemaan. Käytämme tietokoneita voidaksemme tallentaa, muokata, analysoida ja kommentoida alati kasvavaa tietomäärää. Tietoa ei varastoida enää paperille kirjaimina, vaan sähköisiin massamuisteihin bitteinä. Onko tilanne perusteiltaan kovin erilainen esimerkiksi vanhojen länsiafrikkalaisten kuningaskuntien tapaan tallettaa historiaansa hovilaulajien aivoihin? Älkäämme antako teknisten komponenttien hämätä. Ihmiset ovat aina osanneet käyttää hypertekstiä ja tunteneet kiinnostusta hypermediaan.

 

2.1.1.3 Hajautettu hypermedia

Hajautettu hypermedia kuvaa materiaalia, joka jaetaan tietoliikenneverkkojen välityksellä ja joka voi sijaita eri palvelimilla eli servereillä. Esimerkiksi Internetin World Wide Web-järjestelmä koostuu palvelinkoneista, joihin on koottu hypermediadokumentteja (Sirola & Veistola 1996). Tekstidokumentit voivat olla NT-palvelimella, tekstiin linkitetty grafiikka ja esimerkiksi cgi-materiaali Unix-palvelimella ja videoleikkeet videodatan jakeluun suunnitellulla palvelimella. Verkkolevitteinen hajautettu hypermedia on "on-line", joten käyttäjä tarvitsee tietoliikenneyhteyden, jolloin työasema toimii verkkopäätteenä. Tietoverkko (tietoliikenneverkko) voi olla esimerkiksi puhelin-, data tai kaapelitelevisioverkko (Jääskeläinen 1996, 37-40). Se voi olla yrityksen omaan käyttöön tarkoitettu paikallinen verkko tai globaali verkko.

Hajautus on tehokasta. Se merkitsee yhteisten resurssien hajautettua käyttöä ja tuottamista sekä yhteistyössä tapahtuvaa tuottamista. Hajautettu hypermedia on yhteiskäyttöön tarkoitettu hypermediasovellus, jossa tavoitteena on resurssien jakaminen tietoverkossa. Hajautetun hypermedian resursseja ovat:

Hajautetun hypermediasovelluksen toteuttaminen edellyttää järjestelmää, jossa on sovittu ainakin seuraavat asiat:

Hajautettuja hypermediajärjestelmiä ovat esimerkiksi KMS (Akscyn et al. 1988), WWW ja Hyper-G (Salminen 1997). WWW:n hypermedia on lähes rajaton, joten käyttäjä voi jopa eksyä tietoavaruuteen. Tahaton eksyminen on hypermedian navigointiongelma. Linkitys HTML-koodin avulla on teknisesti helppoa. Innokas linkittäjä voi toimia käyttäjää vastaan. Käyttäjä ei enää hahmota asiakokonaisuuksia, vaan hän harhailee merkityksettömien tiedonsirpaleiden joukossa, kuin kartalta eksynyt vaeltaja. Hajautettua tuotantomallia käytettäessä yksi tärkeimpiä ratkaistavia asioita on se, miten käyttäjä saadaan toivotulle matkalle, jolla on suunta ja päämäärä.

 

2.1.1.4 Navigointi hypermediassa

"Kaikkein tärkein yksittäinen tekijä oppimisessa on se, mitä oppija jo asiasta tietää". (Ausubel)

Hajauttuna hypermediana saatavan tiedon jäsentäminen omiin tarpeisiin ei aina ole helppoa. Jokainen WWW:ä kokeillut ja sieltä spesifiä tietoa etsinyt lienee tämän kokenut. Samoin on vaikea hahmottaa hajautetun hypermedian tuotantoprosessi tekijöille ja rahoittajille. Tuottajan tehtävänä on hahmottaa kokonaisuus, joka hajautetaan eli jaetaan projektiin osallistuneiden kesken.

Ihmisillä on taito muodostaa skeema fyysisistä ympäristöistä. Me osaamme esimerkiksi kuvailla tarkasti, kuinka asuinalueellemme tulevan ystävän täytyy toimia löytääkseen perille. Tällainen taito muodostaa kognitiivisia karttoja voidaan jakaa hierarkisiin luokkiin. Parhaimmillaan pystymme yhdistämään erityistiedot alueesta sekä yleiset tiedot luonnosta (aurinko laskee länteen jne) siten, että löydämme perille vaikka välillä eksyisimme meille neuvotulta reitiltä. Samoin neuvojan ei ole tarvinnut kulkea samaa reittiä itse pystyäkseen kertomaan reitin kysyjälle. Tällä korkeimmalla tasolla kognitiivinen kartta on täynnä viitteitä asioihin ja niiden välisiin suhteisiin. Toisinpäin taas (mikäli taitomme ei ole hyvä) eksymme heti, jos käännymme väärään suuntaan tietyssä risteyksessä. Samoin neuvojan pitää itse kulkea kulloinenkin reitti voidakseen siirtää tietonsa muille. Suunnistamista siis auttaa se, mitä parempia skeemoja meillä on fyysisestä ympäristöstä. (McKnight & al. 1991, 67-69)

Tämä ominaisuus on siirrettävissä myös hypermedian virtuaalisiin ympäristöihin. Muodostamme mielikuvakarttoja samalla kun etsimme tietoa. Tämä tieto on siirrettävissä muille ja uusiin tilanteisiin. Siksi on tärkeätä ymmärtää rakenne ja sen suhteet. Varmasti jokainen, joka on siirtynyt macintosh-tietokoneista PC:n käyttäjäksi tai päinvastoin, on tuskaillut tämän asian kanssa. Meillä ei ole skeemaa uuden käyttöjärjestelmän ymmärtämiseksi. Valitettavan yleinen virhe tietotekniikan koulutuksessa on se, ettei tätä ymmärretä. Kouluttajat syöksyvät suoraan yksityiskohtiin, vaikka tärkeintä olisi hahmottaa opetettavan järjestelmän rakenne ja suhteet. Aivan samoin kuin uudessa kaupungissa meidän tulee tietää missä on pohjoinen, millainen on asemakaava ja miten kadut on nimetty yms. Näiden rakennetietojen pohjalta voimme jäsentää paremmin kauppojen ja ravintoloiden sijainnin sekä liikenneyhteydet.

Graafisesti esitettynä monimutkainenkin rakenne on hallittavissa. Samalla voidaan arvioida tuotannon laajuus ja tarvittavat resurssit. Alustava mietiskely ja ideointi sekä lopullisen tuotteen rakenteen päättäminen ovat työvaiheina täysin erilaisia, mutta molemmissa piirtäminen auttaa työryhmää. Kaikissa työvaiheissa voidaan hyödyntää Mind Map -tekniikkaa, käsitekarttoja ja vuokaavioita. Käsitekarttojen tarkempi esittely on paikallaan, sillä tekniikka on yleistynyt niin kouluissa kuin yliopistoissakin. Edustavan valikoiman käsitekarttoja löytää esimerkiksi Hong Kongin Kiinalaisen yliopiston sivuilta. Kartoissa on jäsennetty biologisia aiheita.

Käsitekartta on luonnollista kieltä täydentävä vaihtoehto tiedon jäsentämiseksi ja välittämiseksi. Varsinkin kielellisesti heikkojen oppilaiden on todettu hyötyvän käsitekarttojen käytöstä (vrt. kuurojen lasten kielelliset ongelmat). Myös kokeiluja hypermedia-aineiston jäsentämiseksi käsitekarttojen avulla on raportoitu ja tulokset ovat rohkaisevia. Käsitekartan suurimpina etuina pidetään sen visuaalisuutta, tiedon täsmällisyyttä pienessä tilassa ja asioiden keskinäisten suhteiden ilmentämistä.

Käsitekarttaidea perustuu Ausubelin mielekkään oppimisen periaatteeseen. Siinä korostetaan oppijan aikaisempaa tietoa ja asiayhteyksien oppimista hajatiedon keräämisen ja ulkoaopettelun sijaan. Käsitekarttaa voi käyttää niin tiedon etsijä kuin sen tarjoajakin. Käsitekarttatekniikan käyttäminen opetuksessa aktivoi oppilaita kyselemään ja kyseenalaistamaan asioita ja edistää heidän kykyään hallita laajoja asiayhteyksiä sekä soveltaa tietoaan uusiin tilanteisiin. Oppilaat esimerkiksi etenevät hypermediassa järjestelmällisemmin eivätkä ryntäile sivulta toiselle, mikäli he piirtävät käsitekarttaa etsiessään tietoa. Seurauksena on luonnollisesti paremmin jäsentynyt kuva tarjotusta informaatiosta. (Biese 1997).

Käsitekartan laadinta etenee seuraavien vaiheiden mukaan:

    1. Valitaan teemaan keskittyen toisiinsa liittyvät avainsanat ja lauseet.
    2. Luokitellaan käsitteet (avainsanat) hierarkisesti abstrakteimmista ja kattavimmista konkreettisimpiin ja erityisimpiin.
    3. Ryhmitellään saman abstrahointitason käsitteet ja läheisesti toisiinsa liittyvät käsitteet samoille tasoille.
    4. Järjestetään käsitteet diagrammiesitykseksi.
    5. Linkitetään käsitteet linkkiviivoin ja nimetään jokainen viiva linkkisanoin.  

Käsitekartta visualisoi tietorakenteita koostuen hierarkisesti asettuvista käsitteistä ja niitä yhdistävistä linkeistä (sic). Linkkien tehtävä on yhdistää käsitteet mielekkääksi verkostoksi. Usein linkit on selvyyden vuoksi nimetty linkkisanoin ja niiden suunta on osoitettu nuolin (kts liite 1). Käsitekarttaa on käytetty tietokoneavusteisessa opetuksessa ja työskentelyssä mm.

Hypermedian tuottaja tai suunnittelija voi hyödyntää käsitekarttoja rakentaessaan tuotettaan. Mahdollisimman iso paperiarkki ja kynä ovat kelpo työvälineitä, mutta tietotekniikan avulla käsitekarttojen toteutus saa uusia ulottuvuuksia. Käsitekartan käsitteitä voi edelleen linkittää muihin karttoihin tai viitesivuihin. Käsitekartat saavat jo suunnitteluvaiheessa kolmannen ulottuvuuden, joka paremmin kuvaa hypermedian luonnetta. Käsitteitä ja linkkejä voi ryhmitellä värien ja eri muotoisten kehysten avulla indikoimaan viitteiden hierarkiaa. Piirrosohjelmien avulla laajojen käsitekarttojen hallinta helpottuu, isosta käsitekartasta voi ottaa tarkasteluun vain osan ja liu'uttaa tarkasteltavaa aluetta haluttuun suuntaan.

Lineaarisessa tekstimuodossa esitetty tieto ei vastaa tapaa, jolla ihminen muodostaa käsityksiään. Ihminen pyrkii muodostamaan tietorakenteensa moniulotteiseksi verkostoksi, johon uusi tieto liitetään. Sekä hypermedia että käsitekartat niiden suunnittelun apuna noudattavat lineaarista tekstiä paremmin tätä tiedonkäsittelyn pyrkimystä.

 

2.2 Tutkimusmetodi

Tutkimus on demotuotteen "Tunnetko? Lasten Ateneum" tuotantoprosessi, sen tarkkailu ja analysointi. Tärkein tutkittava asia oli demotuotteen toimivuus (laatu).

Yleisesti katsoen AV-tuotteet (kuten yleensä kulttuurituotteet) ovat aina osa jotain traditiota ja kehityssuuntaa. Tutkimuksen aikana luotu demo liittyy saumattomasti kuurojen yhteisön pyrkimyksiin saada omakielistä materiaalia julkisiin jakelukanaviin. Tähän saakka paine ja vaatimukset ovat kohdistuneet lähinnä television suuntaan. Tietoverkkojen kehittymisen myötä voidaan viittomakielisen ohjelmiston jakelu arvioida uudelta pohjalta.

Demotuotanto on valmiista hyperdokumenteista koottu uusiotuote. Marjatta Levannon kirja "Tunnetko? Lasten Ateneum" soveltui täydellisesti tutkimukseen. Kirjasta oli kolme julkaisuformaattia: perinteinen kirja, WWW-sivut ja viittomakielinen ohjelma. Näin pystyin keskittymään koko projektin ajan laadun pohdiskeluun viittomakielisen hypermedian tuotannossa. Demoprojektilla oli seuraavat Virkin ja Somermeren määrittelemät ominaisuudet: Se oli kertaluonteinen, sille oli kiinnitetty alkamis- ja loppumisajankohdat, se tuotti ennalta määriteltävissä olevan tuloksen sekä edellytti rajattua resurssipanosta. (Virkki&Somermeri 1996). Projekti oli myös osa laajempaa hanketta, johon voi katsoa kuuluvan alkuperäisen kirjan ja sen viittomakielisen käännöksen tuotantovaiheet. Hanke muodostuu seuraavista projekteista:

    1. Videoprojekti: Kuurojen video tuotti Valtion taidemuseon museopedagogisen yksikön tilauksesta viittomakielisen version kirjasta "Tunnetko? Lasten Ateneum". Tuote on Kuurojen kirjaston jakelussa sekä Ateneumin esittelykäytössä.
    2. Demoprojekti: Alkuperäisen kirjan tekstin ja kuvituksen sekä viittomakielisen version tuottaminen hajautetuksi hypermediaksi.
    3. Tutkimusprojekti: Hajautetun hypermedian mahdollisuuksiin perehtyminen sekä "Tunnetko? Lasten Ateneum" -hypermedian testaaminen Albertin, Oulun ja Mikkelin kuulovammaisten kouluissa. Johtopäätösten teko ja raportin kirjoittaminen.
    4. Jatkotutkimukset ja –projektit  

Valmistauduin tutkimuksen toteuttamiseen lukemalla johdonmukaisesti keväästä 1996 alkaen Visio-lehden aiheeseen liittyvät artikkelit, kaikki Helsingin Sanomien Tieto&Kone -palstat sekä NYT-viikkoliitteen tietokoneartikkelit, Ylen tekniikan tiedotuslehdet TK:t, AVEK:in uutiset sekä HPY:n ja Telen aiheeseen liittyvät tiedotteet. Näiden avulla sain käsityksen tekniikan kehityksestä ja tendensseistä. Edellisten lisäksi olen käyttänyt lähdeluetteloon koottua kirjallisuutta sekä vieraillut lukuisilla aiheeseen liittyvillä tai liittymättömillä WWW-sivuilla. WWW:ssä samoilu osoittautui ehkä tärkeimmäksi tavaksi ymmärtää tätä uutta välinettä.

Tutkimukseen osallistui kolme kuulovammaisten koulua. Kukin koulu teki oman lisälukunsa "Lasten ateneum" -tuotteeseen, joka auttoi ymmärtämään hajautetun tuottamisen problematiikkaa. Projektin lopussa tein suppean kyselyn projektissa mukana olleille (kts liite 3), jonka tarkoituksena oli saada palautetta pahimmista ongelmista jatkotutkimuksia varten. Projektin "Viittomakielisiä käyttäjiä" edusti projektiin osallistuneiden koulujen valitsemat opettajat ja oppilasryhmät.

Tietojen keruu ei ole ollut metodologisesti systemaattista siinä mielessä, että se riittäisi tilastolliseen analyysiin. Dokumentoin silti sinänsä vähäisiltäkin tuntuneet työryhmän ja yhteistyökumppaneiden kommentit, kysymykset ja vihjeet. Tutkimuksen kannalta näillä on arvonsa: Ne jäsensivät käsitystäni tällaisen tuotannon ongelmakohdista ja auttoivat konstruoimaan tietyn työmallin hypermedian tuottamisesta. Tiedon olen koonnut projektin aikana sähköpostiyhteyksien, julkisen keskustelupalstan ja lukuisten palaverien kautta. Seuraavaksi esittelen, kuinka tuotanto eteni ja mitä siitä opittiin.

 

3. Demotuotanto "Tunnetko? Lasten Ateneum"

Demon avulla selvitettiin se, miten mediamateriaali pitää muokata, jotta se soveltuu kuuroille suunnatuksi hypermediaksi. Samalla kokeiltiin ensimmäistä kertaa (kuurojen tuotannossa Suomessa) hajautettua tuotantomallia yhdessä kuulovammaisten koulujen ja Valtion taidemuseon kanssa. Tällaista tuotantoa voisi verrata satujen, klassikoiden ja antiikin tarujen uusiokäyttöön: Hyvää tuotetta ei aina tarvitse tehdä alusta alkaen, joskus on parempi käyttää valmiita aineksia. Valmiin aineiston muokkaamisen lisäksi suunniteltiin kohderyhmälle ja tuotteelle soveltuva käyttöliittymä.

Demo on tietoverkon avulla käytettävä hypermedia, jonka eri palvelimilla sijaitsevat erilaiset hyperdokumentit sisältävät tekstiä, kuvia, grafiikkaa ja viittomakielisiä videoleikkeitä ja jotka on ankkureiden kautta linkitetty toisiinsa. Kokonaisuus hahmotetaan käyttöliittymän, navigointisivujen avulla. Videoleikkeitä sisältävä demo perustuu Marjatta Levannon kirjaan "Tunnetko? Lasten Ateneum" ja sen viittomakieliseen versioon. Kyseessä on siis uustuotanto, jossa tarvittava mediamateriaali oli seuraavissa formaateissa:

Tuottajia ja tekijänoikeuksien haltijoita on useita (kts. 3.4). Kohderyhmä on erittäin pieni, joten kustannusten säästö niin monella osa-alueella kuin mahdollista oli olennainen osa tuotantoa. Tuotteen kiinnostavuudesta ja ulkoasusta ei silti haluttu tinkiä. Demotuotannon tavoitteina oli:

    1. Hajautetun tuotantomallin sekä kuuroille suunnatun hypermediaesityksen kokeilu
    2. Tietoverkon kokeilu videoleikkeiden jakelukanavana
    3. Kuurojen tiedonsaannin parantamisen ennakointi hypermedian avulla

   

3.1 Mediapäätökset

Demon jakelukanavaksi valittiin Internet sen WWW-palvelun nopean kehittymisen, valmiiden ohjelmien sekä lisätoimintojen vuoksi. Videojaksot ja navigointiosa tallennettiin Taideteollisen korkeakoulun palvelimelle. Käyttäjät tarvitsevat Internet-yhteyden (oletuksena vähintään ISDN) eli sopimuksen jonkin Internet-palveluita välittävän operaattorin kanssa, selaimen (Netscape 3.0, MS Internet Explorer 3.0 tai uudempi) ja työaseman, joka mahdollistaa videokuvan katselun ja toimii verkkopäätteenä. Näiden avulla käyttäjä pystyy etsimään haluamansa videoleikkeet ja niitä tukevat teksti-, grafiikka- tai animaatitiedostot.

Käytännössä tarvittava tekniikka oli jo olemassa kokeilun kouluissa. Suurin ongelma oli tietoliikenneyhteyksien hitaus, josta yksinkertaisesti päätettiin olla välittämättä. Kokeilijoille vakuutettiin, että nykyinen tilanne, jossa videoleikkeiden siirto vie kohtuuttoman paljon aikaa, on vain ohimenevä vaihe. Kokeilussa ikäänkuin emuloitiin vaatimattomien siirtonopeuksien avulla tulevaa tilannetta.

Perusoletuksena pidettiin sitä, että tulevia viittomakieltä sisältäviä hypermediatuotteita katsotaan tulevaisuudessa työasemilla, jossa on myös kuvapuhelinyhteys. Tällainen työasema toimii viestinnällisenä kokonaisuutena ja varsinkin kouluissa ratkaisun mielekkyys on helppo ymmärtää. Kokeilijoille kuvailtiin verkkoyhteys, jossa on mahdollisuus simultaaniin etätyöskentelyyn saman materiaalin kanssa eri puolilla Suomea olevien ryhmien kesken.

 

3.1.1 Mainonta ja tiedotus

Vuoden 1997 alussa avattiin tutkimuksen WWW-sivut tiedottamista varten. Tutkimussivut sisälsivät myös englanninkielisen yhteenvedon projektista. Sivuille liitettiin keskustelupalsta kehittelyä ja nopeita tiedotuksia varten. Syynä ratkaisuun oli se, että Albertin koulussa ei keväällä 1997 vielä ollut sähköpostiyhteyksiä (postituslistaa ei siis voinut käyttää). Tiedotuksessa käytettiin aktiivisesti sähköpostia: sen avulla asiasta kerrottiin potentiaalisesti kiinnostuineille henkilöille niin Suomessa kuin ulkomailla.

Hankkeesta tiedotetaan syksyllä 1997 Kuurojen videotiedotteessa ja Kuurojen lehdessä. Lisäksi järjestetään avoin lehdistötilaisuus yhdessä Kuurojen Liiton, Taideteollisen korkeakoulun ja Valtion taidemuseon kanssa.

 

3.1.2 Rahoitus ja tutkimuksen kulut

Tutkimuksen rahoitus kuvasi osaltaan tuotekonseptin tulevaisuutta. Demon kaltaiset tuotteet tulisi pystyä tuottamaan minimaalisilla budjeteilla. Olennaisinta on hallita konsepti niin hyvin, ettei tarvitse "keksiä ruutia" aina uudestaan, vaan voidaan hyödyntää hajautetun tuotannon tehokkuutta tuotannosta toiseen.

Kuurojen Liitto ry rahoitti projektia 23300 markalla ja AVEK 10000 markalla, yhteensä rahaa oli käytettävissä 33300 markkaa. Sponsorointiapua saatiin Teleltä maksuttomina palveluina. Telen medianet digitoi ohjelman "vt3/96: Tunnetko? Lasten Ateneum" kaikki viitotut juonnot demoa varten. Rahallisesti mitattuna tämä sponsorointi oli tuntuva apu. Medianetin videoleikkeet ovat streamworks-muodossa tutkimuksen WWW-sivuilla. Sponsoroinniksi voidaan katsoa myös elokuvataiteen osaston AVID-vuokra, jossa noudatettiin tavallista halvempaa opiskelijahinnoittelua, sekä työharjoittelujakso TaiKin hallinto-osastolla. Työharjoitteluun kuului työpiste, jossa oli T1-yhteys Internettiin (1,5 Mbs).

Tutkimuksen kulut muodostuivat seuraaviksi:

Tutkijan apuraha

20000

Mediasuunnittelijan apuraha

Graafikon apuraha

Materiaalin digitointi

5000

3000

1500

CD-versio demosta

Lisäkuvat (ikonit)

Keskustelupalstan käyttöoikeus

600

2400

800

Yht.

33300

 

Tutkijan apurahasta huomattava osa käytettiin ohjelmisto-ostoihin ja puhelinmaksuihin. Internetin kotikäyttö ei missään nimessä ole "halpaa"!

 

3.2 Työryhmä ja yhteistyökumppanit

Tutkimuksen rahoitti Kuurojen liitto ry, AVEK ja sitä tuki palkallisen työharjoittelun ja palveluiden muodossa Taideteollinen korkeakoulu. Tuotannollisina kumppaneina olivat Taideteollinen korkeakoulu (ETO ja Medialab), Kuurojen Liitto ry sekä kolme kuulovammaisten koulua. Työryhmään kuului tutkijan lisäksi kolme assistenttia sekä yhteyshenkilöt kuulovammaisten kouluissa. Pääosan tuotannosta teki tutkijan ja kahden assistentin ydinryhmä. AV-alan termein ydinryhmässä oli tuottaja, graafikko ja mediasuunnittelija.

 

3.2.1 Työryhmä

Tutkija vastasi demon suunnittelusta ja tuottamisesta. Työryhmässä oli hänen lisäkseen Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta leikkaajaopiskelija Samu Heikkilä (liite 2), graafisen suunnittelun osastolta opiskelija Antti Raudaskoski sekä Kuurojen liitosta ATK-tukihenkilö Teemu Kuusisto.

Lopputyön ohjaajana toimi Terra Nova Visualsin toimitusjohtaja Kari Happonen. Valtion taidemuseon museopedagogisen yksikön Marjatta Levanto neuvoi tekijänoikeuksissa ja museon yhteyshenkilönä toimi Eija Liukkonen. Tarvittavat lisäikonit piirsi Julia Vuori. Aki Kivelä luovutti ohjelmoimansa palautepalstan projektin käyttöön.

Koulujen yhteyshenkilöinä toimivat Albertin koulussa opettaja Harri Jokinen, Mikkelin kuulovammaisten koulussa ohjaava opettaja Pentti Laaksonen ja Oulun kuulovammaisten koulussa opettaja Timo Hietala.

 

3.2.2 Projektiin osallistuneet koulut

Tutkimukseen osallistuivat Albertin koulu (Helsingin kuulovammaisten koulu), Mikkelin kuulovammaisten koulu ja Oulun kuulovammaisten koulu. Koulut ovat erityyppisiä ja niiden oppilasryhmät edustavat kattavasti ikäluokkansa kuuroja lapsia. Lähes jokaisen koulun opetuksen perusteita kuvaa seuraava lainaus Oulun kuulovammaisten koulun WWW-sivuilta:

"Kaikessa opetuksessa opetuskielen, korvaavien ja tukevien menetelmien sekä apuvälineiden käytön lisäksi korostuvat opetettavan asian selkeyttäminen, visualisoiminen ja havainnollistaminen. Nämä kaikki elementit ovat tärkeitä opetuksessa. Oppilaittemme erilaisten oppimisvalmiuksien vuoksi koululla on mahdollisuus järjestää myös yksilö- ja pienryhmäopetusta. Yksilöopetusta tarvitsevat lähinnä erilaisista tunne-elämän häiriöistä ja karkeista oppimisvaikeuksista kärsivät oppilaat sekä vaikeasti liikunta-, monivammaiset ja pitkäaikaissairaat oppilaat, jotka eivät hyödy ryhmämuotoisesta opetuksesta." (OKVK).

Tietotekniikka kouluissa on hyvätasoista. Kouluilla oli hyvä motivaatio osallistua tutkimukseen: viittomakielisen oppimateriaalin merkittävä lisääminen on tärkeimpiä opetuksen kehittämisalueita. Opettajilla on myös halu kehittää tietotekniikan käyttöä opetuksessa ja oppilaiden perustaidot tietotekniissa ovat kohtuullisen hyviä. Silti yhtenä pullonkaulana oli tekniikan ja PC:n käytön perusteet: Opettajilla ei yksinkertaisesti ole aikaa päivittää ohjelmia ja ajureita saati sitten opiskella vuosittain vaihtuvien päivitysten ominaisuuksia. Tämä osoittaa vain sen, ettei PC tuotteena ole "valmis": Se on aivan liian monimutkainen ollakseen todella vaivaton opetusväline. Edellinen ei ollut merkittävä ongelma, mutta tietoliikenneyhteyksien hitaus sitävastoin on. Videoleikkeiden järkevä käyttö opetuksessa on todella vaikeaa, ellei kouluihin pystytä hankkimaan nykyistä nopeampia yhteyksiä (vähintään 2-3 kertainen ISDN).

 

3.2.2.1 Albertin koulu

Albertin koulu on Helsingin kaupungin koululaitoksen ylläpitämä päiväkoulu, joka sijaitsee samassa rakennuksessa kuin kuulevien lasten koulu. Albertin koulu on hankkinut uutta tietotekniikkaa syksyllä 1996 ja kouluun on asennettu lähiverkko, joka on osa Helsingin kaupungin koulujen verkkoa. Koulussa oli kokeilun aikana vaatimaton 28800 bps puhelinmodeemiyhteys, joten videoiden latautuminen oli todella hidasta. Hitaat tietoliikenneyhteydet olivat nimenomaan Albertin koulun ongelma projektin aikana.

 

3.2.2.2 Oulun kuulovammaisten koulu

Oulun kuulovammaisten koulu on sisäoppilaitos, jossa on asuntola pitkämatkalaisille. Koulussa on kolminkertainen ISDN-yhteys ja laajat WWW-sivut. Koululla toimii ATK-tukena siviilipalvelusmies (1997). Oppilasasuntolan vuoksi koulun kerhotoiminta on tehokasta, koska oppilaille on järjestettävä mielekästä toimintaa myös vapaa-ajalla. Oppilailla on siten laajat mahdollisuudet tietokoneiden käytön opiskeluun sekä koulussa että kerhoissa.

"Tunnetko? Lasten Ateneum" -kirjassa esitelty liminkalainen taiteilija Vilho Lampi soveltui mainiosti Oulun osaprojektiksi. Koulun Vilho Lampi -sivut voidaan vaivattomasti linkittää demon osaksi.

 

3.2.2.3 Mikkelin kuulovammaisten koulu

Mikkelissä on peruskoulun ja asuntolan lisäksi Suomen ainoa kuulovammaisille tarkoitettu lukio. Koulu on mukana Mikkelin läänin EU-rahotteisessa etäopiskelu- ja kuvapuhelinkokeilussa. Lukiostaan koulu kertoo WWW-sivuillaan näin

"Lukio-opiskelu tapahtuu kokonaan kuulovammaisten koulussa pienryhmissä. (...) Lukion oppiaineet ja oppimäärät ovat samat kuin yleisessä lukiossa. Kuulovammaisten koulun opetusuunnitelmaan sisältyy viittomakieli omana oppiaineena. (...) Suomen kielen käsitteitä selvitetään viittomakielellä sekä myös kirjallisuuteen tutustutaan viittomakielen opetuksessa. Suoritettuaan lukion oppimäärän kaikissa aineissa opiskelijat voivat osallistua yo-kirjoituksiin." (MIKU).

Koulussa on yksi ISDN-yhteys sekä kuusi 33000:n modeemiyhteyttä. Lähiverkko on valmis syksyllä 1997. Koulussa käytetään monipuolisesti tietotekniikkaa niin opetuksessa kuin harrastustoiminnassa. Mikkelin koululaiset tekivät opettajiensa johdolla Akseli Gallen-Kallela sivut osaksi demoa.

 

3.3 Tuotantoprosessi

Tuotanto eteni projektina, joka alkoi demoideasta ja johti valmiiseen demoon. Projekti on ollut pitkä, kestoltaan lähes puolitoista vuotta. Suurin osa työstä kului konseptin kehittelyyn ja teknisten mahdollisuuksien ymmärtämiseen. Tuotantoprosessi voidaan jakaa yleistä mallia noudattaen esimerkiksi näin:

Kehittely

Tuotanto:

-esituotantonto

-tuotanto

-jälkituotanto

Jakelu

Edellisen mukaisesti myös demon tuotanto rytmittyi selkeisiin osiin. Jaksot eivät seuranneet toisiaan kronologisena jatkumona, vaan menivät osin päällekkäin sekä niiden välillä oli "luovia taukoja" (vrt. liite 2: Samu Heikkilän työpäiväkirja). Pääosin demoprojekti eteni seuraavasti.

 

3.3.1 Kehittely

Helmikuussa 1996 syntyi idea videoleikkeiden, kuvien ja tekstien yhdistämisestä kuuroille sopivaksi tuotteeksi, jonka jakelukanavana olisi Internet. Kari Happonen määritteli projektin nimen ja asetti kriteerit pilotille. Kehittelytyötä helpotti tavattomasti se, että viittomakielisiä käännöksiä ei tarvinnut tehdä eikä kuvata erikseen. Toisaalta tiedettiin, ettei videolevitykseen suunnitellun ohjelman digitointi ole kompressoinnin kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Tällaisissa videoleikkeissä joudutaan siirtämään informaation kannalta "turhaa" dataa, kuten esimerkiksi taustojen vaihtuvia efektejä. Mahdollisimman neutraali, yksivärinen tausta olisi pakatuissa digitaalileikkeissä paras vaihtoehto (Radius Inc, 1995).

Maaliskuussa otin yhteyttä Marjatta Levantoon, joka luovutti kirjansa aineiston tutkimuksen käyttöön. Jatkokehittelyn tein kirjan ja sen viittomakielisen version pohjalta yhdessä työn ohjaajan ja projektiapulaisten kanssa. Yksityiskohdista neuvoteltiin myös Medialaboratorion henkilökunnan ja opiskelijoiden sekä Terra Nova Visualsin työntekijöiden kanssa.

Maalis-kesäkuussa 1996 tein suunnitelmat projektista, sen budjetoinnista ja rahoitusjärjestelyistä. Tukianomukset jätettiin Wihuri-säätiöön, AVEKiin ja Kuurojen Liittoon. Keskustelut Albertin koulun rehtorin kanssa alkoivat toukokuussa.

Elo-lokakuussa 1996 otin yhteyttä Oulun ja Mikkelin kuulovammaisten kouluihin ja aloitin työryhmän rekrytoinnin. Marraskuussa 1996 testasin konseptia verbaalisesti alan asiantuntijoilla ja muutin budjettia Wihurin kielteisen päätöksen jälkeen.

 

3.3.1.1 Tekniset laatuvaatimukset viittomakielen esittämiselle

"Remember, noise reduction starts with production planning and ends with the final encoding of the video stream." (Radius Inc. 1995)

Videokuvan tekninen laatu on viittomakielisen hypermediatuotteen kivijalka. Teknisesti suurimmat vaatimukset kohdistuvat liikkuvan kuvan (viittomisen) relevanttiin ja kohinattomaan esittämiseen. Kari Jääskeläinen esittelee lopputyössään "Interaktiivinen televisio" kattavasti kuvan tekniseen laatuun vaikuttavia tekijöitä. Videoleikkeitä voidaan laajakaistaverkoissa siirtää riittävän hyvällä resoluutiolla ja kuvanopeudella jopa online-yhteydessä (vrt. streamworks-tekniikka). Tietoverkon riittävä siirtoteho takaa sen, että myös viittomakieli välittyy ymmärrettävässä (ja nautittavassa!) muodossa palvelimelta käyttäjälle (Jääskeläinen 1996, 36-40). Tietoverkon kautta välitettävän videoleikkeen "objektiivisia" laatutekijöitä viittomakielen kannalta ovat esimerkiksi videokuvan resoluutio, kuvien määrä/sekunti (fps) ja kuvan koko. Kohtuullisen hyvän online-tasoon päästään jo nyt kiinteällä 1,5 Mbs siirtonopeudella, mutta modeemiyhteyksillä videoleikkeiden online-katselu ei joko onnistu tai tulos ei ole edes välttävä. Tällöin videoleikkeet on imuroitava eli tallennettava kovalevylle tiedostonsiirtona ennen katselua.

Siirtotehon ongelmat väistyvät kompressoinnin, tiedonvälityskapasiteetin kasvun ja tehokkaampien jakeluverkkojen myötä. Tässä vaiheessa ei ole syytä huoleen, sillä tekniikan kehittyminen ratkaisee havaitut ongelmat "automaattisesti". Muutaman vuoden kuluessa nyt havaitut siirto-ongelmat tulevat olemaan viittomakielisen hypermedian esihistoriaa.

Ruotsin kansallinen kuurojen liitto (SDR) on tutkituttanut viittomakielen videosiirrolta vaadittavia ominaisuuksia Omnitor-yhtiöllä. Gunnar Hellströmin johtamassa tutkimuksessa testattiin mm. kuvanopeuden, resoluution ja kuvakoon vaikutusta viittomisen ymmärtämiseen. Tulokset koskevat kuvapuhelinkeskustelua kahden viittojan välillä, jolloin viittojat voivat hidastaa ja mukauttaa keskusteluaan kuvanlaadun mukaan. Vaikka tällainen ei ole mahdollista videoleikkeissä, niin silti tulokset ovat sovellettavissa myös niihin. (Hellström 1996).

Hellström suosittelee, että kuvapuhelinyhteyksissä seurattaisiin vallitsevia standardeja. Tällaisia ovat ITU-T H.320 ISDN:n kanssa, H.324 analogisissa verkoissa ja H.323 lähiverkoissa ja Internetissä (ibid., Hämäläinen 1997).

Omnitorin mukaan työaseman kuvaruudun koon pitää olla halkaisijaltaan 12-30 cm (käytännössä tarkoittanee työpöydän aktiivisen ikkunan kokoa). Kuvanopeuden täytyy olla vähintään 12 fps, mieluiten nopeampi aina 25 fps asti (vrt. videonauhureiden toistonopeus, joka on 25 fps). Liikkeen yksityiskohtien pitää toistua siten, että sormet, silmät ja suu erottuvat jopa viittomissa, joissa tarvitaan molempien käsien ja käsivarsien liikettä kaikkien sormien näkyessä (erittäin yleinen tilanne viitottaessa). Staattisena resoluutiona henkilöltä henkilölle viestinnässä voidaan hyväksyä jopa niinkin pieni kuin 160x120 arvo. Standardeissa tämä tarkoittaa, että sekä QCIF (176*144) että CIF (352*288) voidaan hyväksyä, vaikkakin QCIF tuottaa häiritsevän epätarkan kuvan suurissa monitoreissa (halkaisija >300 mm). Kuvasiirron viive saa kuvapuhelimissa olla korkeintaan yksi sekuntti. (ibid).

Videoleikkeet kompressoidaan ennen palvelintietokoneiden massamuistiin tallentamista. Kompressoinnilla kuvainformaatiosta karsitaan tilaa vievää tietoa antamalla sille tunnuslukuja, joilla tieto voidaan vastaanottavassa päässä rekonstruoida. Kompressiomenetelmät voidaan jakaa ominaisuuksien perusteella tietoa kadottaviin ja kadottamattomiin. Tunnetuimmat kompressiostandardit ovat MPEG-1 (multimedia) ja MPEG-2 (broadcast multimedia). (Jääskeläinen 1996).

MPEG (Motion Picture Experts Group) määrittelee liikkuvan videokuvan kompressoinnin ja esitystavan. Kompressointi tapahtuu neljässä vaiheessa. Ensin videosignaali muunnetaan FFT:llä (tarkemmin diskreetillä kosinimuunnoksella) taajuuskomponenteiksi ja silmän havaintokyvyn ylittävät taajuuskomponentit tuhotaan. Toisessa vaiheessa jäljelle jääneet taajuuskomponentit kvantisoidaan. Kolmanneksi taajuuskomponentit koodataan juoksunpituuskoodauksella, joka tarkoittaa, että peräkkäisten toistuvien bittikuvioiden tilalle sijoitetaan symboli ja toistojen lukumäärä. Neljänneksi käytetään vielä Huffman-koodausta, jonka avulla symboleista useimmiten esiintyville annetaan lyhimmät koodit ja harvinaisemmille vastaavasti pitkät koodit. Tuloksena syntyy kompressoitu mustavalkokuva, johon lisätään värit omalla algoritmillaan. MPEG soveltaa YUV-värijärjestelmää. Kompressoitava videosignaali on 30 fps, jolloin resoluutio on 352 x 240 kuvapistettä tai 25 fps, jolloin resoluutio on 352 x 288 pistettä. Vrt. JPEG. (Jaakohuhta 1995).

"Tunnetko?" -demossa käytettiin Demon Cinepak-kompressoituja videoleikkeitä, joiden esityskoko on 384 x 288 pikseliä ja kuvanopeus 12.5 kuvaa sekunnissa. Koko vastaa noin postikorttia ja on riittävä viittomisen ymmärtämiseksi. Huomautettakoon, että videoleikkeitä ei oltu tehty vain demoa varten. Videoleikkeet digitoitiin viittomakielisestä ohjelmasta, joka oli tarkoitettu VHS-formaatissa jaettavaksi ja televisiomonitorin kautta katsottavaksi. Digitoinnin lähdemateriaalina käytettiin betacam SP -formaatin masterkopiota.

 

3.31.2 Vuorovaikutteisuus

Vuorovaikutteisuuden (interaktiivisuuden) laatu on myös pystyttävä määrittelemään. Esimerkiksi televisio-ohjelmien suosimat "katsojaäänestykset" ovat teknisessä mielessä vuorovaikutteista viestintää, mutta laadullisesti se ei ole korkeatasoista. Äänestykseen osallistuva katsoja joutuu (ja suostuu) samalla myös maksamaan hämmästyttävän paljon mielipiteensä ilmaisemisesta puhelinverkon kautta.

Vuorovaikutteisuudessa on huomioita käyttäjän tarpeet tiedonsaannissa. Pelkkä hypermedian teknisen toimivuuden takaava vuorovaikutteisuus ei välttämättä tyydytä käyttäjän tarpeita. Kuuron käyttäjän ongelmana voi olla heikko kielitaito, mikä täytyy huomioida käyttöliittymässä. Suunnittelijat voivat taata vuorovaikutteisuuden esimerkiksi mahdollisimman monen rinnakkaisen viestintämenetelmän muodossa. Siten aiemmin mainittu käsitekarttojen käyttö puolustaa vahvasti paikkaansa nimenomaan kuurojen hypermedian suunnittelussa. Vuorovaikutteisuus analysoidaan käsitteiden, ei sanojen pohjalta. Käsitteitä voidaan ilmaista eri kielten, kuvien, animaatioiden tms avulla.

 

3.3.2 Tuotanto

Joulukuun 1996 ja tammikuun 1997 aikana esitin suunnitelman julkisesti ja mahdollisimman laajasti saadakseni neuvoja kokeneemmilta. Palautteiden pohjalta päätin tuotekonseptin. Videoleikkeisiin, niiden digitointiin ja esitysmuotoon, liittyvät tekniset kysymykset päätettiin. Samalla varattiin tuotantotilat elokuvataiteen osastolta ja jatkettiin sponsorointineuvotteluja. Telen MediaNet digitoi pilottiversion ilmaiseksi ja antoi luvan maksuttomaan jakeluun toukokuuhun 1997 saakka. Tammikuussa 1997 Samu Heikkilä digitoi videojaksot Elokuvataiteen osaston online-AVIDissa ja linkitti ne suomen kieliseen tekstiin. Videoleikkeet asennettiin Taideteollisen korkeakoulun serverille, josta oli saatu 200 megaa tilaa projektin käyttöön.

Projektille tehtiin omat kotisivut osoitteeseen URL: http://www.uiah.fi/~ateneum/ ja videoleikkeet koottiin omalle sivulleen. Helmi-maaliskuussa tehtiin videoleikkeiden jakelutestejä kolmessa eri formaatissa: Streamworks-tiedostot sai Tampereella sijaitsevan Medianetin palvelimelta ja Quicktime-tiedostot (kahdessa eri koossa) Taideteollisen palvelimelta.

Huhti-toukokuussa 1997 sain työpisteen Taideteollisen korkeakoulun hallinto-osastolta. Aineiston käsittely ja yhteydenpito kouluihin tehostui ja graafisen suunnittelun opiskelija Antti Raudaskoski aloitti demotuotteen sivujen teon.

 

3.3.3 Jälkituotanto ja jakelu

Aktiivista mainontaa jakelun alkamisesta ei järjestetty, tieto projektista levisi koulusta kouluun henkilökontaktien, sähköpostin ja muun tiedottamisen yhteydessä. Valmis demo asennettiin ja linkitettiin toukokuun 1997 lopussa. Välittömästi sen jälkeen alkoi raportin viimeistely. Demo on halukkaiden testattavissa ainakin lokakuuhun 1997 asti. Tammi-huhtikuun 1997 kokeiluvaiheen aikana videoleikkeet olivat kaikkien kiinnostuneiden saatavilla, joten kokeilua seuranneille ehti jo ennen demon asentamista tulla mielikuva nykyisten siirtoväylien ja -tapojen tehosta.

Jakelun ongelmaksi muodostui hidas kuvansiirto käytettäessä modeemiyhteyksiä puhelinverkosta (joka on tällä hetkellä laajin levitysverkko). Puhelinverkko sinänsä on tehokas verkko, mutta siitä kotitalouksiin tuleva parikaapeli ei hitautensa vuoksi sovellu liikkuvan kuvan siirtämiseen. Tekstin ja kevyen grafiikan siirtoon se on kelvollinen. (Jääskeläinen 1996). Minimivaatimuksena on ISDN-yhteys, jota jo markkinoidaan kotikäyttäjille ja joka on huomioitava tulevaisuudessakin (vrt. mahdollisuus katsella Internetin WWW-sivuja ilman kuvia hitaalla yhteydellä). Viittomakielisen datan siirtoon ISDN-yhteys on korkeintaan tyydyttävä, mutta vaihtoehtoiseksi kanavaksi se kelvannee.

Viittomakielisten videoleikkeiden käyttämiseksi hypermedian osana näyttää tässä vaiheessa olevan kaksi tapaa: investointi ISDN-yhteyttä tehokkaampaan yhteyteen, jolloin tiedostoja voidaan käyttää lähes viiveettä tai tiedostojen lataaminen etukäteen työpisteen muistiin. Tämän voi tehdä esimerkiksi luokka-avustaja ennen opetustuokiota.

 

3.4 "Tunnetko? Lasten Ateneum" -jakeluformaatit

"Tunnetko? Lasten Ateneumista" on demon valmistumisen jälkeen olemassa neljä erillistä, toisiinsa liittyvää formaattia: Marjatta Levannon kirja, sen viittomakielinen versio, WWW-sivut Valtion taidemuseon palvelimella ja tutkimusta varten tehty demo. Viittomakielisen version tuotti Kuurojen Liitto ry/viestintäosasto yhdessä Valtion taidemuseon kanssa. Sen yhtenä tavoitteena on saada katsoja kiinnostumaan myös alkuperäisestä kirjasta. Tämä pätee myös hypermediademoon: Saman alkuteoksen eri jakeluformaatit eivät kilpaile keskenään, vaan täydentävät toisiaan. Ne viestivät eri tavoin lukijan/katsojan/käyttäjän kanssa. Seuraavaksi esittelen tarkemmin kunkin tuoteformaatin ominaisuuksia.

 

3.4.1 Kirja

"Tunnetko? Lasten Ateneum" on lapsille tarkoitettu suomalaisen taiteen esittely. Taulut on jaettu tunnetilojen mukaan viiden reitin varrelle. Reitit ovat:

·         iloisten kuvien reitti

·         surujen reitti

·         yksinäisten reitti

·         toveruuden reitti

·         huolenpidon polku

Jokaisesta taulusta on korkealaatuinen painokuva ja noin sivun mittainen tarina. Julia Vuoren somat eläinhahmot piristävät sivuja. Kirjan paperilaatu, taitto, kuvien hyvä taso, piirrokset ja teksti luovat miellyttävän kokonaisuuden. Painettu kirja on kaunis kokonaistaideteos, jonka selailu ja lukeminen houkuttelee lasta taiteen tutkimiseen.

 

3.4.2 WWW-sivut

Alkuperäisen kirjan materiaali (teksti sekä taulujen kuvat) on WWW-sivuina Valtion taidemuseon palvelimella. Sivut on tehty yhteistyössä Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun opiskelijoiden kanssa. Sivut ovat graafisesti kevyitä (kuvatiedostojen koko on pieni), joten ne latautuvat nopeasti selaimelle. Taustaväriä ei ole määritelty, joten se määräytyy käyttäjän selaimen oletusten mukaiseksi (taustan oletusvärinä tavallisesti harmaa). Sivuilta pääsee palaamaan alkuun ja Valtion taidemuseon kotisivulle. Sivujen kautta löytää myös isomman kuvan taideteoksesta sekä ko. taiteilijan muita töitä, jotka ovat museon kokoelmissa.

Ensihavaintona oli tietty hankaluus käyttäjän (lapsen) kannalta. Esimerkiksi pieni peukalokuva (engl. thumbnail) taideteoksesta ei sisällä linkkiä suurempaan kuvaan, vaikka tämä on hyvin yleinen ratkaisu WWW-sivuilla. Suuremman kuvan löytääkseen on osattava valita suluissa oleva JPEG-kuvan kokoa indikoiva luku kB-lyhenteineen. Käyttäjältä vaaditaan siten jo kohtuullisen hyvää WWW-sivun lukutaitoa oikean solmun löytämiseksi. Kirjasta lainatut Julia Vuoren piirrokset eivät toimi ikoneina (solmuina), jotka sisältäisivät linkkejä muihin tiedostoihin. Tekstiä ei ole palstoitettu vaan se levittäytyy selaimen mukaan. Suuressa näytössä lukeminen hankaloituu: David Siegelin näkemyksen mukaan ihanteena olisi noin 10-12 sanaa rivillä, jolloin teksti on joutuisaa lukea. Vertailun vuoksi voisi mainita, että tässä raportissa on noin 9-11 sanaa rivillä. Eron Siegelin suositukseen selittänee suomenkielen pitkäsanaisuus!

 

3.4.3 Kuurojen videotiedote vt 3/96

Kirjan viittomakielinen videoversio on tuotettu yhteistyössä Kuurojen Liitto ry:n viestintäosaston kanssa. Videoversiota jaetaan Kuurojen kirjastosta nimellä "vt3/96: Tunnetko? Lasten Ateneum". Etuliite indikoi, että video-ohjelma on postitettu keväällä 1996 Kuurojen liiton normaalissa jakelussa mukana oleviin noin 2000:een talouteen. Tämän jälkeen se siirtyi Kuurojen kirjaston lainattavaksi nimikkeeksi.

Valtion taidemuseo osallistui rahallisesti videotuotantoon. Museon tuen avulla Kuurojen video (Kuurojen Liiton viestintäosaston videoyksikkö) tilasi ulkopuolisen ohjaaja-leikkaajan sekä graafikon ja käytti tuotantoon normaalia enemmän tuotantopäiviä (kuvaus ja leikkaus). Video-ohjelman tuotantoryhmään kuuluivat seuraavat henkilöt:

Käsikirjoitus

Marjatta Levanto

Lukija

Eero Enqvist

Viittomakielinen käännös

Mikaela Tillander

Viittoja

Markus Aro

Piirrokset

Julia Vuori

Graafinen suunnittelu

Eili-Kaija Kuusniemi

Kuvaussihteeri

Tommi Huovinen

Valaisu

Markku Jolkkonen

Äänitys

Jouko Keltanen

Kuvaus

Harry Malmelin

Ohjaus

Antti Raike

Periaatteessa kirjan kääntäminen viittomakielelle ei ole tuotannollisesti vaativaa eikä edes kovin kallista: asetetaan viittoja puolikuvaan, valot päälle ja kamera käy! Toteutusta voi huoleti verrata näkövammaistenäänikirjoihin, joissa teksti luetaan puheeksi. Tuotantoa voi varioida loputtomasti, mikäli aikaa, ideoita, rahaa ja tekijöitä löytyy. Eniten lopputuloksen laatuun voi vaikuttaa esituotannossa, kääntämisen aikana: siinä mielessä työ muistuttaa ulkomaisen kirjallisuuden kääntämistä. Kirjoissahan lukijoita kiinnostaa eniten käännöksen laatu.

"Tunnetko? Lasten Ateneumin" viittomakielinen käännös on keskitasoa huolellisemmin toteutettu: Käännöksen teki syntymäkuuro ammattitoimittaja, joka opetti käännöksen ohjelman viittojalle. Kuvaustilanteessa paikalla oli syntymäkuuro "tarkkailija", joka varmisti ilmaisun ymmärrettävyyden. Tällä työtavalla saatiin onnistunut käännös. Palaute käännöksestä on saatu aktiivisilta katsojilta, Kuurojen Liiton videotyöryhmältä (joka on yksi liiton neuvoa-antavista luottamuselimistä) sekä kuuroilta viittomakielen opettajilta, mutta varsinaista tutkimusta asiasta ei ole tehty.

Käännöksen lisäksi visuaalinen ulkoasu suunniteltiin huolellisesti. Kuuroille tarkoitetut viittomakieliset ohjelmat eroavat merkittävästi kuuleville tarkoitetuista siinä, etteivät tekijät voi käyttää auditiivista kanavaa kerronnan elementtinä. Kaikki asiaan liittyvä on kerrottava visuaalisesti. Taideohjelmissa ei siis voi näyttää taulua ja juontaa samalla, koska katsojan on valittava jompikumpi rinnakkaisista informaation lähteistä. Kuuleva lukija voi testata asian esimerkiksi kääntämällä tekstitetystä elokuvasta äänen pois: Tekstiä lukiessa ei voi kovin hyvin eritellä kuvassa näkyviä asioita eikä kuvaa aktiivisesti tutkiessa ehdi lukea tekstiä kovin hyvin (toki tämä vaihtelee yksilöittäin). "Tunnetko?"-ohjelmassa tämä ratkaistiin siten, että juontajalla oli taideteosten pohjalta muokatut taustat juonnoissaan vahvistamassa viestiä. Teokset näytettiin kuvina omissa jaksoissaan ilman kommentointia.

Video-ohjelma on saanut myönteistä palautetta katsojilta myös yleisen toteutuksensa puolesta sekä kirjeitse että asiakaskontakteissa. Varsinkin kuulovammaisten koulujen opettajat ovat olleet "viitottuun taidekirjaan" tyytyväisiä samoin kuin tilaaja, Valtion taidemuseon museopedagogisen yksikkö. Taidemuseon kannalta tuote täytti tehtävänsä: Kuurojen tarpeet museon taidekasvatustehtävässä voitiin ottaa huomioon.

Kirjaa ja video-ohjelmaa verrattaessa on helppo havaita, että kirja sopii rauhalliseen, selailevaan tutkimiseen. Taideteosten esittämisessä kirjan korkealaatuinen grafiikka voittaa VHS-videokuvan tai digitaalisen kuvan tietokoneen näytöllä. Videoversiota voisi luonnehtia informatiiviseksi, mutta katsojalla on silti mahdollisuus kokea myös taide-elämys. Video-ohjelmassa tekijä päättää katsojan puolesta missä järjestyksessä, miten pitkään ja millä rytmillä maalausta katsotaan. Video-ohjelma ei siten kilpaile taidekirjan kanssa eikä se edes ole järkevä muoto taideteosten tutkimiseen. Videossa käytetyt ratkaisut ovat parhaimmillaan hyviä kompromisseja, mutta tärkeintä onkin tuottaa myös tällaista aineistoa kuurojen parhaiten hallitsemalla viittomakielellä.

 

3.4.4 Demo

Kolmen edellisen formaatin pohjalta "Lasten Ateneumista" tehtiin tutkimusta varten demo hajautettuna hypermediana. Demon "henki" pyrkii olemaan uskollinen alkuperäiselle "Tunnetko?" -kirjalle. On tärkeää, että käyttäjät tunnistavat kirjan ja verkkosovelluksen kutakuinkin samaksi tuotteeksi. Kuvat on tehty keveiksi: taustakuva on pakkautuu erittäin hyvin, GIF-kuvien värimäärät ovat 8 - 32 väriä ja GIF-kuvat ovat jo kuvituksen luonteenkin pohjalta pienikokoisia. Ratkaisujen avulla sivut latautuvat nopeasti, mitä ominaisuutta ainakin modeemikäyttäjät osaavat arvostaa. Visuaalisuus kuuluu hypermediaan, joten tekstiä (reitit) on korvattu kuvakkeilla (ikoneilla). Demo sisältää seuraavat elementit:

    1. Navigointiosa, jonka tarkoituksena on yhdistää eri palvelimilla olevat dokumentit (tekstit, videoleikkeet, kuvat ja grafiikka)
    2. Kirjan kaikki viisi reittiä alkuperäisine suomalaisine teksteineen siten, että Valtion Taidemuseon serverillä olevat sivut on linkitetty ja ankkuroitu ikonin avulla demotuotteen navigointiosaan.
    3. Videoversiosta digitoituja videoleikkeitä quicktime-muodossa Taideteollisen korkeakoulun serverillä.
    4. Taulujen kuvat Valtion Taidemuseon palvelimella.
    5. Linkit suomenkielisistä teksteistä videoleikkeisiin.
    6. Palautepalsta, "Taidelehden yleisöosasto" käyttäjiä varten.
    7. Apua-liitteen eli "helpin"
    8. "Tietoa viittomakielestä" solmun, josta linkki vie Oulun kuulovammaisten koulun tietosivuille.  

Graafinen ilme lepää Julia Vuoren mainioiden kuvitusten varassa, joita väripinnat ja muu grafiikka tukevat. Ateneum-rakennus on kopio kirjassa olleesta piirustuksesta, mutta "Lucas-hiiri" eri hahmoissaan on demoa varten tilattu. Hiiri-ikonit ovat:

    1. Johdanto-ikoni, jonka kautta saa selvityksen tutkimusprojektista, tekijänoikeuksista sekä kirjan johdannon viitottuna videoleikkeenä.
    2. Tietoa viittomakielestä -ikoni sisältää linkin Oulun kuulovammaisten koulun viittomakieli-sivuille.
    3. Palaute-ikonin kautta pääsee kirjoittamaan palautetta tekijöille tai muille käyttäjille.
    4. Apua! tarjoaa neuvoja aloittevalle käyttäjälle.
    5. Video-ikoni, jossa Lucas katsoo televisiota (kts. kansikuva).  

Typografia on selainten perusfonttia, timesiä. Tekstiä ei ole kuvina, joten se on vapaasti skaalattavissa. Teksti voi tämän vuoksi käyttäytyä arvaamattomastikin, selaimesta riippuen. Eron havaitsee jo kahden suosituimman selaimen, Netscapen ja MS Internet Explorerin, välillä. Graafisesti ilme on parempi Netscapella, mutta ero ei ole kovin merkittävä.

Päästäkseen teoksen käyttäjäksi nuori taiteen ystävä tarvitsee WWW-osoitteen. Sivun löydyttyä hänen eteensä latautuu Ateneumin kuva, jota klikkaamalla käyttäjää pääsee eteenpäin. Avautuvalla pääsivulla ovat käyttöliittymän ikonit. Tavoitteena oli, ettei käyttäminen saa olla monimutkaista vaan se onnistuu kokeilemalla ja päättelemällä. Käyttäjän (kuuron lapsen) tulee pystyä löytämään haluamansa tiedot (videoleikkeet, tekstit ja taideteokset) visuaalisten (ei verbaalisten) vihjeiden perusteella. Ateneumin kuvan kautta pääsee kirjasta tutuille viidelle reitille, jotka ovat:

·         Iloisten kuvien reitti

·         Surullisen kuvien reitti

·         Yksinäisten reitti

·         Toveruuden reitti

·         Huolenpidon polku

Reittivalinnan jälkeen avautuu taideteosvalinta. Taideteoksen valinnan jälkeen käyttäjä voi valita "paluu kotiin", "apua", "haluan katsoa videon", "haluan nähdä tämän taideteoksen" tai "haluan lukea tästä taideteoksesta" valintojen väliltä. Videoikonissa Lucas-hiiri katsoo televisiota. Taideteosta indikoi "tyhjät kehykset" -ikoni ja tekstiosuutta taideteoksen nimi. Valinnan jälkeen dokumentti aukeaa joko suoraan tai välisivun kautta. Välisivulla kerrotaan siirtymisestä toiselle palvelimelle. Käyttämisen kannalta asialla ei ole merkitystä, ratkaisu on tekijänoikeudellinen. Halusimme varmistaa, ettei käyttäjälle synny epäselvyyttä siitä, minne ko. dokumentti on tallennettu.

 

4. Tulokset

Hypermediatuottaminen pakottaa oppimaan uusia ajattelutapoja. Tuottajalle tilanne on haastava ja innostava. Demo "Tunnetko? Lasten Ateneum" tehtiinkin siksi, että vain konkreettisia tuotteita aidoissa käyttötilanteissa testaamalla voidaan selvittää uuden jakelukanavan eli tietoverkkojen soveltuvuus kuuroille ja muille viittomakielisille käyttäjille. On mieluisaa havaita (tai luulla havaitsevansa) yhtymäkohtia elokuvan pioneereihin, jotka esittivät liikkuvan kuvan ihmeitä markkinoteltoissa. Nämä hulvattomat kokeilijat kehittivät elantonsa hankkimiseksi teknisiä laitteita ja loivat samalla uutta taidemuotoa.

Hypermediassa teknisten ratkaisujen ja sisältöihin liittyvien kysymysten välillä on hedelmällinen vuorovaikutus. Aivan kuin elokuvan historiassa: Tekniset innovaatiot ovat generoineet taiteellisia ratkaisuja ja taiteelliset tavoitteet ovat luoneet painetta tekniikan kehittämiseen. Elokuvan tekniikan kehittyminen on laajentanut ja laajentaa koko ajan mahdollisuuksia sisällöllisiin ratkaisuihin. Elokuvan kieliopin kehittymistä ei voi erottaa elokuvan teknisistä mahdollisuuksista. Sama pätee myös hypermediaan, jossa on pystyttävä luomaan aivan uutta digitaalisuutta hyödyntävää kerrontaa.

Elokuvan alkuaikojen ja hypermedian nykytilanteen ongelmat ovat samankaltaisia. Elokuvantekijöiden todellakin piti keksiä lähikuva, häivytys ja ristikuva kerronnan elementeiksi. Dramaturgiaa, kuvausta, leikkausta ja myöhemmin äänitystä piti koko ajan kehittää, koska tekniikka antoi mahdollisuudet yhä rikkaampaan kerrontaan. Kumuloituneen taidon avulla voidaan nyt tuottaa missä tahansa kelvollisia elokuvia heijastettavaksi valkokankaalle, mutta mikä on lopultakin "hyvä" elokuva? Sen päättää viime kädessä yleisö tavalla tai toisella: ostaako se lipun telttaan vai ei?

Olemme hypermedian kanssa tilanteessa, jossa tekniikka on käytettävissä, mutta kielioppi puuttuu ja vakiintuneet ilmaisutavatkin vielä etsivät itseään. Mutta elokuva-analogia on myös harhaanjohtava kahdesta syystä: Hypermedia tulee leviämään paljon laajemmalle kuin elokuva ja mediumina se on radikaalisti erilainen kuin edeltäjänsä. (Cotton et al. 1993, 34).

 

4.1 Hajautetun hypermedian soveltuvuus kuurojen tiedonsaannissa

Digitaalimedia mahdollistaa myös viittomakielen joustavan käytön tiedonhaussa ja opiskelussa. Tallentaminen, toisto ja selaaminen saavat uusia mahdollisuuksia digitaalisuuden ja non-lineaaristen tekniikoiden avulla. Tulevaisuuteen on syytä varautua hyvissä ajoin opiskelemalla tehokkaat ja taloudelliset hypermedian tuotantotavat jo nyt sekä ennakoimalla käyttöliittymien ja työasemien kehitystä.

Videotiedoston siirto palvelimelta asiakaskoneelle (tilausvideo, Video-on-demand) ei ole järin mullistava (mutta kiinnostava) näkymä kuurojen kannalta. Stimuloivinta on hypermediajärjestelmän mahdollistamat lisätoiminnot, joiden avulla voidaan:

Tietoverkkojen kautta jaettava hypermedia on houkutteleva vaihtoehto kuuroille tarkoitetun informaation ja viihteen tuottamiseksi. CD-ROM tai vastaava paikallinen (offline) multimedia korvataan mahdollisimman avoimella ja joustavalla (online) hypermedialla. Internetin WWW-palvelun kotikäyttöön tarvitaan vielä vuonna 1997 suhteellisen kallis laitteisto ja ohjelmisto. WWW-palvelua parannetaan koko ajan ja samalla tietoverkkojen tiedonsiirron tehokkuus kasvaa. Viittomakielisten hyperdokumenttien laajan jakelun tekniset mahdollisuudet lisääntyvät huomattavasti. Kustannuksetkin pysyvät kurissa, mikäli lisääntyvä viittomakielinen tarjonta otetaan jo suunnitteluvaiheessa huomioon ja perehdytään hajautetun tuotannon etuihin.

Erinomainen esimerkki hajautetusta tuotannosta on "The Tree of Life" -hanke, jota johdetaan Arizonan yliopistosta käsin (Maddison & Maddison 1996). Tämä eliökunnan rakennetta esittelevä elämänpuu levittäytyy hallittuna kokonaisuutena palvelimelta palvelimelle. Käyttöliittymä on kuitenkin sama riippumatta siitä, millä palvelimella sijaitsevaa dokumenttia luetaan tai katsotaan.

Suurimmat ongelmat hypermedian joustavaan käyttöön liittyvät kielitaitoon. Kuvasin aikaisemmin hankaluuksia, joita kuuroilla on suomenkielen kanssa sekä kuurojen taitoa sovittaa viittomisensa vastaanottajien mukaan. Eri alaryhmien viittojista koostuva keskustelu voi luonteeltaan olla todellista hypermediaa: kokonaisuus on rakennettava hyvinkin erilaisista osista.

Kuuroille suunnitellussa hypermediassa voisi hyödyntää tätä ominaisuutta: siirrytään "tavallisesta" suomenkielisestä tekstistä selkokieleen, siitä tulkin viittomaan viittomakieleen ja siitä taas syntymäkuuron viittomiseen, välillä kuvia, animaatioita ja grafiikkaa tarkastellen. Viittomakielisen materiaalin merkitys tässä olisi nimenomaan syventää ja jäsentää tietoja: informatiivisen datan muotona (pilottituotteissa) voisi olla tekstitiedosto. Hajautetussa mallissa kukin intressiryhmä tuottaisi siis juuri sille soveltuvan kieliversion tai esitystavan.

Vaativimmat videodokumentit voidaan tuottaa Kuurojen Liitossa, jossa on tarvittava tekniikka. Teksti- ja kuvadokumenttien tuotanto voidaan hajauttaa aiheiden mukaisesti kuulovammaisten kouluille, yhdistyksille ja muille sidosryhmille. Asiakas voi selailla esiin juuri sillä hetkellä tarvitsemansa tiedon ja lukea sen joko viittomakielisenä videoleikkeenä tai suomen kielisenä tekstidokumenttina. Käyttöliittymässä hänen ei tarvitse välittää siitä, kuka osatuottajista on tehnyt kulloisenkin näytöllä näkyvän dokumentin. Kaikki tämä saadaan jo nyt toimimaan Internetin WWW-palvelussa.

 

4.2 Hajautettu hypermedia käyttäjän kannalta

Viittomakielisen AV-materiaalin tuotannossa, jakelussa ja esityksissä voidaan lopulta saavuttaa käyttäjää tyydyttävä taso: käyttäjä voi valita miten, milloin ja missä etsii ja hyödyntää tietoa. Käyttäjä saa myös mahdollisuuden vaihdella ensi ja toisen kielensä välillä eli hän voi lukea joko viittomakieltä tai kirjoitettua kieltä, mikäli tämä on huomioitu tuotteen rakenteessa. Monet käyttäjät haluaisivat mahdollisuuden tekstikeskusteluun simultaanisti videokuvan kanssa myös kuvapuhelimissa (Hällström 1996). Tämä on helppo ymmärtää, sillä kuulovammaiset koostuvat viestintätarpeiltaan hyvinkin poikkeavista alaryhmistä. Markkinoille tulevien työasemien tulisi siis toimia kuvapuhelinten ohella myös tekstipuhelimina ja tukea vanhoja puhelinratkaisuja. PC-pohjalta tämä lienee helppo järjestää.

Käyttöön tarvittavat ohjelmat ja ajurit jaetaan palvelimilta. Tietoverkkoon kytkeytynyt hypermedian käyttäjä saa dokumenttien lukuun tarvittavat ohjelmat palvelinkoneilta. Tällöin käyttäjän ei tarvitse ostaa tai vuokrata tavaraa (kasetti, CD-ROM -levy, levyke tms), vaan hän ostaa haluamansa tiedon sähköisessä muodossa. Käyttäjän kannalta tilanne on edullinen, koska hän saa aina käyttöönsä päivitetyn version eikä joudu maksamaan tavaran monistamis- ja kuljetuskustannuksia (tiedostonsiirtomaksuissa piilee sudenkuoppa, jota on pohdittava ennen jakelun järjestämistä).

Hypermediassa mielenkiinnon kohteena ei tarvitse olla lopputuote vaan prosessi, johon myös käyttäjät voivat osallistua. Hypermediaprojekti voi alkaa elää omaa virtuaalista elämäänsä. Wilson mainitsee esimerkkinä projektin, jossa opettaja aloittaa piirtämällä Euroopan kartan tiedostoksi. Seuraavaksi hän tekee hypertekstiesityksen entisen Jugoslavian alueen uusista valtioista, jonka saa käyttöönsä valitsemalla ko. alueen kartalta. Seuraavassa vaiheessa hänen oppilaansa työstävät projekteina muita Euroopan valtioita. Nämä esitykset linkitetään alkuperäiseen karttaan, joka on siis erillisille projekteille yhteinen käyttöliittymä (Wilson 1997).

Kaikenikäiset ja -kykyiset opettajat ja oppilaat ovat tehneet edellisen kaltaisia hypermediaprojekteja sellaisista aiheista kuten aurinkokunta, taiteilijat, historia ja luova kirjoittaminen. (ibid). Tekijänoikeuksien haltijoiden luvalla tällainen luo upeita näkymiä kuurojen tiedonsaannille, oppimiselle ja virkistykselle.

 

4.3 Laatu

Projektissa ei järjestetty käyttäjätutkimusta, joten tässä mielessä demon laatua ei voi arvioida. Laatua voidaan arvioida muodon (ulkoiset tekijät, tekniikka) ja sisällön mukaan. Muotoon liittyvät laatukriteerit, varsinkin määrälliset, ovat helpommin arvioitavissa. Sisällölliset kriteerit taas karkaavat käsistä, ne ovat estetiikan ja osin etiikan puolelle kallistuvia. Kaikkihan tietävät, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mutta moisten itsestäänselvyyksien määrittely on lähes mahdotonta. Mutta yrittää aina voi.

Kuuroille tarkoitetun hypermedian laatuluokittelua varten teos tulee jakaa osiin, joita voidaan tarkastella ja arvioida itsenäisesti kokonaisuuden toimivuuden lisäksi. Tällaisia "laatuluokkia" ovat esimerkiksi

·         dramaturgia

·         graafinen ulkoasu

·         typografia

·         käyttöliittymän selkeys ja toimivuus

·         suomenkielisen tekstin ymmärrettävyys ja luettavuus sekä

·         kuvien (still-kuvat) laatu

·         videokuvan laatu

·         viittomakielisen käännöksen ja viittomisen eli esiintymisen laatu.

Hakulinkkien selkeys ja loogisuus on myös olennainen laatutekijä hyvässä hypermediassa. Käyttäjän suunnistaminen tietomassassa täytyy tehdä mahdollisimman joustavaksi, sananmukaisesti niin, että "lapsikin sen osaa". Tekijöiden tavoittelema logiikka täytyy olla ymmärrettävissä ja hyödynnettävissä. Tältä pohjalta tuotteen laatu jää mahdollisten jatkotutkimusten selvitettäväksi.

 

4.4 Johtopäätökset

Miksi kuuroille olisi suunniteltava tai muokattava omaa hypermediaa ja varsinkin hajautettuna? Kuvapuhelin pöydälle ja viittomaan, mihin siinä hypermediaa tarvitaan? Sitäpaitsi hypermedian pitäisi soveltua sellaisenaan kuuroille! Sehän sisältää kirjoitettua tekstiä, grafiikkaa, animaatioita ja kuvia. Vastaus liittyy kieleen. Vähintä mitä voi vaatia on se, että ainakin ymmärtämistä vaativa aineisto tarjotaan viitottuna (ymmärtämisellä tarkoitan kielen osaamisen tasoa, joka poikkeaa esimerkiksi tunnistamisesta ja on siten laadullisesti parempaa kielen osaamista). Ylipäänsä kaikki mahdollinen aineisto pitäisi pystyä tarjoamaan käyttäjän ensikielellä. Tähän saakka se on ollut mahdotonta joko teknisistä tai taloudellisista syistä. Tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna perinteiset tavat tuottaa ja jakaa viittomakielistä materiaalia ovat tehottomia.

Tutkimukseen osallistuneet tulivat vakuuttuneiksi konseptin toimivuudesta ja jatkokehittelyn tarpeellisuudesta. Opettajien palaute oli myönteistä ja kannustavaa. Tämän pilottitutkimuksen pohjalta voidaan perustellusti väittää, että hypermedia soveltuu erinomaisesti kuurojen viestintään. Hajautettu hypermedia viittomakielisine videoleikkeineen turvaa kuurojen kielelliset oikeudet mediamarkkinoilla. Suomen vajaa 5000 viittomakieltä käyttävää kuuroa ovat aivan liian pieni kohderyhmä esimerkiksi taloudellisesti mielekkäälle TV-tuotannolle. Hajautettu hypermedia soveltuu täydellisesti tällaiseen maantieteellisesti ja sosiaalisesti hajautuneeseen jakelutilanteeseen. Ketä ei saavuteta kotipäätteellä voidaan saavuttaa vaikkapa koulun tai yhdistyksen kautta. Saavutettavuutta voi lisätä myös se, että viranomaisilla on mahdollisuus luoda kerralla kattava hälytys- ja tiedotusjärjestelmä hajautetun hypermedian avulla.

Pilotista saatua kokemusta voidaan jatkossa hyödyntää suoraan ja konkreettisesti tehtäessä tuotannollisia päätöksiä. Voidaan esimerkiksi kehittää tuotantomalli, jossa viittomakieltä sisältävää AV-materiaalia (muokattuna tai sellaisenaan) jaetaan kuulovammaisten kouluihin ja yhdistyksiin sekä toiminta-keskuksiin hajautettuna hypermediana asiakkaille (tai katsojille tai käyttäjille) soveltuvalla tavalla. Tällaisen tuotantomallin kehittäminen kuuluu tietysti yritykselle tai yhteisölle, jonka intressissä on ko. materiaalin jakelu. Kuurojen Liitto alan johtavana viittomakielisen materiaalin tuottajana kehittänee itselleen soveltuvan tuotantomallin siirtyessään hypermedian tuottajaksi tai jakelijaksi. Toivottavasti myös Kuurojen Liiton ja kuulovammaisten koulujen aloittama virtuaalikouluprojekti hyötyy "Lasten Ateneum" -taitotiedosta.

 

4.5 Jatkotutkimukset

Käytännöllisen ja nopeasti hyödynnettävän tiedon lisäksi tutkimuksen aikana nousi esiin ongelmia ja aiheita, jotka ansaitsevat tarkempaa ja syvällisempää jatkotutkimusta. Tutkimuskohteet vaihtelevat kielitieteestä (viittomakielisen kuuron käsitteenmuodostus monikielisessä käyttöympäristössä) ergonomiaan (millainen pitäisi työpisteen olla lukuisine lisälaitteineen) ja markkinatalouteen. Listaan lopuksi avoimia kysymyksiä, joihin vastaaminen tutkimusten avulla hyödyttäisi tulevaisuuden kuuroja tietoverkkojen käyttäjiä:

    1. Digitaalimedian jakeluun liittyy erottamattomasti käyttäjän rooli kuluttajana. Millainen on uuden vuorovaikutteisuuden kuluttajansuoja? Digitaalimediaan siirryttäessä myös maksukäytännöt muuttuvat. Tällä hetkellä (1997) asiakas maksaa tiedostonsiirroissa linja-ajasta. Millä tavalla varmistetaan se, että sähköisesti siirretty tuote on siirtynyt asiakkaalle tuottajan tarkoittamassa muodossa? Kuinka asiakas voi todistaa saaneensa viallisen tuotteen ja miten tämä vaikuttaa laskutukseen? Myös taloudellisesti syrjäytyneiden on saatava mahdollisuus kattavaan tiedonsaantiin, miten tämä järjestetään? Millä tavalla varmistetaan se, että vähemmistöillä ja erityisryhmillä säilyy mahdollisuus tiedonhankintaan?
    2. Työpisteen ergonomia ja lisälaitteet, kuten kuvapuhelimen kamera ja verkkokoneen oheislaitteet (skannerit, piirtoalustat, osoitinlaitteet ym.). Pitkäkestoisen käytön vaikutukset on tutkittava ajoissa, mikäli kuvaputkitekniikkaan perustuvan näytön katsomisesta tulee vaikkapa kuuron koululaisen pääasiallisin työmuoto tulevaisuudessa.
    3. Jatkotutkimuksin tulisi tukea käyttöliittymän kehittämistä: Millainen on käyttöliittymä, jota perustuu viittomakieleen? Miten nykyisiä oheislaitteita voidaan tehokkaammin hyödyntää tällaisen käyttöliittymän yhteydessä?
    4. Edelliseen liittyy yleisempi kulttuurin vaikutus. Miten kulttuurinen tausta vaikuttaa tiedon etsintään? Käsitekartta on varteenotettava käyttöliittymän kehittämisen apuväline. Informaatiossa navigointia tiedon löytämiseksi voitaisiin tarkastella ihmisen käsitteenmuodostuksen pohjalta. Käsitteiden ilmaiseminen kuvina ja kuvallinen navigointi soveltunee hyvin Taideteollisen korkeakoulun tutkimushankkeeksi.
    5. Hajautetun tuotantomallin testaaminen useamman tuotteen yhteydessä. Onko hypermedian tuottaminen hajautettuna todellakin edullisempaa kuin keskitettynä? Mitä etuja hajautetulla tuottamisella on keskitettyyn verrattuna?  

Edellinen lista on suppea, koska olen sivuuttanut esimerkiksi tekniikkaan liittyvät jatkotutkimukset. Tekniset innovaatiot seuraavat toisiaan niin nopeasti, ettei pienen erityisryhmän vaatimia laitteita todellakaan kannata tällä alalla lähteä aktiivisesti itse kehittämään. Tulosten ja prototyypin valmistuessa markkinoilla on luultavasti jo huomattavasti parempia ja halvempia tuotteita. Tekniikan kehittymisen myötä myös laitteiden ja järjestelmien lukumääräinen tarjonta lisääntyy koko ajan. Tärkeäksi muodostuu alan kehityksen seuraaminen ja sen varmistaminen, että kuurojen tarpeet huomioidaan laitteisto- ja ohjelmakehityksessä. Riittävän perusteellisen, viittomakielen ominaisuuksiin ja kuurojen käyttäjien kulttuurisiin tapoihin perustuvan tutkimuksen avulla pystytään (toivottavasti) erottamaan jyvät akanoista myös siirryttäessä hypermediaan.

Seuraava laajempi hanke (tai suppeampi projekti) voisi olla hypermediatutkimuksen käynnistäminen tämän pilottitutkimuksen pohjalta, mahdollisesti osana Kuurojen Liiton ja kuulovammaisten koulujen "Virtuaalikoulu" -projektia. Tutkimushankkeessa selvitettäisiin Kuurojen oppilaiden visuaaliseen tiedonhankintaan liittyvät erityispiirteet ja tarpeet. Tutkimuksen tulisi olla poikkitieteellinen. Tutkimusryhmään tulisi saada edustajia Taideteollisesta korkeakoulusta, Teknillisestä korkeakoulusta ja yliopistoista. Uusien viestimien (medialab), visuaalisen kulttuurin (ETO), grafiikan (GSO) ja tietoliikenteen (esim. TKK) sekä Helsingin (tai Jyväskylän) yliopiston puolelta kielitieteen (KKTK), kasvastustieteen ja erityispedagogiikan edustus muodossa tai toisessa olisi suotavaa. Hankkeen koordinointi tapahtuisi esimerkiksi Taideollisen korkeakoulun tohtorinkoulutusohjelman kautta.

 

Liitteet

Liite 1: Käsitekartta

Liite 2: Samu Heikkilän työpäiväkirja

Liite 3: Kysely kouluille

 

Lähteet

 

AVEK. AVEK:n uutiset 1995-97. Helsinki: Audiovisuaalisen viestintäkulttuurin edistämiskeskus.

Balasubramanian, V. 1994. State of the Art Review on Hypermedia Issues And Applications. URL: http://www.isg.sfu.ca/~duchier/misc/hypertext_review/chapter1.html

Berge, Zane L. & Collins, Mauri P. 1995. Computer Mediated Communication and the Online Classroom. Cresskill. Hampton Press.

Biese, Isa 1997. Käsitekartan käyttö kuuron oppimisen apuna. Aineopettajan teemaseminaari. Helsinki: Helsingin yliopisto. Kasvatustieteellinen tiedekunta.

Brien, David 1996. TIDE Project 1282: SIGNBASE. Development of Multimedia Signed Language Databases. Seminaariesitelmä. Durham, UK: University of Durham.

Conklin, Jeff 1987. Hypertext: An Introduction and Survey, IEEE Computer, September 1987. URL: http://www.isg.sfu.ca/~duchier/misc/hypertext_review/chapter1.html

Cotton, Bob & Oliver, Richard & Garret, Malcolm 1993. Understanding hypermedia - from multimedia to virtual reality. Hong Kong: Phaidon Press Ltd

Curriculum guide, Chinese University of Hong Kong 1997. The Use of Concept Maps in the Teaching-Learning Process. URL: http://www.schoolnet.edu.mo/general/biology/temp/cmap/cmapguid.html

Heeter, Carrie & al. 1997. Personal Communicator. Michigan State University Communication Technology Laboratory. URL: http://commtechlab.msu.edu/CTLprojects/aslweb/browser.htm

Heimbürger, Anneli & Alkula, Riitta & Kuhanen, Taru 1990. Hyperteksti ja hypermedia. Espoo: Valtion teknillinen tutkimuskeskus

Hellström, Gunnar 1996. Quality Requirements on Video Communication for Sign Language. A report for the EUD Multi-Media conference 1996. Stockholm: Omnitor.

Helsingin Sanomat 1996-97. Tieto&Kone -palsta. Helsinki: Sanomapaino oy.

Hämäläinen, Pertti 1997. Kuurojen Liitto ry - Kuvapuhelinarkkitehtuuriselvitys 13.5.1997. Helsinki: Kwayyis International Oy

Jokinen, Harri & Rolig, Markus 1996. "Suo Suomessa". Selvitys digitaaliseen muotoon rakennetun oppimateriaalin tuottamisesta pohjautuen "Suo Suomessa" -CD-ROM-levyn valmistamiseen kuuleville ja viittomakieltä käyttäville erityisryhmille. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Jokinen, Markku 1992. Kuuroutta koskevia näkemyksiä peruskoulun kuulovammaisten opetussuunnitelman perusteissa 1987. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitokselle. Helsinki: Kuurojen Liitto ry. Julkaisusarja L1/1992

Jääskeläinen, Kari 1995. Interaktiivinen televisio. Lopputyö. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu. Elokuvataiteen osasto.

Karonen, Pasi 1997. Hypermedia Research Status Discussion. http://www.uta.fi/hyper/kv/hm/

Kuurojen Liitto ry. "Edunvalvontaa - Asiantuntemusta - Palveluja" 1997. URL: http://www.kl-deaf.fi/

Kwai Yu, Cheung 1996. Concept Map on Photosynthesis. Chinese University of Hong Kong. URL: http://www.schoolnet.edu.mo/general/biology/temp/cmap/photo.html

Köykkä, Sami 1995. World-Wide Web. Julkaisijan opas. Jyväskylä: Gummerus

Leskinen, Heikki 1996. Daisy's Amazing Discoveries. Projektiraportti. Helsinki: Coronet Interactive oy.

Levanto, Marjatta 1995. Tunnetko? Lasten Ateneum. Helsinki: Ateneumin ystävät ry.

Jaakohuhta, Hannu & al. 1995. Tehokäyttäjän CD-ROM PC 96. Suomen ATK-kustannus oy

Johnson Leung 1996. Chinese University of Hong Kong. URL: http://www.schoolnet.edu.mo/general/biology/temp/home.html

Maddison, David R. & Maddison, Wayne P. 1996. The Tree of Life. A distributed Internet project containing information about phylogeny and biodiversity. URL: http://phylogeny.arizona.edu/tree/phylogeny.html

McKnight, Cliff & Dillon, Andrew & Richardson, John 1991. Hypertext in Context. Cambridge: University Press.

Metsämäki, Markku 1996. Elektronisen julkaisun suunnittelu. Helsinki: Oy Edita Ab.

Mikkelin kuulovammaisten koulu, MIKU 1997. URL: http://www.inet.fi/edu/miku/lukiot.htm

Nelson, Ted 1965. A File Structure for the Complex, The Changing and The Indeterminate, ACM 20th National Conference. URL: http://www.isg.sfu.ca/~duchier/misc/hypertext_review/chapter1.html

Nielsen, Jakob 1990. Hypertext/Hypermedia. Academic Press. URL: http://www.isg.sfu.ca/~duchier/misc/hypertext_review/chapter1.html

Nielsen, Jakob 1995. Multimedia and Hypertext. The Internet and beyond. Cambridge: Academic Press, Inc.

Oulun kuulovammaisten koulu, OKVK 1997. URL: http://www.deafschool.oulu.net/opetus.html

Pimiä, Päivi & Rissanen, Terhi 1987. Kolme kirjoitusta viittomakielestä. Publications No. 17. Helsinki: Yliopistopaino.

Pokkinen, Ari (toim.) 1994. Kuurojen työllisyys pohjoismaissa. Helsinki: Kuurojen Liitto Ry, julkaisusarja R 3/1994

Preisler, Gunilla 1983. Deaf Children in Communication. Laholm: Trydells Tryckeri

Radius Inc. 1995. Creating Better Cinepak Movies. URL: http://www.radius.com/cinepak/Better.cpk.html

Rao, Usha & Turoff, Murray. Hypertext Functionality: A Theoretical Framework, International Journal of Human-Computer Interaction, 1990. URL: http://www.isg.sfu.ca/~duchier/misc/hypertext_review/chapter1.html

Rissanen, Terhi 1985. Viittomakielen perusrakenne. Publications No. 12. Helsinki: Yliopistopaino.

Routio, Pentti 1997. Taito-oppi eli tuotteiden tutkimuksen ja kehittämisen metodiopas. Taideteollinen korkeakoulu. URL: http://www.uiah.fi/projects/metodi/010.htm

Salminen, Airi 1997. URL: http://www.cs.jyu.fi/~airi/digmed/tkod54/kasitteet.html

Science Learning Network 1996. URL: http://www.sln.org/

Siegel, David 1997. URL: http://www.dsiegel.com/, osasto http://www.dsiegel.com/tips/index.html

Sirola, Henri & Veistola, Pekka 1996. Internet ABC. Teknolit Oy. Saarijärven offset Oy

Smith, John & Weiss, Stephen 1988. An Overview of Hypertext, CACM, July 1988. URL: http://www.isg.sfu.ca/~duchier/misc/hypertext_review/chapter1.html

Stine, Randy 1997. Animated American Sign Language. "Welcome to the Animated American Sign Language Dictionary. This site is designed to help you and me learn more about ASL and the Deaf community" URL: http://www.feist.com/~randys/index1.html

Tenho, Terttu 1997. Iiro Seppäsen Magian Maailma -multimediasta. Lopputyöraportti. Helsinki:

Taideteollinen korkeakoulu. Elokuvataiteen osasto. URL: http://www.uiah.fi/eto/

Tietoviikko 23.5.1997. Helsinki

TV 1, Uutiset klo 20.30, 26.6.1997. Oy Yleisradio Ab

Virkki, Pekka & Somermeri, Arvo 1996. Projektityö - Kehittämisen moottori. Helsinki: Oy Edita Ab.

Wilson Louise 1997. Teaching the computer to be smart: Enhancing critical and creative thinking through computer development projects. URL: http://www.closingthegap.com/library/Dec-Jan94-95/wilson.html

Yahoo-hakupalvelu. /Computers/Multimedia/. URL: http://www.yahoo.com

Ylen tekniikan tiedotuslehti TK 1996-97. Helsinki: Oy Yleisradio Ab

Zeiliger, Romain 1996. Concept-Map Based Navigation in Educational Hypermedia : a Case Study. URL: http://www.irpeacs.fr/~zeiliger/ARTEM96.htm

 

TAKAISIN ALKUUN